lauantai 28. marraskuuta 2009

Lapsista ja naisista


Ollessani taas kotona konserttileskenä kutsuin siskon lapset yhdeksi yöksi kylään pitämään tädille seuraa. Lupauduin viemään heidät ravintolaan, vaikka tosiasiassa ravintolaan hinkusinkin varmaan enemmän itse. Meillä oli tosi hauska ilta ja aamupäivä, mutta ravintolasta lähtivät kyllä ulos nälkäisinä kaikki muut paitsi minä. Miten kouluikäiset lapset voivat syödä niin paljon?!

Ilta meni lautapelejä pelatessa ja keksejä, sipsejä ja jäätelöä syödessä. Aamulla aloitimme päivän syömällä aamupalaa, pelasimme pari peliä Carcassonea ja sitten olikin taas syömisen aika! Oli kaikin puolin mukavaa, vaikka minulla pari kertaa menikin hermot niin kuin minulla yleensä näiden lapsosten kanssa menee. Se on  luultavasti kuitenkin ennemmän oma vikani, sillä (täysin puolueellisesti) arvioisin että tämä on kyllä keskimääräistä kiltimpi kolmikko.

Heidän lähdettyään takaisin kotiin, jäin miettimään minulle esitettyä serkkutilausta. Ensikommenttini tuollaiseen tilaukseen oli tietysti todeta, että lasten ylläpito tulee minulle aivan liian kalliiksi, jos ne syövät koko ajan ja yhtä paljon kuin siskoni lapset. Toki minä joku päivä haluan lapsia, mutta tiedän ettei nyt kyllä ole vielä niiden aika, ihan potentiaalisten lasten itsensä kannalta. Mutta se mikä minua itse asiassa jäi mietityttämään, oli elämän arvaamattomuus ja miten asiat menevät usein omalla tavallaan meidän ihmisten toiveista riippumatta.

Toki moni ystävistäni ja tutustani on saanut lapsia ja mennyt naimisiin, suurimmaksi osaksi vielä itse valitsemassaan järjestyksessä, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Yksillä voi olla vaikeuksia saada kovasti toivomiaan lapsia ja toiset saavat niitä lähes toivomattamaan. Kolmannet taas eivät koskaan niitä haluakaan. Itse olen varmaankin jostain tältä väliltä, mikä on kai omanlaisensa siunaus sekin.





Viime viikonlopun konserttikäyntimme sai minut myös miettimään samoja teemoja. Miten helppo ja hyvä Suomessa on olla tyttö ja nainen, vaikkei koko yhteiskunta täysin tasa-arvoinen toki olekaan. Kävimme katsomassa Ástor Piazzollan tango-oopperan María de Buenos Aires musiikkiteatteri Kapsäkissä. Oopperan juoni on sangen monimutkainen, mutta tiivistettynä se on kertomus buenosairelisaisesta prostituoidusta Maríasta ja hänen traagisesta elämästään. Oopperassa on myös paljon raamatullisia viittauksia, ja yksi libreton loppuosan repliikeistä sai minut tuntemaan oloni sangen ahdistuneeksi. Oopperan lopussa María synnyttää lapsen, jonka jälkeen äänet kysyvät (erittäin vapaa käännös): "Miksi kaikki pienet enkelit lähtivät itkien ryypiskelemään?" Vastaus: "Koska lapsi ei ole poika. Jeesus, se on tyttö! On syntynyt tyttö!"


Ilman kontekstia tämä ei tietystikään ole yhtä ravisuttava kommentti, mutta ikävä kyllä monessa muussa elämässä kuin tässä mitä nyt elän, on sukupuolella liian usein väliä. Tai sen takia saattaa joutua kärsimään. Itse olen kokenut vain kerran elämässäni, että sukupuoleni takia minun mahdollisuuteni ilmaista ajatuksiani on rajattu tai poistettu kokonaan, mutta se yksikin kerta oli silmät avaava kokemus. Myös kesällä YLE:n Areenalta katsomani dokumenttisarja Vapaan naisen tunnustuksia (Flying: Confessions of a Free Woman) sai minut ensi kertaa todella pohtimaan, miten paljon sukupuoli saattaa vaikuttaa ihmisen elämään ja mahdollisuuksiin yhteiskunnan jäsenenä. Toki tiedän, että uskonto, perinteet ja muut kulttuuriset tekijät eri puolilla maailmaa vaikuttavat suurestikin naisten asemaan, mutta sitä, miten paljon sukupuolella saattaa olla länsimaissakin vaikutusta ihmiseen kohdistuviin odotuksiin en ehkä ollut aimmin sisäistänyt samalla tavalla.

Itse olen aina ajatellut itseäni ensisijaisesti ihmisenä; en niinkään naisena tai miehenä, valkoisena tai mustana, terveenä tai sairaana. Yksinkertaisesti ihmisenä, henkilönä. Mutta niin se kai aina menee. Kun itse kuuluu koko elämänsä valtaväestöön, oli määrittäjänä sitten ihonväri, terveydentila tai sukupuoli, ei itseään eikä muita kaltaisiaan joudu kyseenalaistamaan kuin harvoin. Altavastaajana on kai sitten pakko pitää itsestään enemmän meteliä, jos haluaa itselleen samat oikeudet kuin muillakin.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Tutkimusmatkalla Töölössä


Eräänä pimeän harmaana syysiltana saatoin H:n taas yhteen konserttiin. Tällä kertaa vuorossa oli Sibelius-Akatemian opiskelijoiden konsertti ja vietettyäni koko päivän sisätiloissa ajattelin, että pieni happihyppely voisi tehdä hyvää.

Eläinmuseon ja Sibelius-Akatemian konserttitilan luokse päästyämme H. meni tietenkin konserttiinsa; minä en kuitenkaan halunnut mennä takaisin kotiin sunnuntai-iltaa yksin viettämään, joten päätin sen sijaan lähteä tutkimusmatkalle Töölöön. Vaikka melkein puoli vuotta onkin jo vierähtänyt täällä Etu-Töölössä asustellessa, olen kierrellyt yllättävän vähän lähiseutuja. Nyt oli siis korkea aika!

Eläinmuseon kulmalta käännyin ylös Nervanderinkadulle Taidehallin suuntaan. Olen kuullut, että siellä olisi hyvä ravintola, mutta siihen aikaan sunnuntai-illasta koko taidehalli oli jo kiinni. Ennen taidehallia tuli kuitenkin jo ihan tutkimusmatkafiilikset, kun eläinmuseon ikkunasta loisti salaperäistä sinertävää valoa. Kun ikkunasta kurkisti sisään, näkyi siellä hienosti valaistuja luurankoja, jotka toivat mieleen mukavia muistoja yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Silloin olen viimeksi käynyt rakennuksessa sisällä esikoulun luokkaretkellä.

Taidehallilta jatkoin matkaa Aurorankadun suuntaan ja edelleen Temppeliaukion kirkolle. Matkan varrelle osui monta mukavan näköistä lasitavarakauppaa, ja olisipa niissä tarjottu kurssejakin lasitöistä kiinnostuneille. Minulta kuitenkin puuttuvat kuva- ja käsityötaiteelliset geenit lähes kokonaan, joten tyydyin ihailemaan putiikkien ikkunoissa roikkuvia hienoja tiffany-töitä ja lasikoruja. Vieressä oli myös sangen kotoisan ja reilun (kaupan) oloinen taidekahvila Soihtu, jonka toimintaa tukee ilmeisesti vieressä sijaitseva Prometheus yhdistys.

Temppeliaukion kirkkohan on tietysti itsessään nähtävyys, jos ei muuten niin periaatteen vuoksi. Koska olin kuitenkin ollut siellä jo aiemmin, päätin tutustua sen sijaan paremmin sen ympäristöön eli kiipesin sen katolle; en sentään itse lasikuvun päälle, mutta kalliolle kuitenkin. Sieltä avautuvat näköalat olivat hienoinen pettymys, joten kalliokiipeilyn voi hyvin halutessaan skipata, mutta kirkon oikealla puolella kulkevan Lutherinkadun rappukäytävät näyttivät puolestaan ulko-ovienkin läpi hienosti koristemaalatuilta. Näin harmaana syysiltana saattaisi ajatus niissä taloissa asumisesta houkuttaa, mutta kesän turistikaudella luulen, että mieluummin maksaisin siitä, että pääsisin aukiolta pois!

Kirkolta jatkoin matkaa alas Temppelikatua takaisin Nervanderinkadulle ja minusta tuntui aivan kuin olisin ollut vieraassa kaupungissa! Kadut kulkivat vierekkäin kahdessa tasossa ja alaspäin Nervanderinkadulle katsellessa pienten käsityö-kirpputori-lelukauppojen, verhoomoliikkeiden ja hyvänolonhoitoloiden vilistessä vieressä tuntui siltä, että kyllä Helsingistäkin aina välillä löytyy sitä ajoittain kovin kaipaamaani keskieurooppalaista boutique-tunnelmaa.
Kääntyessäni Nervanderinkadulle Tunturikadun suuntaan löytyi matkalta myös  ripaus kiihkeää sisällissodan jälkeistä politiikkaa: sisäasiainministeri Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovensa eteen Nervanderinkatu 11 kohdalla eräänä helmikuun iltana vuonna 1922. Hän on ainut Suomessa rauhanaikana murhattu ministeri. Kuvioihin liittyy Itä-Karjalan kansannousua ja ruotsinkielisen lehdistön ilmeisesti kyseenalaista journalismia, mutta ei siitä sen enempää tässä yhteydessä.

(Alkuperäinen kuva täältä.)


Siitä matka jatkui vielä Cygnaeuksenkadun kulman talojen hienoja parvekemuotoiluja ja -koristeluja ihaillen aina yllätyksekseni löytämälle Q-teatterille asti. Siellä on parhaillaan menossa Proustin teokseen pohjautuva näytelmä Jälleenlöydetty aika. Ranskahistoriaani ja -elämääni ylläpitääkseni minua houkuttaisi kovasti mennä näytelmää katsomaan, mutta ensin pitäisi ehkä löytää joku suomenkielentaitoinen teatterikaveri...


(Q-teatterin mainoskuva. Kuvaaja: Patrik Pesonius. Kuvassa: Niina Koponen (Albertine) ja Hannu Kivioja (Marcel))

Q-teatterilta avautuivatkin jo ihan kotikulmat, mutta miten erilaiselta ne näyttivätkään toisesta suunnasta lähestyttäessä. Kulman kirpputori paljastui jättimäiseksi aarreaitaksi ja hauskasti nimetyn Tomorrow's Antique -liikkeen ikkunoissa oli vaikka minkänäköistä huonekalua. Ennen kuin menin kotiin, tarkastelin vielä tutkimusretkitunnelmissani pitkään myös entisen Miss Suomen Ritva Wächterin pyörittämän Penny Lanen ikkunoita; mitä löytöjä siellä voisikaan tehdä, jos olisi vähän dramaattisemman tyylinen ihminen!

Miss Suomi 1961 Ritva Wächter | Elävä arkisto | yle.fi

torstai 19. marraskuuta 2009

Sauvakävelyä?!


No, nyt sekin päivä on sitten nähty: minä hankin kävelysauvat. Epäuskoisena ja lievästi häpeilevän oloisena esittelin niitä avopuoliskolleni; yhtä epäilevän näköisenä hänkin ne otti käteensä ja testasi ne ensimmäisellä koekävelykierroksella. Päivää myöhemmin hän kävi ostamassa itselleen omat.

Nyt me sitten kävelemme rinta rinnan merenrantaa pitkin osan yhteistä työmatkaamme; puolimatkassa erkanemme kumpikin omaan suuntaamme toistemme perään kuikuillen. Tuulipuvut vain puuttuvat!

Kaikista ennakko-oletuksistani huolimatta on pakko myöntää, että voi kun se on kivaa! Halutessaan saavat allitkin oikein kunnolla kyytiä, mutta päivinä jolloin ei ihan yhtä paljon puhtia löydy, saavat hartiat kuitenkin työpäivän päätteeksi mukavat irrottelut ja pikkutreenit. Sen lisäksi tulee hyötyliikuntaefekti kaikkein parhaiten hoidettua samalla: töihin on kuitenkin mentävä, joten miksen hoitaisi yhden tai kaksi viikon sporttiannosta samalla kertaa? Näin helposti saa ainakin minun liikuntaomantuntoni hiljennettyä :)

lauantai 7. marraskuuta 2009

Hengellisyyttä ja ilotulituksia


Mikä voittaisi tuoreen sanomalehden lukemisen aamukahvikupin äärellä? Voisiko paljon ihanampaa ja leikkiaikuisempaa hetkeä päivässä ollakaan? Nyt Helsinkiin muutettuani en ole kuitenkaan jostain syystä tilannut mitään sanomalehteä. Aluksi syynä oli varmaankin rahanpuute, mutta jonkin ajan kuluttua myös totuin mainosten ja ilmaisjakelulehtien selaamiseen. Ja sitten tutustuin lehteen nimeltään Kirkko ja kaupunki.

En voi sanoa, että olisin koskaan ollut kovin hengellinen tai uskonnollinen ihminen, filosofinen kylläkin. Ymmärrän kyllä ihmisten tarpeen uskoa kuka mihinkin, mutta itse en ole ikinä kyennyt uskomaan Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan "yliluonnolliseen"; ajatusmaailmaani ja vähitellen muotoutuneeseen maailmankatsomukseeni ei jotenkin vain sovi usko johonkin ylempään luojaan tai henkeen. Minun maailmassani ylimpänä ovat luonto ja maailmankaikkeus; niiden lait ja johdonmukaisuudet, mutta myös niiden arvaamattomuus ja tuntemattomat tekijät. Muiden uskoa en missään nimessä väheksy tai väitä vääräksikään. Tunnen myös monia ihmisiä, joilla on eittämättä sangen tarkat tuntosarvet "yliluonnollisten" asioiden havaitsemiseen ja kaikenlaisia omituisia sattumuksia osunut kohdalle. Minun omaan ymmärrykseeni ja elämääni ei kuitenkaan uskonnollisuus oikein sovi, eivätkä minun paranormaalit vastaanottimenikaan ole mitenkään erityisen kehittyneet.

Ehkä maailmankatsomuksestani johtuen olen aina vierastanut kirkkoa ja seurakuntayhteisöä jonkin verran. Kaikki luterilaisen kirkon parissa viettämäni kokemukset ovat kyllä olleet positiivisia ja kirkon ihmisten tekemä työ on suurilta osin erittäin arvokasta, mutta jotenkin se ympäristö ei ole koskaan tuntunut omalta. Kuten suurin osa muistakin suomalaisista, olen minäkin kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon jäsen ja sen vuoksi myös aina saanut kulloisenkin asuinpaikkani seurakuntayhtymien lehden postilaatikkooni ilman erillistä pyyntöä.

Nyt töölölöläistyttyäni (ihana sana!) olen siis lukenut näitä postilaatikkooni saapuvia julkaisuja aivan uudella innolla, kun muuta kahisevaa lukemistakaan en ole tilannut. Yllätyksekseni huomasin, että Helsingin seurakuntayhtymien lehti onkin julkaisijoistaan huolimatta, tai juuri heidän ansiostaan, hyvä lehti. Vaikka se onkin seurakuntien sanansaattaja, eivät lehden tekijät ole tuntuneet unohtavan yleisiä journalismin periaatteita ja tiettyä tervettä itsekritiikkiä, mikä on ollut virkistävää huomata. Artikkelit seuraavat kirkkovuoden teemoja, mutta ne on kirjoitettu hyvin maanläheisesti ja ajatuksia herättävästi. Tuntuu, että lehti onnistuu olemaan erilailla "ajassa kiinni" kuin niin moni muu asia kirkon piirissä.

Turhan usein monet uskontojen hienot ajatukset hukkuvat niitä toteuttavien instituutioiden hallintoon ja opinkysymysten ja -vastausten viilailuun. Kunkin kirkon ja uskon ulkopuoliset ihmiset rupeavat samaistamaan uskon(non) ja sen sisällön sitä seuraavien jäsenten toimiin ottamatta selvää, mistä uskonnossa on alunperin ollut kyse. Loppujen lopuksi enää harva osaa erottaa uskonnon opit uskovaisten toimintatavoista, ja väärinkäsitykset leviävät. Matkoillani olen huomannut, että itse olen hyötynyt koulun uskonnon opetuksen annista. Vaikka tunnit olivatkin välillä puuduttavia, jäi niistä sen verran tietoa päähän, että eri taustoista tulevia ihmisiä kohdatessa on ollut hyödyllistä huomata, miten moni asia länsimaisessa kulttuurissa juontaa juurensa kristinuskosta ja miksi joku muu saattaa hahmottaa maailmaa täysin eri tavalla. Tämä pienenä puolustuspuheena (tunnustuksettoman) uskonnon opetuksen puolesta!

Lopuksi vielä pieni hippu hengellisyyttä ja kirkkomusiikkia. Kävimme viime viikolla Uspenskin katedraalissa konsertissa. Uspenskin katedraali on muutenkin upea paikka, jossa kannattaa käydä tutustumassa vaikkei uskonnollinen olisikaan, ja tällä kertaa lisätunnelmaa loi Rahmaninovin kuoroteos Vigilia. Kirkon hämyssä ja musiikin soidessa oli hyvä unohtaa itsensä hetkeksi. Konsertin jälkeen kirkosta poistuessamme saimme astua kauniiseen näkymään: ilotulitukset räiskyivät mahtavasti Tuomiokirkon taustalla ja loistivat värikkäästi iltavalaistun Helsingin yllä. Kyllä elämässä hyviä yllätyksiäkin riittää.