Koti-Töölöön pääsee kävellen helposti kahta reittiä:
Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta...
...tai Pitkäsillan kautta...
...keskustaan Ateneumille...
(ah, turkulaista huumoria!)
...ja sieltä vielä Kirjasto 10:een lämmittelemään.
Kotikortteleissa kannattaa välillä kiertää vieraampien katujen kautta
ja etsiä uusia näkökulmia.
Kotiin vihdoin saapuessani on muiden ihmisten niin kutsutulla hiihtolomaviikolla
minua odottanut erikoisvieraamme Linda...
...sekä onnekseni useimmiten myös Master Chefini laittama herkkuruoka.Vaikka uudesta työpaikasta johtuen omat matkailut ovatkin jääneet viime kuukausina vähän vähemmälle, olen onneksi päässyt useinkin makumatkalle. Välillä on tarjolla ollut paistettua riisiä kiinalaisella makkaralla höystettynä (lisää joukkoon vähän soijaa ja chilikastiketta, niin saat aikaiseksi uuden lempipikaruokani) ja välillä vähän perinteisempiä Välimeren makuja.
Luovalla Helsinki-haulla löytyy myös YouTubesta kaikennäköistä. Muun muassa Helsinki-hehkutusta (ja valitusta myös).
Jo ensimmäisinä teinivuosinani oppimani kahvinjuonti on siitä lähtien ollut minulle heikkous. Ensimmäiset kahvini join varmaankin itäisten lähiöiden silloin vielä savuisissa kuppiloissa. Niissä kitkerää kahvia tarjoiltiin kellertyneistä ja halkeilleista kupeista, joihin oli pakko lisätä maitoa ja sokeria, jotta pikimustan nesteen olisi silloin vielä lapsen suu saanut nieltyä. Kotiin mennessä vaatteisiin tarttuneen tupakanhajun saattoi yhä uskottavasti selittää yleisellä kanssaihmisten kahvilakessuttelulla ilman että vanhemmat olisivat epäilleet tyttärensä sortuneen laittomuuksiin ja huonoille tavoille.
Myöhemmin kahvimakuni on kehittynyt ja maito ja sokerikin ovat jääneet matkan varrelle. Vaikka nautin suuresti laadukkaasta espressosta hyvän ravintolaillallisen jälkeen, tunnen kuitenkin edelleen vetoa kaurismäkeläisen karuihin kahvihetkiin. Ehkä kaikki lukiovuosina urheilutalon kahviossa vietetyt hyppy- ja lintsaustunnit ovat jättäneet oman romanttisen leimansa siihen nykyisin lähes olemattomaan luksukseen, joka silloin oli niin arkista ja tavallista: loputtomien tuntien ja päivien viettäminen jatkuvasti täyttyvän kahvikupin äärellä muiden kohtalotovereiden seurassa, joiden kanssa jaettiin lähes kaikki elämän ilot ja surut – niin omat kuin muidenkin.
Ehkä juuri tuon arkisuuden takia sydämeni hypähtää huomatessani, että keskelle kolmen koon supermarketin leipä-juusto-leikkele-osastoa onkin kuin tyhjästä ilmestynyt halpoja kokoontaitettavia tuoleja pöytineen, joiden vieressä Pauligin-esiliinaan sonnustautunut kiharahiuksinen kuuttakymppiä lähestyvä nainen myy kahvia ja Fazerin leipomon paistamia korvapuusteja. Tai kun heti rautakaupan sisäänkäynnin vieressä on lähinnä harmaata, betonista teollisuushallia muistuttuvaan tilaan pystytetty kiinteä kahvila sisäänkäynteineen, tiskeineen ja iltapäivälehtitelineineen ja jonka pöydissä työtakkeihin pukeutuneet miehet lippalakeissaan hörppivät sumppiaan sokerimunkki toisessa kädessä. Tuollaiset pienet hetket elämästä saavat minut jostain syystä usein herkistymään ja ehkä myös kaipaamaan mennyttä ja jollain tavoin menetettyä aikaa.
Viime aikoina olen yrittänyt parhaani mukaan hakeutua tuollaisiin pieniin hetkiin välttääkseni joutumasta siihen paljon puhuttuun ja parjattuun muka-ikuisen-kiireen-loukkuun. Vaikka mielellään muutaman kahvilan lisää Töölöön ottaisin, löytyy täältä kuitenkin onneksi useampi jo ennestään. Niitä olen parhaani mukaan kierrellyt.
Tin Tin Tango on varmaankin suurelle osalle myös ei-töölöläisistä kahvittelijoista tuttu paikka. Se on käytännössä aina auki ja siellä saa sekä hyvää kahvia että aamupalaa koko päivän. Tin Tin Tangon saunaa ja pyykkikonetta en ole testannut, mutta muut palvelut ovat kyllä kokeilun arvoisia. Nimensä mukaisesti ranskalaiseen bistrotyyliin sisustetun kahvilan seiniä koristavat belgialaisseikkailija Tintin kuvat ja joinain kertoina myös paikan chansonin-omaiset musiikkivalinnat ovat viitanneet ranskankielisen maailman suuntaan.
Kansallismuson takaa puolestaan löytyy Kahvila Marocco, josta pidän myös kovasti. Marocco on auki lähinnä aamuaikaisesta alkuiltaan, joten työiltoina sinne ikävä kyllä harvoin ehtii. Monesta muusta nykykahvilasta poiketen Kahvila Marocossa tarjotaan lähinnä paikanpäällä valmistettuja ruokia ja herkkuja, mikä on piristävää vaihtelua ketjuhötön tilalle.
Lähempänä keskustaa Arkadiankadulta löytyy lähes vierivierestä Sininen Baari ja Café Red. Sinistä Baaria en ikävä kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sillä se on auki vain arkisin päiväsaikaan. Paras yritykseni oli kuluneella viikolla, kun saavuin paikalle varttia ennen sulkemisaikaa, jolloin vitriini ja kahvinkeitin olivat jo tyhjinä. Äkkiseltään sanoisin, että paikka vaikuttaa vielä astetta konstailemattomammalta (hauska sana!) kuin naapurinsa Café Red. Café Redin aukiolojat ovat samantyyliset Kahvila Marocon kanssa, joten ei sinnekään tule varmaan jatkossa usein eksyttyä. Paikka oli kuitenkin mukava, latte oli hyvää ja takimmaisessa huoneessa (jonka löytää, jos uskaltaa seikkailla tiskin vierestä takakäytävälle) järjestetään usein taidenäyttelyitä, joita voi käydä ohikulkiessaan kurkkaamassa.
Aika lähellä näitä, Taidehallin kulmalta löytyy myös jo aiemmin mainitsemani Kahvila Soihtu, joka kaikkien edeltäjiensä tavoin on myös suht edullinen keskustan yleiseen hintatasoon verrattuna. Aluksi paikka tuntui ja tuoksui minusta vähän omituiselta ja suhtauduin siihen hiukan epäilevästi. Loppujen lopuksi viihdyin kuitenkin oikein hyvin paikassa satunnaisesti työskentelevän vapaaehtoisnuoren kanssa jutustellessa. On sitä hullumpiakin tapoja viettää aikaa kuin keskustella (hyvän!) kahvikupposen äärellä lukiolaisseurassa maanantai-iltapäivän kuluksi – melkein kuin silloin joskus!
Ja loppuun vielä teemaan sopivasti Oodi kahville à la Twin Peaks :)
Yksi tämän vuoden tavoitteistani on käydä jossain kulttuuritapahtumassa ainakin kerran kuussa. Olen aina pitänyt varsinkin teatterissa käymisestä, mutta jotenkin lippujen varaaminen ja etenkin ohjelmistojen tutkiminen aina jää. Tänä vuonna päätin siis tietoisesti asettaa itselleni konkreettisen, mutta suht helposti saavutettavan tavoitteen, jotta sekä voisin sivistää itseäni että tukisin nykytaiteen ja taiteilijoiden hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroni.
Viime vuonna innostuin valokuvanäyttelyistä. Kävin muun muassa Taidehallin Huomenta Afrikka! - Villa Karo 10 vuotta –näyttelyssä sekä Helsingin Kaupunginmuseossa Hakasalmen huvilalla. Siellä viimeaikoina olleet näyttelyt ovat esitelleet erittäin hauskasti ja ajatuksiaherättävästi Helsingin historiaa ja itseasiassa sangen nopeaa kehitystä (melkein) suurkaupungiksi. Edellisessä näyttelyssä oli esillä Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamia Helsinki-kuvia. Tällä hetkellä museossa on puolestaan käynnissä 1970-luvun Helsinkiä ja helsinkiäisiä esittelevä Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely , jonne vielä ehtii. Rahanpuutekaan ei ole este, sillä sisäänpääsy museoon on ilmainen. Näyttelystä löytyy myös aito 70-luvun olohuone, jonne astuessa pääsin aikamoiselle nostalgiatripille mummolaan ja Ruotsiin tätilään. Huhhuh, kyllä oli aitoa meininkiä!
Kuva on Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyn tiedotuskuvista.
Alkuvuosi on lähtenyt kulttuuriprojektini osalta lupaavasti käyntiin, ja jostain kumman syystä muutamalle kuluneelle viikolle on sattunut monta hienoa kulttuurikokemusta! Pari viikkoa sitten olimme katsomassa Sibelius-Akatemian esittämää Benjamin Brittenin Ruuvikierre-oopperaa. Herra Säveltäjän omista, jokseenkin kyseenalaisista mieltymyksistä johtuen tarinaksi oli valikoitunut Henry Jamesin romaaniin perustuva tarina nuoresta kotiopettajattaresta ja kahdesta orvoksi jääneestä lapsukaisesta, joita vainoavat heidän palvelusväkeensä aiemmin kuuluneiden henkilöiden haamut. Haamuilla ja lapsilla on turhankin läheiset välit ja tämäkös aiheuttaa uudelle kotiopettajattarelle päänvaivaa ja ahdistusta. Ooppera kyllä mietitytti aikalailla jälkikäteen, varsinkin nähtyäni saman säveltäjän Peter Grimes -teoksen kahteenkin kertaan viime keväänä Kansallisoopperassa. Rankoista tarinoista huolimatta molemmat toteutukset olivat kyllä ehdottomasti näkemisen arvoisia, ja suosittelen ne katsomaan, kun ne taas seuraavan kerran tulevat Helsingissä näyttämölle.
Video on otos oopperasta Peter Grimes. Siinä kalastaja Peter Grimesin molemmat oppipojat ovat kuolleet merellä hämärissä olosuhteissa. Kalastajakylän asukkaat syyttävät häntä poikien kuolemasta. Kohtauksessa oopperan lopusta Peter Grimes on menettänyt järkensä ja kertaa elämänsä tapahtumia ja omaa kohtaloaan hulluuskohtauksen kourissa.
Viime viikonlopulle osui puolestaan kaksikin onnistunutta kulttuurivisiittiä. Kävin Nyt-liitteen innoittamana ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa. Päänäyttelynä siellä oli Pentti Sammallahden Retrospektiivi-näyttely, jossa oli näytillä hurjan paljon hänen hienoja valokuviaan vuosikymmenten varrelta. Ainut huono puoli näyttelyssä oli se, että se oli melkeinpä turhan laaja. Sammallahden kuvat olivat upeita, mutta loppua kohden keskittymiskyky rupesi kyllä herpaantumaan.
Nyt-liitteessä mainittu Iiu Susirajan näyttely oli puolestaan vain yhden huoneen kokoinen, mutta silti riittävän laaja. Pidin hänen töistään ja varsinkin Nyt-lehden pääkirjoituksen näkökulmasta katsoen (jota en valitettavasti onnistunut löytämään tähän liitteeksi), kuvat pistivät miettimään.
Valokuvanäyttelyn jälkeen illalla suuntasin puolestaan Ryhmäteatteriin. Siellä esitetään S.O.S – Save Our Souls nimistä näytelmää, joka on ilmeisesti saanut lisäesityksiäkin yleisön pyynnöstä. Mielestäni näytelmä oli hyvä, mutta en voi sanoa, että suoranaisesti pidin siitä. Näytelmän aihe oli rankka. Se kuvasi yksinhuoltajaäidin ja tämän pojan elämää eron jälkeen, erityisesti pojan, Pietun, näkökulmasta katsottuna. Pietu joutuu seuraamaan vierestä äitinsä epätoivoisiakin yrityksiä hankkia heille elämiseen tarvittavat taloudelliset puitteet ja myös alkoholilla ja mielenterveysongelmillä on oma osansa tarinassa. Roolitukset olivat kyllä onnistuneet ja erityisesti Santtu Karvonen onnistui hyvin pikkupojan roolissaan. Voi olla, että ensi kerralla pyrin kuitenkin etsimään jonkun helpomman kulttuurielämyksen. Näin talvikaamoksen keskellä tuntuu välillä, että kaipaa kuitenkin ennen kaikkea piristystä, vaikka yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuominen taiteen avulla onkin mielestäni äärimmäisen kannatettavaa. Välillä vaan ei kykene ottamaan kaikkea vastaan, mikä sekin on kai hyvä merkki siitä, että taideteos on ollut vaikuttava.
Tähän loppuun vielä pieni pala kulttuurihistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä Pelle Miljoonan haastattelun ja livevideopätkän muodossa. Tämä sen kunniaksi, että törmäsin häneen tänään hiihtoladulla ja (vaikka määritelmä ristiriitaiselta kuulostaakin) tuli monet hyvät muistot mieleen angstailevista teinivuosistani. Kiitos Pelle!
