Täällä taas - Neiti Kevät on tullut kaupunkiin

Poissaoloaikanani on kevät päässyt hiipimään tänne taas kerran nopeudellaan yllättäen. Pääsiäisenä lähdimme vielä alkukevään kauniinkoleista kevätpäivistä kaupunkilomalle Tukholmaan, jossa haikaillen ihastelin tyylikkäiden ja ihanasti puhuvien ruotsalaisten lisäksi suomalaisittain alkukesäisiä tunnelmia. Eikä mennyt kuin pari viikkoa ja nyt saamme täälläkin nauttia vastaavista kevätpäivistä!

Kaipa se kevät on uudestisyntymisen aikaa ihmisillekin. Ensin vähän talven jälkikohmeloissa koomaillaan ja kauhistellaan, että nytkö sitä pitäisi talviunesta jo heräillä? Oikeastiko pitäisi jaksaa, tehdä ja piristyä horroksestaan? Mutta sitten vähitellen, auringon lämmittäessä sitä lämpenee itsekin taas ajatukselle, että suunnitelmia kannattaa ja voi tehdä. Nyt täytyisi vain keksiä enää kannettava aurinkopaneeli, jolla voisi kerätä itselleen energiaa säästöön ensi talven varalle. Viisas varautuu jo hyvissä ajoin, eikö?!

Terveiset myös vanhalta ystävältäni Sir Elwoodilta ja hänen hiljaisilta väreiltään. Videon Helsinki-maisemat ovat jo "kevät-asteen" suhteen vanhettuneet, niin vehreää jokapuolella on, mutta muuten arkiset tunnelmat kaupungista ovat kyllä ihan kohdallaan kuvatessaan tätä kaupungin asteittaista havahtumista kevääseen ja kesän saapumiseen!

Vielä pari kivaa keväistä puuhavinkkiä: sunnuntaihin (15.5.) asti voi edelleen nauttia näistä:

• Hyvällä säällä ranskalainen tori Lasipalatsin aukiolla.
• Muullakin säällä: WWF:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi mieltälämmittäviä metsäkuvia Sanomatalon Käytävägalleriassa näytillä. 
• Samaan aikaan Sanomatalon Mediatorilla esillä on myös lehtikuvaaja Pentti Koskisen ottamia kuvia (niitä en vielä ehtinyt itse kurkata). 
• Samalla reissulla kannattaa käydä Sanomatalossa luovuttamassa vertakin, koska sen jälkeen voi hyvillä mielin palkita itsensä Veripalvelun tarjoamalla jäätelöllä, nam!

Ja sunnuntain jälkeen:

• Jos polkupyörät on jo kaivettu esiin, niin kannattaa suunnistaa Espoon puolelle saakka, Tarvaspäähän Gallen-Kallelan museoon. Jos itse näyttelyt eivät kiinnosta, niin ainakin maisemat ovat kauniit ja kahvila tunnelmallinen.(Sieltä saattaisi nopea myös saada vielä töitä kesäksi kahvilatyöntekijänä!)

Ps. Poissaollessani on myös kävijöitä kertynyt lisää ja 2000 kävijän raja mennyt rikki. Onpa kivaa, kiitos siitä!

Täpinöissä

Voi vitsi! Pitkästä aikaa pääsi oppimisen ilo iskemään ja sain nauttia siitä ihastumista muistuttavasta kutkuttavasta olosta, jonka kokee silloin, kun tekee ja oppii jotain uutta ja hauskaa. Sain nauttia siitä palkitsevasta tunteesta, kun vuoron perään pähkäilee ja tuskastelee, että “eikö se muka mennytkään näin?!” ja vähän myöhemmin, opettajan pienen ohjauksen jälkeen, saakin ahaa-elämyksen, joka on aina yhtä palkitseva. Ah, tätä huumaa, joka vieläkin pyörii päässäni ja riemastuttaa iltaani yli vuorokautta myöhemmin!

Minä kävin alkuviikosta jatkokouluttamassa itseäni. Olin kahden päivän verran InDesign-kurssilla opettelemassa kyseisen taitto-ohjelman perusteita. Alunperin ilmoittauduin sinne lähinnä  hyötyajatuksella, enkä osannut ollenkaan arvata, että se voisi oikeasti olla kivaa! Nyt olen täpinöissäni jo suunnittelemassa jatkokurssia, PhotoShop-kurssia tukemaan taittotyömahdollisuuksien toteuttamista InDesignissa ja mahdollisesti myös perehtymistä enemmän videoeditointiin, jota aiemmin hyvin alkeellisin menetelmin (ja lyhyen keskittymiskyvyn kera) testailin Islannin matkavideoiden kanssa. (Jos, ette niistä yhtään katsoneet, niin kyllä sitä Geysir-videota ainakin  kannattaa vilkaista!)

Katsotaan kauanko tämä innostus kestää ja mihin se johtaa, mutta ainakin nyt nautin siitä täysin rinnoin. Tähän vielä loppuun tuttavani Fifin blogista löytämäni “Jos olisin…” –aukkoteksti. Ilmaiskoon se syttyneen ja syntyneen luovuudenkipinäni loistetta näin kepeämielisessä ja yksinkertaisessa muodossa. (Fifin fiinit fiilikset: Jos olisin...) Luen mielelläni myös, mitä te lukijani olisitte, jos olisitte, joten kertokaahan minullekin, mikäli joku inspiroituu tekemään oman listansa!

Jos olisin kuukausi, olisin syyskuu.

Jos olisin viikonpäivä, olisin torstai.

Jos olisin kellonaika, olisin 15.35.

Jos olisin planeetta, olisin Maa.

Jos olisin merieläin, olisin valas.

Jos olisin suunta, olisin koillinen.

Jos olisin huonekalu, olisin nojatuoli.

Jos olisin puu, olisin koivu.

Jos olisin kasvi, olisin timjami.

Jos olisin säätila, olisin kesäinen rankkasade.

Jos olisin soitin, olisin sello.

Jos olisin eläin, olisin koala.

Jos olisin väri, olisin ultramariinin sininen.

Jos olisin vihannes, olisin palsternakka. 

Jos olisin ääni, olisin tuulen humina avoimissa ikkunoissa. 

Jos olisin alkuaine, olisin skandium.

Jos olisin automerkki, olisin Toyota.

Jos olisin laulu, olisin Ben Harperin Forever.

Jos olisin elokuva, olisin Mamma Mia!.

Jos olisin kirja, olisin Sinuhe.  

Jos olisin ruoka, olisin hapankorppu.

Jos olisin paikka, olisin varjoisa kattoterassi Damaskoksessa.

Jos olisin numero, olisin 8.

Jos olisin alkoholi, olisin pyöreähkö, suht täyteläinen ja pehmeä punaviini.

Jos olisin makeinen, olisin Marianne-karkki.

Jos olisin musiikkia, olisin melankolista ja vahvaa folk-musiikkia.

Jos olisin puhelin, olisin tummanmyrkynvihreä lankapuhelin, jossa numero pitää valita pyörittämällä.

Jos olisin asunto/talo, olisin kotoisa mökki perusmukavuuksilla.

Jos olisin astia, olisin kahvikuppi.

Jos olisin kirjain, olisin M.

Jos olisin oppiaine, olisin elämänkatsomustieto.

Jos olisin julkkis, olisin kirjailija Toni Morrison.

Jos olisin hyönteinen, olisin hyttynen.

Kuopion helmiä

Tässä kotiin päästyänikin olen vielä miettinyt Kuopion matkaa. Työn kannalta reissu oli ehkä hieman turha, mutta samaan aikaan sain kuitenkin yksityiselämääni taas kerran kaikenlaisia uusia oivalluksia. Yksi niistä oli se, että Kuopiosta kotoisin olevia kavereitani lukuunottamatta en tiedä Kuopiosta paljon mitään, eikä moni tuttavistanikaan tiedä. Tässä siis pienen pieni Kuopio-esittely - voilà!

Kuopion keskusta on aikalailla samanlainen, kuin minkä tahansa suomalaisen kaupungin keskusta. On rautatieasema, josta noin viiden minuutin kävelymatkan päässä sijaitsee tori. Toria ympäröivät tietystikin pääasiallisesti suht' rumat, 60-70 -luvuilla rakennetut talot; poikkeuksina luonnollisesti kaupungintalo sekä Kauppahalli.

Kauppahallin erikoisuus (tai ainakin sellaisena sitä mainostettiin) oli maailman pienimmät kalakukot. Koska en ennen ollut kalakukkoa maistanut, päätin kokeilla lohi- ja muikkukukkovaihtoehdoista perinteisempää, eli muikkukukkoa. Aika kuivaahan tuo oli, mutta ihan hyvää. Huvin vuoksi testaamani perunarieska oli puolestaan oikein makoisa. Kilautin myös kaverille saadakseni vihjeitä alunperin kuopiolaiselta ystävältäni ja hänen neuvoonsa luottaen vierailin torilla myös Hanna Partasen kojulla (Partasia on myös muita, mutta tämä on kuulemma paras!). Sieltä hankin rasvaa tirisevän lämpöisen lihapiirakan, sekä vähintään yhtä terveellisen sokeri(posso)munkin. Ikinä ennen en ole syönyt munkkia, missä olisi ollut yhtä paljon omenahilloa kuin tässä - ihanaa!

Rumien rakennusten lisäksi Kuopiossa oli myös hauskoja yllätyksiä. Kaupungista löytyi perinteisesti  sekä ortodoksinen että luterilainen kirkko. Myös museo oli ulkoapäin hieno ja "sanomatalon" edessä ollut patsas oli veikeä muistutus menneistä ajoista. Tämän lisäksi Kuopiossa oli ihan yllättävän runsas ravintolatarjonta! Kuvan Helmi-ravintolaa en testannut, mutta melkein yhtä "kutsuvannäköiseen" paikkaan uskaltauduimme illalliselle tutustuessamme netistä bongaamani Bierstube-olutravintolan superhalpoihin ruokatarjoiluihin. Vaikka sisäänastuessa Karhu-merkkien koristamat ikkunat vähän epäilyttivätkin, ei loppuillasta kyllä tarvinnut olla yhtään pettynyt valintaan!

 

En myöskään tiennyt aiemmin, että Kuopiolla on ollut kunnia toimia varsin monen kuuluisan suomalaisen kotipaikkana. Mm. Maria Jotuni, Minna Canth sekä J.V. Snellman ovat kaikki majailleet Kuopiossa jossain vaiheessa elämäänsä. Olikohan tuon ajan Kuopiossa jotain erityistä, mikä sai nämä tunnetut naiset kirjoittamaan niin suorasukaisesti naisten elämästä? Tai liekö Kuopion kauniit järvimaisemat saaneet sulkakynät heilumaan ja filosofin ajatusnystyrät hyrräämään? Tiedä häntä. Minulle ne kuitenkin olivat matkan parasta antia. Ja matkustajasatamassa jäätelöjään syömässä olleet pikkupojat muistuttivat minulle pitkästä aikaa pelkällä olemassaolollaan, mitä hetkessä eläminen voi tarkoittaa. Miksi turhaan stressata kaverin kanssa etukäteen minuuttikaupalla puhelimessa, että mihin mennään tai mitä tehdään. Pitäisi vain useammin "lähteä ulos" miettimättä turhaan, mitä siellä ulkona tehdään; mennään vaan ja katsotaan mitä sitten tapahtuu!

Lapsista ja naisista

Ollessani taas kotona konserttileskenä kutsuin siskon lapset yhdeksi yöksi kylään pitämään tädille seuraa. Lupauduin viemään heidät ravintolaan, vaikka tosiasiassa ravintolaan hinkusinkin varmaan enemmän itse. Meillä oli tosi hauska ilta ja aamupäivä, mutta ravintolasta lähtivät kyllä ulos nälkäisinä kaikki muut paitsi minä. Miten kouluikäiset lapset voivat syödä niin paljon?!

Ilta meni lautapelejä pelatessa ja keksejä, sipsejä ja jäätelöä syödessä. Aamulla aloitimme päivän syömällä aamupalaa, pelasimme pari peliä Carcassonea ja sitten olikin taas syömisen aika! Oli kaikin puolin mukavaa, vaikka minulla pari kertaa menikin hermot niin kuin minulla yleensä näiden lapsosten kanssa menee. Se on  luultavasti kuitenkin ennemmän oma vikani, sillä (täysin puolueellisesti) arvioisin että tämä on kyllä keskimääräistä kiltimpi kolmikko.

Heidän lähdettyään takaisin kotiin, jäin miettimään minulle esitettyä serkkutilausta. Ensikommenttini tuollaiseen tilaukseen oli tietysti todeta, että lasten ylläpito tulee minulle aivan liian kalliiksi, jos ne syövät koko ajan ja yhtä paljon kuin siskoni lapset. Toki minä joku päivä haluan lapsia, mutta tiedän ettei nyt kyllä ole vielä niiden aika, ihan potentiaalisten lasten itsensä kannalta. Mutta se mikä minua itse asiassa jäi mietityttämään, oli elämän arvaamattomuus ja miten asiat menevät usein omalla tavallaan meidän ihmisten toiveista riippumatta.

Toki moni ystävistäni ja tutustani on saanut lapsia ja mennyt naimisiin, suurimmaksi osaksi vielä itse valitsemassaan järjestyksessä, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Yksillä voi olla vaikeuksia saada kovasti toivomiaan lapsia ja toiset saavat niitä lähes toivomattamaan. Kolmannet taas eivät koskaan niitä haluakaan. Itse olen varmaankin jostain tältä väliltä, mikä on kai omanlaisensa siunaus sekin.

Viime viikonlopun konserttikäyntimme sai minut myös miettimään samoja teemoja. Miten helppo ja hyvä Suomessa on olla tyttö ja nainen, vaikkei koko yhteiskunta täysin tasa-arvoinen toki olekaan. Kävimme katsomassa Ástor Piazzollan tango-oopperan María de Buenos Aires musiikkiteatteri Kapsäkissä. Oopperan juoni on sangen monimutkainen, mutta tiivistettynä se on kertomus buenosairelisaisesta prostituoidusta Maríasta ja hänen traagisesta elämästään. Oopperassa on myös paljon raamatullisia viittauksia, ja yksi libreton loppuosan repliikeistä sai minut tuntemaan oloni sangen ahdistuneeksi. Oopperan lopussa María synnyttää lapsen, jonka jälkeen äänet kysyvät (erittäin vapaa käännös): "Miksi kaikki pienet enkelit lähtivät itkien ryypiskelemään?" Vastaus: "Koska lapsi ei ole poika. Jeesus, se on tyttö! On syntynyt tyttö!"

Ilman kontekstia tämä ei tietystikään ole yhtä ravisuttava kommentti, mutta ikävä kyllä monessa muussa elämässä kuin tässä mitä nyt elän, on sukupuolella liian usein väliä. Tai sen takia saattaa joutua kärsimään. Itse olen kokenut vain kerran elämässäni, että sukupuoleni takia minun mahdollisuuteni ilmaista ajatuksiani on rajattu tai poistettu kokonaan, mutta se yksikin kerta oli silmät avaava kokemus. Myös kesällä YLE:n Areenalta katsomani dokumenttisarja Vapaan naisen tunnustuksia (Flying: Confessions of a Free Woman) sai minut ensi kertaa todella pohtimaan, miten paljon sukupuoli saattaa vaikuttaa ihmisen elämään ja mahdollisuuksiin yhteiskunnan jäsenenä. Toki tiedän, että uskonto, perinteet ja muut kulttuuriset tekijät eri puolilla maailmaa vaikuttavat suurestikin naisten asemaan, mutta sitä, miten paljon sukupuolella saattaa olla länsimaissakin vaikutusta ihmiseen kohdistuviin odotuksiin en ehkä ollut aimmin sisäistänyt samalla tavalla.

Itse olen aina ajatellut itseäni ensisijaisesti ihmisenä; en niinkään naisena tai miehenä, valkoisena tai mustana, terveenä tai sairaana. Yksinkertaisesti ihmisenä, henkilönä. Mutta niin se kai aina menee. Kun itse kuuluu koko elämänsä valtaväestöön, oli määrittäjänä sitten ihonväri, terveydentila tai sukupuoli, ei itseään eikä muita kaltaisiaan joudu kyseenalaistamaan kuin harvoin. Altavastaajana on kai sitten pakko pitää itsestään enemmän meteliä, jos haluaa itselleen samat oikeudet kuin muillakin.

Hengellisyyttä ja ilotulituksia

Mikä voittaisi tuoreen sanomalehden lukemisen aamukahvikupin äärellä? Voisiko paljon ihanampaa ja leikkiaikuisempaa hetkeä päivässä ollakaan? Nyt Helsinkiin muutettuani en ole kuitenkaan jostain syystä tilannut mitään sanomalehteä. Aluksi syynä oli varmaankin rahanpuute, mutta jonkin ajan kuluttua myös totuin mainosten ja ilmaisjakelulehtien selaamiseen. Ja sitten tutustuin lehteen nimeltään Kirkko ja kaupunki.

En voi sanoa, että olisin koskaan ollut kovin hengellinen tai uskonnollinen ihminen, filosofinen kylläkin. Ymmärrän kyllä ihmisten tarpeen uskoa kuka mihinkin, mutta itse en ole ikinä kyennyt uskomaan Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan "yliluonnolliseen"; ajatusmaailmaani ja vähitellen muotoutuneeseen maailmankatsomukseeni ei jotenkin vain sovi usko johonkin ylempään luojaan tai henkeen. Minun maailmassani ylimpänä ovat luonto ja maailmankaikkeus; niiden lait ja johdonmukaisuudet, mutta myös niiden arvaamattomuus ja tuntemattomat tekijät. Muiden uskoa en missään nimessä väheksy tai väitä vääräksikään. Tunnen myös monia ihmisiä, joilla on eittämättä sangen tarkat tuntosarvet "yliluonnollisten" asioiden havaitsemiseen ja kaikenlaisia omituisia sattumuksia osunut kohdalle. Minun omaan ymmärrykseeni ja elämääni ei kuitenkaan uskonnollisuus oikein sovi, eivätkä minun paranormaalit vastaanottimenikaan ole mitenkään erityisen kehittyneet.

Ehkä maailmankatsomuksestani johtuen olen aina vierastanut kirkkoa ja seurakuntayhteisöä jonkin verran. Kaikki luterilaisen kirkon parissa viettämäni kokemukset ovat kyllä olleet positiivisia ja kirkon ihmisten tekemä työ on suurilta osin erittäin arvokasta, mutta jotenkin se ympäristö ei ole koskaan tuntunut omalta. Kuten suurin osa muistakin suomalaisista, olen minäkin kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon jäsen ja sen vuoksi myös aina saanut kulloisenkin asuinpaikkani seurakuntayhtymien lehden postilaatikkooni ilman erillistä pyyntöä.

Nyt töölölöläistyttyäni (ihana sana!) olen siis lukenut näitä postilaatikkooni saapuvia julkaisuja aivan uudella innolla, kun muuta kahisevaa lukemistakaan en ole tilannut. Yllätyksekseni huomasin, että Helsingin seurakuntayhtymien lehti onkin julkaisijoistaan huolimatta, tai juuri heidän ansiostaan, hyvä lehti. Vaikka se onkin seurakuntien sanansaattaja, eivät lehden tekijät ole tuntuneet unohtavan yleisiä journalismin periaatteita ja tiettyä tervettä itsekritiikkiä, mikä on ollut virkistävää huomata. Artikkelit seuraavat kirkkovuoden teemoja, mutta ne on kirjoitettu hyvin maanläheisesti ja ajatuksia herättävästi. Tuntuu, että lehti onnistuu olemaan erilailla "ajassa kiinni" kuin niin moni muu asia kirkon piirissä.

Turhan usein monet uskontojen hienot ajatukset hukkuvat niitä toteuttavien instituutioiden hallintoon ja opinkysymysten ja -vastausten viilailuun. Kunkin kirkon ja uskon ulkopuoliset ihmiset rupeavat samaistamaan uskon(non) ja sen sisällön sitä seuraavien jäsenten toimiin ottamatta selvää, mistä uskonnossa on alunperin ollut kyse. Loppujen lopuksi enää harva osaa erottaa uskonnon opit uskovaisten toimintatavoista, ja väärinkäsitykset leviävät. Matkoillani olen huomannut, että itse olen hyötynyt koulun uskonnon opetuksen annista. Vaikka tunnit olivatkin välillä puuduttavia, jäi niistä sen verran tietoa päähän, että eri taustoista tulevia ihmisiä kohdatessa on ollut hyödyllistä huomata, miten moni asia länsimaisessa kulttuurissa juontaa juurensa kristinuskosta ja miksi joku muu saattaa hahmottaa maailmaa täysin eri tavalla. Tämä pienenä puolustuspuheena (tunnustuksettoman) uskonnon opetuksen puolesta!

Lopuksi vielä pieni hippu hengellisyyttä ja kirkkomusiikkia. Kävimme viime viikolla Uspenskin katedraalissa konsertissa. Uspenskin katedraali on muutenkin upea paikka, jossa kannattaa käydä tutustumassa vaikkei uskonnollinen olisikaan, ja tällä kertaa lisätunnelmaa loi Rahmaninovin kuoroteos Vigilia. Kirkon hämyssä ja musiikin soidessa oli hyvä unohtaa itsensä hetkeksi. Konsertin jälkeen kirkosta poistuessamme saimme astua kauniiseen näkymään: ilotulitukset räiskyivät mahtavasti Tuomiokirkon taustalla ja loistivat värikkäästi iltavalaistun Helsingin yllä. Kyllä elämässä hyviä yllätyksiäkin riittää.