"Massilia Sound System on Marseillessa 1980-luvun alussa perustettu ranskalainen reggae-yhtye. Yhtye laulaa pääasiassa ranskaksi ja oksitaaniksi. He yhdistävät musiikissaan useita musiikkisuuntauksia rock-vivahteista ja hip-hopista erityyppisiin maailmanmusiikkeihin. Lyriikoissa korostuvat Marseillen ja Etelä-Ranskan alueiden kieli ja kulttuuri." -Wikipedia
Poissaoloaikanani on kevät päässyt hiipimään tänne taas kerran nopeudellaan yllättäen. Pääsiäisenä lähdimme vielä alkukevään kauniinkoleista kevätpäivistä kaupunkilomalle Tukholmaan, jossa haikaillen ihastelin tyylikkäiden ja ihanasti puhuvien ruotsalaisten lisäksi suomalaisittain alkukesäisiä tunnelmia. Eikä mennyt kuin pari viikkoa ja nyt saamme täälläkin nauttia vastaavista kevätpäivistä!
Kaipa se kevät on uudestisyntymisen aikaa ihmisillekin. Ensin vähän talven jälkikohmeloissa koomaillaan ja kauhistellaan, että nytkö sitä pitäisi talviunesta jo heräillä? Oikeastiko pitäisi jaksaa, tehdä ja piristyä horroksestaan? Mutta sitten vähitellen, auringon lämmittäessä sitä lämpenee itsekin taas ajatukselle, että suunnitelmia kannattaa ja voi tehdä. Nyt täytyisi vain keksiä enää kannettava aurinkopaneeli, jolla voisi kerätä itselleen energiaa säästöön ensi talven varalle. Viisas varautuu jo hyvissä ajoin, eikö?!
Terveiset myös vanhalta ystävältäni Sir Elwoodilta ja hänen hiljaisilta väreiltään. Videon Helsinki-maisemat ovat jo "kevät-asteen" suhteen vanhettuneet, niin vehreää jokapuolella on, mutta muuten arkiset tunnelmat kaupungista ovat kyllä ihan kohdallaan kuvatessaan tätä kaupungin asteittaista havahtumista kevääseen ja kesän saapumiseen!
Vielä pari kivaa keväistä puuhavinkkiä: sunnuntaihin (15.5.) asti voi edelleen nauttia näistä:
Samalla reissulla kannattaa käydä Sanomatalossa luovuttamassa vertakin, koska sen jälkeen voi hyvillä mielin palkita itsensä Veripalvelun tarjoamalla jäätelöllä, nam!
Ja sunnuntain jälkeen:
Jos polkupyörät on jo kaivettu esiin, niin kannattaa suunnistaa Espoon puolelle saakka, Tarvaspäähän Gallen-Kallelan museoon. Jos itse näyttelyt eivät kiinnosta, niin ainakin maisemat ovat kauniit ja kahvila tunnelmallinen.(Sieltä saattaisi nopea myös saada vielä töitä kesäksi kahvilatyöntekijänä!)
Ps. Poissaollessani on myös kävijöitä kertynyt lisää ja 2000 kävijän raja mennyt rikki. Onpa kivaa, kiitos siitä!
Pitkä nettihiljaisuus on hyvä rikkoa oman kullan poissaollessa lyhyesti ja ytimekkäästi oheiseen musiikkivideoon. Vanhan kaverin Facebook-päivityksenä tutustuin kappaleeseen puolisen vuotta sitten ja säännöllisesti olen siitä lähtien palannut sen pariin. Rinnastus monien nykypäivän (nuorten?)aikuisten heilastuskäytäntöjen ja Chaplinin videon kanssa aika kutkuttava...
Vaikka elämä silloin tällöin aina potkii syystä jos toisestakin päähän, on ihanaa, että itsellä on jotain minkä suhteen ei tarvitse epäillä eikä mietiskellä turhia. Laulun tarina on monelle turhankin tuttu; itse nirsoudessani olen siltä suurimmilta osin onneksi välttynyt. Euroviisut lähestyvät taas, mutta ainakaan Ruotsin Melodifestivaleneja seuranneena en osaa odottaa palaavani tämän vuoden laulujen pariin yhtä säännöllisesti kuin tämän. Ehkä tämä on vain omaa höpsöttelyä, mutta minuun tämä laulu iski; entä teihin muihin?
Yksi tämän vuoden tavoitteistani on käydä jossain kulttuuritapahtumassa ainakin kerran kuussa. Olen aina pitänyt varsinkin teatterissa käymisestä, mutta jotenkin lippujen varaaminen ja etenkin ohjelmistojen tutkiminen aina jää. Tänä vuonna päätin siis tietoisesti asettaa itselleni konkreettisen, mutta suht helposti saavutettavan tavoitteen, jotta sekä voisin sivistää itseäni että tukisin nykytaiteen ja taiteilijoiden hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroni.
Viime vuonna innostuin valokuvanäyttelyistä. Kävin muun muassa Taidehallin Huomenta Afrikka! - Villa Karo 10 vuotta –näyttelyssä sekä Helsingin Kaupunginmuseossa Hakasalmen huvilalla. Siellä viimeaikoina olleet näyttelyt ovat esitelleet erittäin hauskasti ja ajatuksiaherättävästi Helsingin historiaa ja itseasiassa sangen nopeaa kehitystä (melkein) suurkaupungiksi. Edellisessä näyttelyssä oli esillä Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamia Helsinki-kuvia. Tällä hetkellä museossa on puolestaan käynnissä 1970-luvun Helsinkiä ja helsinkiäisiä esittelevä Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely , jonne vielä ehtii. Rahanpuutekaan ei ole este, sillä sisäänpääsy museoon on ilmainen. Näyttelystä löytyy myös aito 70-luvun olohuone, jonne astuessa pääsin aikamoiselle nostalgiatripille mummolaan ja Ruotsiin tätilään. Huhhuh, kyllä oli aitoa meininkiä!
Kuva on Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyn tiedotuskuvista.
Alkuvuosi on lähtenyt kulttuuriprojektini osalta lupaavasti käyntiin, ja jostain kumman syystä muutamalle kuluneelle viikolle on sattunut monta hienoa kulttuurikokemusta! Pari viikkoa sitten olimme katsomassa Sibelius-Akatemian esittämää Benjamin Brittenin Ruuvikierre-oopperaa. Herra Säveltäjän omista, jokseenkin kyseenalaisista mieltymyksistä johtuen tarinaksi oli valikoitunut Henry Jamesin romaaniin perustuva tarina nuoresta kotiopettajattaresta ja kahdesta orvoksi jääneestä lapsukaisesta, joita vainoavat heidän palvelusväkeensä aiemmin kuuluneiden henkilöiden haamut. Haamuilla ja lapsilla on turhankin läheiset välit ja tämäkös aiheuttaa uudelle kotiopettajattarelle päänvaivaa ja ahdistusta. Ooppera kyllä mietitytti aikalailla jälkikäteen, varsinkin nähtyäni saman säveltäjän Peter Grimes -teoksen kahteenkin kertaan viime keväänä Kansallisoopperassa. Rankoista tarinoista huolimatta molemmat toteutukset olivat kyllä ehdottomasti näkemisen arvoisia, ja suosittelen ne katsomaan, kun ne taas seuraavan kerran tulevat Helsingissä näyttämölle.
Video on otos oopperasta Peter Grimes. Siinä kalastaja Peter Grimesin molemmat oppipojat ovat kuolleet merellä hämärissä olosuhteissa. Kalastajakylän asukkaat syyttävät häntä poikien kuolemasta. Kohtauksessa oopperan lopusta Peter Grimes on menettänyt järkensä ja kertaa elämänsä tapahtumia ja omaa kohtaloaan hulluuskohtauksen kourissa.
Viime viikonlopulle osui puolestaan kaksikin onnistunutta kulttuurivisiittiä. Kävin Nyt-liitteen innoittamana ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa. Päänäyttelynä siellä oli Pentti Sammallahden Retrospektiivi-näyttely, jossa oli näytillä hurjan paljon hänen hienoja valokuviaan vuosikymmenten varrelta. Ainut huono puoli näyttelyssä oli se, että se oli melkeinpä turhan laaja. Sammallahden kuvat olivat upeita, mutta loppua kohden keskittymiskyky rupesi kyllä herpaantumaan.
Nyt-liitteessä mainittu Iiu Susirajan näyttely oli puolestaan vain yhden huoneen kokoinen, mutta silti riittävän laaja. Pidin hänen töistään ja varsinkin Nyt-lehden pääkirjoituksen näkökulmasta katsoen (jota en valitettavasti onnistunut löytämään tähän liitteeksi), kuvat pistivät miettimään.
Valokuvanäyttelyn jälkeen illalla suuntasin puolestaan Ryhmäteatteriin. Siellä esitetään S.O.S – Save Our Souls nimistä näytelmää, joka on ilmeisesti saanut lisäesityksiäkin yleisön pyynnöstä. Mielestäni näytelmä oli hyvä, mutta en voi sanoa, että suoranaisesti pidin siitä. Näytelmän aihe oli rankka. Se kuvasi yksinhuoltajaäidin ja tämän pojan elämää eron jälkeen, erityisesti pojan, Pietun, näkökulmasta katsottuna. Pietu joutuu seuraamaan vierestä äitinsä epätoivoisiakin yrityksiä hankkia heille elämiseen tarvittavat taloudelliset puitteet ja myös alkoholilla ja mielenterveysongelmillä on oma osansa tarinassa. Roolitukset olivat kyllä onnistuneet ja erityisesti Santtu Karvonen onnistui hyvin pikkupojan roolissaan. Voi olla, että ensi kerralla pyrin kuitenkin etsimään jonkun helpomman kulttuurielämyksen. Näin talvikaamoksen keskellä tuntuu välillä, että kaipaa kuitenkin ennen kaikkea piristystä, vaikka yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuominen taiteen avulla onkin mielestäni äärimmäisen kannatettavaa. Välillä vaan ei kykene ottamaan kaikkea vastaan, mikä sekin on kai hyvä merkki siitä, että taideteos on ollut vaikuttava.
Tähän loppuun vielä pieni pala kulttuurihistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä Pelle Miljoonan haastattelun ja livevideopätkän muodossa. Tämä sen kunniaksi, että törmäsin häneen tänään hiihtoladulla ja (vaikka määritelmä ristiriitaiselta kuulostaakin) tuli monet hyvät muistot mieleen angstailevista teinivuosistani. Kiitos Pelle!
Viime viikon torstaina vietettiin yhdysvaltalaisten ehkäpä suurinta vuotuista juhlapäivää. Elokuvissa on varmaan melkein kaikkien tullut nähtyä, miten notkuvin ruokapöydin ja käsi-kädessä -piiri-istunnassa kiitellen päivää vietetään. Vain yhden Amerikan mantereella vietetyn pienimuotoisen kiitospäiväillallisen perusteella minun on vaikea sanoa, kuinka suuri merkitys juhlalla itse asiassa amerikkalaisille onkaan. Luulen, että monilta osin se vertautuu suomalaisten jouluun: joidenkin perheessä juhla on aidosti vuoden kohokohta ja mahdollisuus kokoontua rakkaiden ihmisten kanssa saman katon alle; toisille kiitospäivä on puolestaan lähinnä stressiä aiheuttava kiirastuli tai vastaavasti täysin yhdentekevä lomapäivä. Ruokaa on joka tapauksessa liikaa tarjolla. Kansallisella tasolla oletan, että juhlan merkitys on korostunut siitä syystä, että se ei ole perussisällöltään erityisen uskonnollinen. Monista eri taustoista tulevien ihmisten maassa ei nimittäin myöskään oleteta, että vuoden vaihteessa tulisi lähetellä postikortein hyvän joulun toivotuksia, vaan Season's Greetings. Miksipä kristittyjen juhla olisi sen tärkeämpi kuin juutalaisten, muslimien, muiden uskontokuntien tai uskonnottomienkaan tärkeät päivät?
Itse ehdotin aiemmin marraskuussa toiselle puoliskolleni, että olisimme lähettäneet hänen sukulaistytölleen partiolaisten joulukalenterin. H. oli kuitenkin sitä mieltä, että koska tytön isä on juutalaista alkuperää eikä tytön äiti puolestaan ole tuomassa kristillistä perimää kasvatuksessa erityisesti esiin, on parempi jättää kalenteri lähettämättä. Tämä oli siis hänen reaktionsa ennen kuin kerroin, että joka vuosi viimeisen luukun takaa löytyy Jeesus-vauva seimestä; jo pelkkä tosiasia, että kyseessä on joulukalenteri tekee perinteestä kristillisen. Tottahan se on; usein vain valtionkirkon omaavassa maassa kasvaneena ja itse perinteisenä tapakristittynä monien asioiden perimmäinen uskonnollisuus helposti unohtuu - täällähän lähes kaikki loma- ja pyhäpäivät ovat kirkollista alkuperää.
Viime vuonna emme tulleet kiitospäivää viettäneeksi, mutta tänä vuonna minä jostain syystä inspiroiduin ideasta suuresti. Koska minulla oli kiitospäivän iltana kuitenkin muuta menoa, päätimme viettää jo edellisenä sunnuntaina ex tempore -juhlaillallisen. Pakko myöntää (yhden kiitospäivän aiemmin kokeneena) - tämä oli kiitospäivä parhaimmillaan! Alkuruoaksi olimme ostaneet uudistuneesta Stokkan Herkusta hieman kuivakkoja pakaste-etanoita. Kalkkunan sijaan paahdoimme uunissa ihan samanlaisen kanan kuin useana tavallisenakin iltana olemme valmistaneet, tismalleen samojen uunijuuresten kera. Alkudrinkkinä meillä oli hieman muunneltu versio lempi-apérostani Kir Royalista (Valion Gefilus omena-rypälemehua kuohuviinilasissa) ja ruokajuomana nautimme kylmän raikasta ja kirkasta hanavettä viipurilaisista viinilaseistani. Jälkiruoka oli suunnitteilla, mutta olimme siihen vaiheeseen päästyämme jo syöneet niin paljon, että päätimme jättää sen väliin.
Olen aina ollut perso keksimään juhlan aihetta mistä tahansa, mutta näistä juhlista tuli oikeasti ihanat! Siinä me istuimme vesi-viinilaseinemme syömässä mestarikokkini valmistamaa uunikanaa ja jutustelimme niitä näitä. Intouduimme me kiitollisuuden aiheitakin keksimään ja kyllä niitäkin löytyi. Vaikka itsekin suhtaudun välillä vähän turhankin kyynisesti erilaisiin juhlaperinteisiin, olen huomannut että viime aikoina olen ruvennut arvostamaan niitä taas uudelleen ihan eri tavalla. Tiedä sitten onko syynä iän tai elämänkokemuksen karttuminen vai parisuhde-elämän herättämät uudenlaiset mietteet elämästä ja sen tarkoituksesta; joka tapauksessa kiitosten kohteiden tai kaiken jouluhössötyksen miettiminen ei tunnukaan enää täysin systemaattisesti turhalta.
Vaikka itse olisinkin valmis vaihtamaan useammankin päivän pois, laitan tähän loppuun kaksi sangen eri tyylistä laulua kirjoituksen teemaan liittyen. Ensimmäinen on lapsuudestani rakas Tapio Rautavaaran tulkinta Juha "Junnu" Vainion sanoittamasta laulusta; toinen on puolestaan Alanis Morissetten Thank U. Mielenkiintoista verrata tekstien tematiikkaa - ajat ovat tosiaankin muuttuneet!
...ajattelin vaihteeksi hehkuttaa työelämää! Uusi työpaikka, uudet kujeet; näinköhän voisi vanhaa sanontaa vähän muokata. Uusissa töissä on nyt kolmisen viikkoa takana ja on uskomatonta, miten suuresti elämänlaatu on muuttunut; olen jo useampana yönä nukkunut koko yön putkeen! Ei niin, että olettaisin tämänkään työn aina tulevan olemaan yhtä ruusuilla tanssimista, ei elämä tunnu niin menevän, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa: ihmiset ottavat vastuun omasta työstään ja auttavat toisiaan. Sen lisäksi vielä esimiehen suunnalta vaaditaan, että epäkohdat pitää tuoda esiin ja että liiasta työmäärästä pitää kertoa, jotta asioihin voidaan vaikuttaa ja tarvittaessa miettiä järjestelyjä uudelleen. Kuulostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta tähän mennessä olen huomannut ettei se sitä aina ole.
Toki oma stressipääni vieläkin välillä tekee ongelmia asioista, jotka eivät sitä ole. Siihen täytyy kai vain tietyssä määrin tottua, mutta ajattelin kyllä silti mennä Töölön kirjaston self-help -kirjahyllylle ja etsiä jonkun "kuinka pääset irti turhasta väärintekemisenpelosta ja muistakin turhista stressinaiheuttajista" -opuksen. Mikäli joku on vastaavanlaisen hyvän teoksen löytänyt, niin siitä saa mielellään vinkata!
Ihan vakavasti sanottuna kävimme siskoni kanssa asiasta mielenkiintoisen keskustelun menneenä viikonloppuna. Epäilykseni on, että vaikka vanhempamme rakastavia ja hyviä vanhempia olivatkin, saattoi heillä joskus olla sangen lyhyt pinna myös tahattomien vahinkojen sattuessa ja he saattoivat reagoida varsin voimakkaasti (myönnetään: ei kaikki kyllä aina ollut vahinkoa ja tahatonta temmellystä; omaakin vikaa aina välillä saattoi olla mukana). Tämän olen huomannut muun muassa verratessani omia reaktioitani lasten seurassa siskoni miehen reaktioihin. Minulla palaa vanhempieni tavoin pinna välillä aika turhastakin, kun taas heidän isänsä osaa suhteuttaa asiat ihan toisella tavalla niiden merkityksellisyyteen. Muistan, miten pahalta itsestä tuntui, kun tuli torutuksi ja myönnettäköön, että vielä näin aikuisenakin tuo tismalleen sama niskan ja kasvojen kuumotus iskee päälle silloin, kun uskon todella mokanneeni. Vaikken sinänsä mikään erityinen freudilaisuuden kannattaja olekaan, luulen, että reaktioni saattavat hyvinkin juontaa siitä, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koin "virheellisten tekojen" tekemisen pienenä.
Tähän loppuun videon pätkä vielä lempisarjastani, joka loppui muutama vuosi sitten. Mullan alla ei ollut kaikkien makuun, joidenkin mielestä ahdistavasta aihepiiristä (kuolema) johtuen, mutta minun ja monen kriitikon mielestä se toi loistavasti esiin elämän pieniä hetkiä; niitä hetkiä jolloin ihminen istuu yksin huoneessa ja kuuntelee kellon tikittämistä tai jolloin merkityksettömäksi tarkoitetun kommentin tai luonnonoikun johdosta ihminen tajuaa elämästään jotain oleellista. Sarjassa käytiin myös perusteellisesti läpi vanhempien ja perheen merkitystä ihmisen kasvamisessa ja monen monta muuta asiaa, joita on ehkä parempi, etten edes yritä eritellä tähän. Jos et arastele mustaa huumoria, niin suosittelen lämpimästi, että kaamosiltojen iloksi tutustut myös aurinkoisen Los Angelesin tummempaan puoleen!
Voi vitsi! Pitkästä aikaa pääsi oppimisen ilo iskemään ja sain nauttia siitä ihastumista muistuttavasta kutkuttavasta olosta, jonka kokee silloin, kun tekee ja oppii jotain uutta ja hauskaa. Sain nauttia siitä palkitsevasta tunteesta, kun vuoron perään pähkäilee ja tuskastelee, että “eikö se muka mennytkään näin?!” ja vähän myöhemmin, opettajan pienen ohjauksen jälkeen, saakin ahaa-elämyksen, joka on aina yhtä palkitseva. Ah, tätä huumaa, joka vieläkin pyörii päässäni ja riemastuttaa iltaani yli vuorokautta myöhemmin!
Minä kävin alkuviikosta jatkokouluttamassa itseäni. Olin kahden päivän verran InDesign-kurssilla opettelemassa kyseisen taitto-ohjelman perusteita. Alunperin ilmoittauduin sinne lähinnä hyötyajatuksella, enkä osannut ollenkaan arvata, että se voisi oikeasti olla kivaa! Nyt olen täpinöissäni jo suunnittelemassa jatkokurssia, PhotoShop-kurssia tukemaan taittotyömahdollisuuksien toteuttamista InDesignissa ja mahdollisesti myös perehtymistä enemmän videoeditointiin, jota aiemmin hyvin alkeellisin menetelmin (ja lyhyen keskittymiskyvyn kera) testailin Islannin matkavideoiden kanssa. (Jos, ette niistä yhtään katsoneet, niin kyllä sitä Geysir-videota ainakin kannattaa vilkaista!)
Katsotaan kauanko tämä innostus kestää ja mihin se johtaa, mutta ainakin nyt nautin siitä täysin rinnoin. Tähän vielä loppuun tuttavani Fifin blogista löytämäni “Jos olisin…” –aukkoteksti. Ilmaiskoon se syttyneen ja syntyneen luovuudenkipinäni loistetta näin kepeämielisessä ja yksinkertaisessa muodossa. (Fifin fiinit fiilikset: Jos olisin...) Luen mielelläni myös, mitä te lukijani olisitte, jos olisitte, joten kertokaahan minullekin, mikäli joku inspiroituu tekemään oman listansa!
Jos olisin kuukausi, olisin syyskuu.
Jos olisin viikonpäivä, olisin torstai.
Jos olisin kellonaika, olisin 15.35.
Jos olisin planeetta, olisin Maa.
Jos olisin merieläin, olisin valas.
Jos olisin suunta, olisin koillinen.
Jos olisin huonekalu, olisin nojatuoli.
Jos olisin puu, olisin koivu.
Jos olisin kasvi, olisin timjami.
Jos olisin säätila, olisin kesäinen rankkasade.
Jos olisin soitin, olisin sello.
Jos olisin eläin, olisin koala.
Jos olisin väri, olisin ultramariinin sininen.
Jos olisin vihannes, olisin palsternakka.
Jos olisin ääni, olisin tuulen humina avoimissa ikkunoissa.
Jos olisin alkuaine, olisin skandium.
Jos olisin automerkki, olisin Toyota.
Jos olisin laulu, olisin Ben Harperin Forever.
Jos olisin elokuva, olisin Mamma Mia!.
Jos olisin kirja, olisin Sinuhe.
Jos olisin ruoka, olisin hapankorppu.
Jos olisin paikka, olisin varjoisa kattoterassi Damaskoksessa.
Jos olisin numero, olisin 8.
Jos olisin alkoholi, olisin pyöreähkö, suht täyteläinen ja pehmeä punaviini.
Jos olisin makeinen, olisin Marianne-karkki.
Jos olisin musiikkia, olisin melankolista ja vahvaa folk-musiikkia.
Jos olisin puhelin, olisin tummanmyrkynvihreä lankapuhelin, jossa numero pitää valita pyörittämällä.
Jos olisin asunto/talo, olisin kotoisa mökki perusmukavuuksilla.
Jos olisin astia, olisin kahvikuppi.
Jos olisin kirjain, olisin M.
Jos olisin oppiaine, olisin elämänkatsomustieto.
Jos olisin julkkis, olisin kirjailija Toni Morrison.
Aamuna eräänä heräilin kaikessa rauhassa. Keitin aamukahvia ja laitoin sen termospulloon nauttiakseni rauhallisesta ulkoilma-aamiaisesta kulmapuistossa. Pakkasin reppuuni viltin, vettä ja aamupalatarvikkeita sekä kasan kirjoja, jotka minun piti palauttaa kirjastoon. Lähikaupasta ostin vielä tuoreita karjalanpiirakoita ja sen jälkeen suuntasin puistoon viettämään leppoisaa ja raukeaa kesäpäivää puun viileässä varjossa. Niinhän minä luulin!
Eipä mennyt aikaakaan, kun aktiivisluonteinen ystäväni soitti ja ehdotti minulle pientä pyörähdystä Espoon puolella. Polkupyörillä tietenkin. Hetken mietittyäni tartuin ehdotukseen, sillä tarkoitukseni on ollut jo pitkään pyöräillä vihdoinkin Seurasaarta kauemmaksi. Kirjaston ja aurinkorasvatankkauksen jälkeen suuntasin pyöräni nokan kohti Pikku-Huopalahden siltaa, josta yhteinen pyöräretkemme alkoi.
Kesäaurinko paistoi kuumasti ja aurinkorasvan avittamana hiki nousi saman tien pintaan. Onneksi pyöräilykypärä suojasi kuitenkin helposti auringosta hämmentyvää päätäni suurimmilta säteilyiltä ja vauhdin mukanaan tuoma ilmavirta viilensi mukavasti ihoa. Ennen kuin huomasimmekaan olikin vieressä jo Tapiolan tienviitta ja Länsiväylän takana häämöttivät joskus arkkitehtonisesti kyseenalaisella aikakaudella rakennetut omakotitalot, joiden hinnat ulkonäöstään huolimatta hipovat varmasti pilviä.
Westendistä eteenpäin matkamme olikin yhtä silmän iloa! Google Maps ei tarkkaa reittiämme tunnista ja ohessa on vain epätäsmällinen reittiesitys. Koko matka Westendistä Nuottaniemeen oli kuitenkin käytännössä pienten metsäpolkujen yhdistämää uimarantaa uimarannan perään.
Haukilahdessa iski jäätelön nälkä, jonka tukahdutimme Espoon Merenkävijöiden kahvilassa. Sen jälkeen vähän eksyimmekin rantareitiltä ja ikäväksemme ohjauduimme ison kauppalan tienolle. Oli hauska huomata, että periaatteessa minäkin voisin hoitaa ostokseni oikein supermarketissa; tähän asti kuvittelin että sen tekemiseen tarvitaan autoa, mutta yllättävän nopeasti matkanteko sujuu pyörälläkin.
Vihdoin muutaman lähiökierroksen jälkeen saimme kurssimme taas kohdalleen ja löysimme päämäärämme Nuottaniemen. Ihan kuin huomaamatta oli matkaa kertynyt jo parisenkymmentä kilometriä! Nuottaniemestä löysimme myös kadottamamme rantapolun pään, jota pitkin palasimme Haukilahteen toiselle tankkaustauolle. Tältä väliltä löytyi runsain määrin Espoon kaupungin julkisia laitureita, joilta sai kuka tahansa pulahtaa raikkaaseen meriveteen uimaan. Tällä kertaa me kuitenkin vain tyydyimme liottamaan vedessä jo matkasta pölyyntyneitä varpaitamme, ennen kuin oli aika suunnata takaisin keskustan iltarientoihin.
Aurinkoisia merimaisemia katsellessa ei voinut kuin ihailla Suomen kesän ja pääkaupunkiseudun kauneutta: kaikki tämä vai muutaman polkaisun päässä. Miten on mahdollista, että tällaiseen tulee ryhdyttyä niin harvoin? Miksi en itse saa aikaiseksi lähteä, vaikka usein vastaavia suunnitelmia haudonkin, vaan tarvitsen siihen useimmiten jonkun ulkopuolisen kimmokkeen? No, kaksin melkein aina kaunihimpi, ja nytkin oli kiva olla kaverin kanssa liikenteessä. Lomaa on vielä reilu viikko jäljellä, joten eiköhän tässä vielä keretä pyöräilemään uudelleenkin!
Tässä vielä traileri kirjoituksen pyöräilyteemaan liittyen. Elokuvaesittelyssä ei pyöräily nouse yhtä isoon osaan kuin mitä se on itse elokuvassa, mutta kannattaa silti katsoa. Tämä on aivan verraton ranskalais-belgialais-kanadalais-brittiläisenä yhteistuotantona tehty animaatio, johon tutustuin Etelä-Ranskassa asuessani. Traileri on englanninkielinen, mutta alkuperäinen elokuva on ranskankielinen ja ranskaksi se kannattaa myös katsoa. Puhetta elokuvassa on niin vähän, että kielitaidotonkin pärjää hyvin. Voilà, Les triplettes de Belville!
Viikko Islannissa on takana ja palasimme eilen kotiin väsyneinä, mutta onnellisina! Aamun aikainen herätys ja kolmen tunnin aikaero on yllättävän paha yhdistelmä, mutta eiköhän tästä nopeammin toeta kuin Yhdysvaltojen länsirannikon matkojen 10 tunnin aikaerosta.
Tuntuu, että tältä lomalta sai oikeastikin puhtia ja inspiraatiota elämään. Osansa tähän antaa kyllä varmasti myös ennen lähtöä imuroimatta jäänyt koti. Tänään heräsin heti kahdeksalta ja sen jälkeen onkin koko päivä ollut yhtä kodin laittamista ja siivoamista. Alkukesästä löytämääni mattolaituria tuli tänään viimein oikeasti käytettyä ja hyvin toimi! Neljän puhdistuneen maton jälkeen istuskelimme hetken myös elintarvikekioski-kahvila Airon terassilla juomassa lattea, syömässä Dallas-pullaa ja lukemassa islantilaista kirjaa. Aamusumun hälvettyä ilma oli jo kymmenen jälkeen niin lämmin, että terassin varjossa oli mukava istua ja nauttia kesäisestä aamupäivästä. Tuntui jotenkin rauhoittavan hyvältä istua siinä toisen puoliskoni kanssa yhdessä ja kuunnella toisella korvalla hänen hyminäänsä hänen työskennellessään uuden sävellyksensä kimpussa. Tuli taas sellainen elämä on ihanaa –olo, mistä useimmiten osaan nauttia lähinnä matkustaessani; kiva että joskus se onnistuu näin kotosallakin!
Tuon pienen lepotauon jälkeen olikin aika tehdä improvisaatiolunas pakkasen ja jääkaapin jämäantimista – huomenna on nimittäin vuorossa pakastimen sulatus. Tuli yllättäen aika tuhti lounas: pekoni-pinaattipiirakkaa voitaikinapohjalla (joulutorttutaikinat piti johonkin käyttää!). Piirakan jälkeen oli sitten pakko pestä lattiat ja hinkata vessanpönttö, että lounaasta saatu energia tulisi hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla.
Tämä nyt siis alkusoittona sille, että tästä alkaa matkaraporttini Islannista. Kirjoitan sitä varmaankin useammassa osassa, sillä niin paljon tuli taas nähtyä ja mietittyä matkan aikana, etten sitä yhdeltä istumalta saa fiksusti jäsenneltyä. Ehkäpä teistäkin lukijoista vielä joku innostuu sinne lähemään ja voi sitten kertoa jälkikäteen aiheuttiko Islanti teissäkin tällaisen energiapurkauksen kotiin palatessa!
Loppuun vielä video, josta löytyy yhdessä paketissa siivousmusiikkia (jota voi hoilottaa kovaan ääneen siivotessa), kotiipaluutunnelmia, hyviä muistoja sekä suomalaista kesämeininkiä. Aurinkoista viikonloppua!
No nyt se on viimein täällä, kesäloma! Tämän työvuoden jälkeen se tulee kyllä tosiaankin tarpeeseen ja odotan innolla kaikkia seikkailuja, mitä kesä toivottavasti tuo tullessaan.
Lupaavasti loma on ainakin lähtenyt käyntiin. Juhannuksen vietimme kansainvälisessä seurassa kaverin kaverin mökillä Karkkilassa. Yhdessä naureskelimme, että kyllä Candyville on paljon parempi paikka viettää juhannusta kuin vaikka Wienerville; ei niin että Nakkilassa paikkana mitään vikaa olisi! Perjantai-illan vietimme jo perinteeksi muodostuneessa juhannussateessa, mutta loppuviikonlopun sää vaihtelikin ihanan kesäpsykedeelisestä aurinko-sade-aurinko-aurinkosade -ilmasta sunnuntain hellekeliin. Syötyä tuli enemmän kuin kylliksi ja pääsimme myös nauttimaan elämämme ensimmäisistä itsetehdyistä loimulohista; oli kyllä hyvää!
Ihaninta oli kuitenkin päästä luontoon! Partiovuosinani vietin paljonkin aikaa luonnossa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut loppujen lopuksi retkeiltyä hirveän vähän. Vaikka nyt hyttysenpuremia löytyykin lähes jokaisesta ruumiinosasta oli silti ihana päästä metsään maistelemaan ketunleipiä ja metsämansikoita ja nauttia järviveden liplatuksesta ja sen makeasta mausta taas pitkän tauon jälkeen. Oli myös hauska nähdä, miten antoisia nämä luontokokemukset ja puunhakkuuseikkailut olivat juhannusporukkamme ulkomaalaisvahvistuksille. Ehkä talviseen kaupunki-Suomeen tottuneen kumppaninikin on tämän jälkeen vähän helpompi ymmärtää, miksi täällä joku saattaisi haluta asua myös ihan pysyvästi...
Tänään olen aloittanut loman leppoisasti kesä-Helsingistä nauttien. Aamulla heräsin töihin lähteneen puoliskoni kanssa samaan aikaan ja menin aamupalalle Taivallahden rantaan erääseen kahvila-elintarvikekioskiin, jota olen halunnut testata jo yli vuoden päivät. Paikka oli mukavan yksinkertainen, perus kioski-kahvila, jossa oli mukava juoda kahden euron lattea (!!) ja lueskella aamun Hesaria kaikessa rauhassa.
Lehden luettuani suuntasin Stokkalle ruokaostoksille. Pyöräilyyn hurahtaneena menin kuitenkin pidempää reittiä Väiskin puiston läpi Hietaniemen kautta Kaivopuiston ympäri Kauppatorille ja keskustaan. En edelleenkään osaa kuin ihmetellä pyöräilyn ihanuutta ja mahdollisuuksia näin hyvillä kesäkeleillä! Helsingin pyörätiet ja -kulttuuri eivät itsessään ole kovinkaan kummoiset, mutta nautin silti suunnattomasta elinreviirin laajenemisesta. Tähän asti olemme pitkälti kävelleet joka paikkaan, mutta vaikka sekin on kivaa, on se myös aikaa vievää. Pyörällä Kaivopuistoon hurauttaa tietöistä huolimatta hetkessä ja Seurasaareenkin pääsee mukavasti iltakävelylle ilman että matkaan tarvitsee valmistautua kuin koko päivän retkeen.
Ihmisten pyöräilytapoja kyllä välillä ihmettelen. Kypärättömän pyöräilyn pystyn vielä jotenkuten käsittämään, mutta en kyllä ymmärrä, miten niin moni ihminen uskaltaa puhua kännykkään pyöräillessään ja välillä vielä lapsi kyydissä! Jalankulkijoita, suojateitä ja keskellä pyörätietä olevia puita/sähkökaappeja/tietöitä saa muutenkin ajaessaan varoa vähän väliä, ja silti ihmiset tuntuvat ajattelevan, että kännykkään puhuminen ylämäessä tai kahtakymppiä ajaessa on täysin järkevää. Kavereiden pyörahaavereista kuultuani on minusta ehkä tullut pelkuripyöräilijä, mutta mieluummin pysyn kunnossa sekä yläpäästä että alapäästä enkä lisää turhia häiriötekijöitä pyöräilyäni vaikeuttamaan.
Tästä pienestä hermoilusta huolimatta pyörämatka oli ihana! Auringossa kimalteleva meri ja torikahviloiden hälinä saa minut aina hyvälle tuulelle. Keskellä päivää Akateemisessa ja Stokkallakin oli kiva asioida; ihmisiä ei ollut liikaa ja myyjiäkin tarpeeksi. Ehkäpä juhannusseurani innoittamana olin vähän joulutuulella ja innostuin ostamaan siianmätiä. Juhannuspöytään amerikansuomalainen ystäväni toi nimittäin piparkakkuja. Hän on aina käynyt Suomessa jouluaikaan, jolloin joka paikassa on ollut tarjolla pipareita. Näin ollen hän tietysti ajatteli, että ne ovat tyypillinen suomalainen jälkiruoka eikä niinkään jouluherkku. Hyviltä ne maistuivat näin keskikesälläkin; ehkä itsekin olisi välillä hyvä rikkoa totuttuja tapoja ja syödä vaikka joulutorttuja tai laskiaispullia silloin kun siltä tuntuu, vaikka vuodenaika väärä olisikin!
Nyt on kai vielä vähän aikaista tietää, mistä laulusta tulee tämän kesän renkutus, mutta laitan tähän loppuun vielä minun henkilökohtaiseksi suosikikseni "kesähitti-skabassa" nousseen laulun. Aina välillä olen Jukka Poikaan eri tapahtumissa törmännyt (kuten Kauppatorilla Helsingin silakkamarkkinoilla pari kesää sitten) ja joka kerta on tullut mukavan leppoisa fiilis, vaikka levyä en välttämättä ostaisikaan. "Mä haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa./ En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,/niinkuin enkelit tekee./ Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee sun päiviin./Anna mun nostaa sut pilviin, sillä enkelit tekee niin." Kivaa kesää kaikille!
Taas on aika hurahtanut hirmuvauhtia eteenpäin ja sillä välin pääsi kesän saapuminen yllättämään! Viime viikonloppukin tuntui ihan luksuslomalta. Keskiviikkona lähdimme työporukalla töistä vähän aikaisemmin korkkaamaan terassikauden heti ensimmäisenä lämpimänä päivänä. Myös helatorstain jälkeinen perjantai oli minulla lapsenvahtivelvotteista johtuen vapaata, joten viikonlopusta tuli loppujen lopuksi aika mukavan pitkä. Tänään kotimatkalla sitten fiilistelin kulmapuiston letkeää tunnelmaa; vielä vähän aikaa sitten lumi peitti koko nurmikkoalueen, mutta nyt siellä loistivat kauniisti istutetut kesäkukat eri väreissään ja lähes joka penkillä istui joku lukemassa kirjaa tai vain nauttimassa kesäauringosta. Ihanaa!
Myös muuta ihanuutta on löytynyt taas elämään. Tämän viikon kohokohdaksi on jo nyt osoittautunut H:n uusi pyörä. Tai pyörä itsessään on vanha "sukukalleus", mutta H:lle se on Suomessa ensimmäinen. Tänään suuntasimmekin heti kypäräostoksille ja sieltä suoraan pyöräseikkailulle "radan toiselle puolen". Kummasti elinreviiri kasvaa kun saa renkaat alle! Talvella kävelin samaa reittiä käänteisenä versiona entisen amerikkalaisen suomen kielen oppilaani kanssa kauniissa talviauringossa. Silloin matka Töölöstä Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta Tokoinrantaan tuntui kestävän tosi kauan, vaikka se ihanaa olikin. Tänään puolestaan pyörällä saman reitin saattoi hilpaista hetkessä ja vetää vielä pari ylimääräistä kuriositeettirundia kaupan päälle, eikä tuntunut missään! (Paitsi tietysti kesän ensimmäisen pyöräilyn ollessa kyseessä, on pakko rehellisyyden nimissä myöntää että takamus on kieltämättä aika hellänä!)
Matkan varrelta löytyi myös taas pari paikkaa, mitkä pitää ehdottomasti testata jossain vaiheessa kesää. Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa en ole koskaan käynyt, ja nyt kun Oopperan viereinen talvipuutarhakin on yli vuoden kiinni remontin takia niin tekosyitä on kai turha enää keksiä. Kasvipuutarhaa vastapäätä on myös tänä kesänä avattu ravintola/terassi Cafe Piritta, jonka kesäruokalista ei näyttänyt turhan tyyriiltä. Saattaa olla, että suuntaamme pyörämme sinne joku toinenkin kesäilta!
Ja tähän loppuun vielä hyvän mielen kesätunnelmia naapurimaalta lapsuuteni ultimate-kesähitin tahdissa. Miehet ovat ehkä vanhentuneet, mutta laulun lyriikoiden nuoruuden into ja kesäinen intohimo eivät ole mielestäni vanhentuneet päivääkään. Ja Ruotsista kun on kyse: tietysti live-esitys Skansenilta! :)
Valittelin tuossa jonkun aikaa sitten väsyneenä päivänä toiselle puoliskolleni elämänmenoa ihan yleisesti ottaen. Havahduin järkytyksekseni huomaamaan, etten oikeasti muistanut, milloin olisin viimeksi nauranut oikein vatsa kippurassa ja vedet silmissä.
Toiminnan (tai ainakin jonkinasteisen toiminnan) ihmisenä päätin, että asialle on tehtävä jotain. Kävimme vaihtoehtoina läpi Anttilaan juoksemisen ja ainakin kolmen Simpsons-kauden ostamisen tai vastaavasti Monthy Python -paketin hankkimisen. Päätimme kuitenkin odottaa näiden hankintojen kanssa vielä jonkin aikaa ja ihan oikeasti myös miettiä, miten sitä arkipäivän iloisuuden määrää saisi lisättyä. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan! Itsehoidon alkuun olen määrännyt sauvakävelyn ja punttisalikäyntien uudelleen aloittamisen; toivotaan että liikunnan lisääminen myös osaltaan vaikuttaisi vireystilaani...
(Kuva on otettu alkuvuoden Ranskan-matkalta. Pieni tehtävä: etsi kuvan henkilöistä yksi heitä kaikkia yhdistävä piirre ;) )
Itsehoitokuurin toiseen vaiheeseen kuului nauraminen. Turussa asuessani kävin useinkin yliopistolla järjestetyissä stand up -illoissa, mutta täällä Helsingissä mm. seuralaiseni kielivalikoimasta johtuen, ovat komediaillat jääneet vähän vähemmälle. Bottalla järjestetään kuitenkin aina välillä englanninkielisiäkin stand up -iltoja ja oli kyllä kiva käydä pitkästä aikaa kuuntelemassa amatöörien ja ammattilaisten "huumorointia". Sen illan ohjelmisto ei ollut ehkä aivan parhaimmasta päästä, mutta on se silti ihailtavaa, miten jotkut uskaltavat ja osaavat laittaa itsensä likoon sillä tavoin.
Minulle illan kohokohta, itse asiassa aika yllättäen, oli komediaillan jälkeen alkaneet ihka oikeat lavatanssit! Koomikoiden tarinoidessa olinkin vähän ihmetellyt mikkiständien ympäri kiedottuja (teko)koivunoksia sekä lavalla olleita bändikamoja, joihin kuului myös haitari. Komeadiayleisön osittain poistuttua paikalta täyttyi Manalan yläkerran sali hienosti kellohameisiin ja muihin tanssivaatteisiin pukeutuneista ihmisistä, joiden keski-ikä oli selkeästi olettamaani alempi. Meistä kumpikaan ei oikeasti osaa tanssia, mutta kyllä mekin uskaltauduimme lattialla pikaisesti pyörähtämään taitavampien tanssijoiden meitä sulavasti väistäessä.
Tämä urbaani lavatanssikokemus oli kyllä oikein kunnon annos arjen eksotiikkaa, sillä lähiössä kasvaneena ja ennemminkin ulkomailla matkanneena ovat minulta suomalaiset lavatanssit jääneet aikalailla pimentoon. Näitä tanssijoita katsellessa tuli kuitenkin oikeasti hymy huuleen: tanssin ilo oikein loisti ihmisten kasvoilta ja selkeästikin tämän perjantai-illan vietossa prioriteetti oli jossain ihan muualla kuin kaljan kittaamisessa, vaikka sitäkin oli saatavilla. Meistä oli myös hauskaa yrittää selvittää tanssien kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä ja toimintatapoja; niin vinhaan tahtiin vaihtuivat ihmisten parit, vaikka yhteisestä tanssityylistä olisi saattanut luulla, että yhdessä on tanssittu vuosikausia. Ei voi muuta kuin ihaillen ja ystävällismielisesti kadehtia!
Alla pieni maistiainen vielä (alku)illan esiintyjätarjonnasta. Suosittelen lämpimästi vastaavaa reseptiä myös muille naurunnälkäisille!
Eilen kävimme pitkästä aikaa uudessa ravintolassa syömässä. H. oli ollut taas lähes viikon konserttimatkalla, tällä kertaa eri puolilla Saksaa kierrellen kuuntelemassa kaiken maailman säveltäjiä (en edes yritä enää pysyä perässä, mikä teos/säveltäjä on milläkin kertaa kyseessä), joten halusin juhlistaa hänen kotiinpaluutaan. Siksipä päätin, että nyt mennään uuteen ravintolaan syömään ja olkoon vaikka vähän hintavampi paikka, mutta minä piffaan kultani kotiinpaluun kunniaksi!
Tähän väliin on todettava, että tiedän kyllä miten kornilta kuulostaa juhlia vain viiden päivän poissaolon jälkeen. Pakko on kuitenkin myöntää, että näin ensikerran vakavasti pariuduttuani minusta on tullut juuri sellainen höpsö, jolle itse aiemmin hyväntahtoisesti naureskelin. Ei sille vaan voi mitään, että yksin kotona on paljon tylsempää kuin toisen kanssa, vaikka yksinkin on kivaa. Jotenkin siitä toisesta ja sen seurasta kuitenkin tykkää sellaisella tavalla, mitä en sinkkuudessani pystynyt ymmärtämään, vaikka paljon parisuhteista mielestäni ymmärsinkin. (Kuva on Maija Vuorelan piirtämä, löytyy Helsingin Sanomien e-korttipalvelusta.)
Noh, tällä kertaa juhlapaikaksi valikoitui Runeberginkadun ja Mannerheimintien risteyksestä löytyvä Carelia. Olemme useasti aiemminkin miettineet sinne menemistä, mutta jotenkin ruokalistan antimet eivät ole olleet tarpeeksi houkuttelevia niiden hinnoitteluun nähden. Itseasiassa H. olisi halunnut viedä minut sinne jo ensimmäisillä treffeillämme. Treffit eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä ennen ravintolaillallista (josta minua ei oltu etukäteen informoitu), treffeihin olisi sisältynyt Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva. Koska suomalaisen oopperan kokemukseni perustuvat ainoastaan urheiluoopperaan Paavo Nurmi, ja koska muistin yläasteen äidinkielentunneilta Punainen viiva -kirjan olleen supermasentava, kieltäydyin jollain verukkeelle treffeistä ja pakotin H:n Turun vierailulle, jonka ohjelmaan ei sisältynyt suomalaista oopperaa. Ne treffit myös näyttävät päättyneen erittäin hyvin! :)
Carelia oli paikkana oikein mukava, ranskalaishenkinen ravintola. Paikka oli hieno, palvelu oli hyvää ja ruokakin tehty keskimääräistä huolellisemmin. Kaikesta tästä huolimatta, ei vierailu kuitenkaan ollut (ruoan osalta) täysin hintansa väärti. Olen kyllä tyytyväinen, että kävimme siellä, mutta en ole varma tarvitseeko sinne mennä ihan heti uudelleen. Mukavaa Careliassa oli, että heillä on monille viineille myös omat maahantuojansa, joten tarjolla on muutakin kuin Alkon valikoimasta löytyviä viinejä. Tasapainoisemman hinta/laatusuhteen löytää kuitenkin mielestäni korttelin vastakkaisesta kulmasta Ravintola Kuusta, jossa kävimme muutama viikko sitten. Perinteisistä suomalaisista ruoista ei valitettavasti silakoita ollut sillä kertaa tarjolla kuulemma jäisen talven vuoksi, mutta muutkin ruoat maistuivat. Täytyykin varmaan joskus mennä kokeilemaan heidän viini-iltojaan. (Kuva on Ravintola Kuun Supertravelnet-sivulta.)
Koska en tarkalleen tiedä, mitä H. musiikkimatkallaan Saksassa kuuli, ajattelin tämän kerran musiikkiannoksena esitellä amerikkalaissäveltäjä Samuel Barberin minioopperan A Hand of Bridge. Kuulin itse teoksen ensimmäistä kertaa kuun alussa Sibelius-Akatemian järjestämässä Samuel Barber 100 v. -juhlakonsertissa. Se on aika hauska pikku musiikkinäytelmä, josta käy hyvin ilmi, mitä kahden bridgeä pelaavan pariskunnan päässä pelin aikana todella liikkuukaan. Enjoy!
Mielenrauhaa, sitä ainakin minä kaipaan yllättävän usein. Syksy on ollut yhtä hullunmyllyä, niin yksityiselämässä kuin työnkin puolella. Vaikka olenkin juuri nyt onnellinen ja tyytyväinen elämääni sen vaillinaisuuksista huolimatta, tuntuu välillä ettei pää aina jaksaisi käsitellä kaikkia sinne päätyneitä ajatuksia. Niiden sekavaa tanssia seuratessa menee välillä pää pyörälle ja unet jättävät pituudestaan huolimatta täyttämättä perimmäisen tehtävänsä: levon ja jaksamisen mahdollistamisen.
Tästä huolimatta olen sangen tyytyväisenä porskutellut eteenpäin koko syksyn ja tämän alkaneen vuoden. Tähän kaikkeen on mukavan tauon tuonut myös uusi, puoliskoni kanssa yhteinen harrastuksemme: sunnuntaimeditaatio. Loppusyksystä lähtien olemme käyneet vapaaehtoisperiaatteella pyörivässä meditaatioryhmässä, jota vetää Suomessa reilun vuoden asunut intialaismies.
Kerran viikossa meitä kokoontuu vaihteleva porukka istumaan puolisen tuntia lattialla risti-istunnassa. Tarkoitus on pyrkiä keskittymään hengitykseen ja antaa mielen rauhoittua turhilta ajatuksilta, mutta ei se kyllä totta puhuen aina onnistu. Siitä huolimatta olen huomannut, että sunnuntai-iltaisin minulla on kummallisen rauhallinen ja energinen olo, vaikka itse meditaatio ei olisi niin loistavasti mennytkään. Ja jostain kumman syystä useimpina iltoina session jälkeen minuun iskee kumma vimma siivota, joten jos ei hetkeksi pysähtymisestä muuta hyötyä ole, niin ainakin pysyy koti siistimpänä!
Ja erittäin suuri aasinsilta tästä positiiviseen ajatteluun; laitettakoon tähän loppuun vielä laulu edesmenneeltä Aki Sirkesalolta, joka myös on tehnyt albumin nimeltään Mielenrauhaa. Vaikka hänen laulutaidoistaan voikin olla montaa mieltä, oli hän aina mielestäni virkistävä poikkeus niin usein esiintyvään suomalaiseen vakavamielisyyteen ja hänen vilpitön pyrkimyksensä saada hyvää aikaiseksi ja tuottaa hyvää mieltä oli minusta ihailtavaa. Siksipä minusta oli surullisen ironista, että Sirkesalon kuoleman jälkeen ei hänen kappaleitaan voinut muutamaan vuoteen käytännössä kuulla radioasemilla (ainakaan minun kokemukseni mukaan), sillä hyvän mielen sijaan hänen teoksensa edustivatkin koko kansan menetystä. Viime aikoina olen kuitenkin taas muutaman kerran onnistunut bongaamaan Sirkesalon biisejä radiosta, joten ehkäpä hänen musiikkinsa pääsee taas jatkossa toteuttamaan miehen alkuperäistä suunnitelmaa.
Ollessani taas kotona konserttileskenä kutsuin siskon lapset yhdeksi yöksi kylään pitämään tädille seuraa. Lupauduin viemään heidät ravintolaan, vaikka tosiasiassa ravintolaan hinkusinkin varmaan enemmän itse. Meillä oli tosi hauska ilta ja aamupäivä, mutta ravintolasta lähtivät kyllä ulos nälkäisinä kaikki muut paitsi minä. Miten kouluikäiset lapset voivat syödä niin paljon?!
Ilta meni lautapelejä pelatessa ja keksejä, sipsejä ja jäätelöä syödessä. Aamulla aloitimme päivän syömällä aamupalaa, pelasimme pari peliä Carcassonea ja sitten olikin taas syömisen aika! Oli kaikin puolin mukavaa, vaikka minulla pari kertaa menikin hermot niin kuin minulla yleensä näiden lapsosten kanssa menee. Se on luultavasti kuitenkin ennemmän oma vikani, sillä (täysin puolueellisesti) arvioisin että tämä on kyllä keskimääräistä kiltimpi kolmikko.
Heidän lähdettyään takaisin kotiin, jäin miettimään minulle esitettyä serkkutilausta. Ensikommenttini tuollaiseen tilaukseen oli tietysti todeta, että lasten ylläpito tulee minulle aivan liian kalliiksi, jos ne syövät koko ajan ja yhtä paljon kuin siskoni lapset. Toki minä joku päivä haluan lapsia, mutta tiedän ettei nyt kyllä ole vielä niiden aika, ihan potentiaalisten lasten itsensä kannalta. Mutta se mikä minua itse asiassa jäi mietityttämään, oli elämän arvaamattomuus ja miten asiat menevät usein omalla tavallaan meidän ihmisten toiveista riippumatta.
Toki moni ystävistäni ja tutustani on saanut lapsia ja mennyt naimisiin, suurimmaksi osaksi vielä itse valitsemassaan järjestyksessä, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Yksillä voi olla vaikeuksia saada kovasti toivomiaan lapsia ja toiset saavat niitä lähes toivomattamaan. Kolmannet taas eivät koskaan niitä haluakaan. Itse olen varmaankin jostain tältä väliltä, mikä on kai omanlaisensa siunaus sekin.
Viime viikonlopun konserttikäyntimme sai minut myös miettimään samoja teemoja. Miten helppo ja hyvä Suomessa on olla tyttö ja nainen, vaikkei koko yhteiskunta täysin tasa-arvoinen toki olekaan. Kävimme katsomassa Ástor Piazzollan tango-oopperan María de Buenos Aires musiikkiteatteri Kapsäkissä. Oopperan juoni on sangen monimutkainen, mutta tiivistettynä se on kertomus buenosairelisaisesta prostituoidusta Maríasta ja hänen traagisesta elämästään. Oopperassa on myös paljon raamatullisia viittauksia, ja yksi libreton loppuosan repliikeistä sai minut tuntemaan oloni sangen ahdistuneeksi. Oopperan lopussa María synnyttää lapsen, jonka jälkeen äänet kysyvät (erittäin vapaa käännös): "Miksi kaikki pienet enkelit lähtivät itkien ryypiskelemään?" Vastaus: "Koska lapsi ei ole poika. Jeesus, se on tyttö! On syntynyt tyttö!"
Ilman kontekstia tämä ei tietystikään ole yhtä ravisuttava kommentti, mutta ikävä kyllä monessa muussa elämässä kuin tässä mitä nyt elän, on sukupuolella liian usein väliä. Tai sen takia saattaa joutua kärsimään. Itse olen kokenut vain kerran elämässäni, että sukupuoleni takia minun mahdollisuuteni ilmaista ajatuksiani on rajattu tai poistettu kokonaan, mutta se yksikin kerta oli silmät avaava kokemus. Myös kesällä YLE:n Areenalta katsomani dokumenttisarja Vapaan naisen tunnustuksia (Flying: Confessions of a Free Woman) sai minut ensi kertaa todella pohtimaan, miten paljon sukupuoli saattaa vaikuttaa ihmisen elämään ja mahdollisuuksiin yhteiskunnan jäsenenä. Toki tiedän, että uskonto, perinteet ja muut kulttuuriset tekijät eri puolilla maailmaa vaikuttavat suurestikin naisten asemaan, mutta sitä, miten paljon sukupuolella saattaa olla länsimaissakin vaikutusta ihmiseen kohdistuviin odotuksiin en ehkä ollut aimmin sisäistänyt samalla tavalla.
Itse olen aina ajatellut itseäni ensisijaisesti ihmisenä; en niinkään naisena tai miehenä, valkoisena tai mustana, terveenä tai sairaana. Yksinkertaisesti ihmisenä, henkilönä. Mutta niin se kai aina menee. Kun itse kuuluu koko elämänsä valtaväestöön, oli määrittäjänä sitten ihonväri, terveydentila tai sukupuoli, ei itseään eikä muita kaltaisiaan joudu kyseenalaistamaan kuin harvoin. Altavastaajana on kai sitten pakko pitää itsestään enemmän meteliä, jos haluaa itselleen samat oikeudet kuin muillakin.
Mikä voittaisi tuoreen sanomalehden lukemisen aamukahvikupin äärellä? Voisiko paljon ihanampaa ja leikkiaikuisempaa hetkeä päivässä ollakaan? Nyt Helsinkiin muutettuani en ole kuitenkaan jostain syystä tilannut mitään sanomalehteä. Aluksi syynä oli varmaankin rahanpuute, mutta jonkin ajan kuluttua myös totuin mainosten ja ilmaisjakelulehtien selaamiseen. Ja sitten tutustuin lehteen nimeltään Kirkko ja kaupunki.
En voi sanoa, että olisin koskaan ollut kovin hengellinen tai uskonnollinen ihminen, filosofinen kylläkin. Ymmärrän kyllä ihmisten tarpeen uskoa kuka mihinkin, mutta itse en ole ikinä kyennyt uskomaan Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan "yliluonnolliseen"; ajatusmaailmaani ja vähitellen muotoutuneeseen maailmankatsomukseeni ei jotenkin vain sovi usko johonkin ylempään luojaan tai henkeen. Minun maailmassani ylimpänä ovat luonto ja maailmankaikkeus; niiden lait ja johdonmukaisuudet, mutta myös niiden arvaamattomuus ja tuntemattomat tekijät. Muiden uskoa en missään nimessä väheksy tai väitä vääräksikään. Tunnen myös monia ihmisiä, joilla on eittämättä sangen tarkat tuntosarvet "yliluonnollisten" asioiden havaitsemiseen ja kaikenlaisia omituisia sattumuksia osunut kohdalle. Minun omaan ymmärrykseeni ja elämääni ei kuitenkaan uskonnollisuus oikein sovi, eivätkä minun paranormaalit vastaanottimenikaan ole mitenkään erityisen kehittyneet.
Ehkä maailmankatsomuksestani johtuen olen aina vierastanut kirkkoa ja seurakuntayhteisöä jonkin verran. Kaikki luterilaisen kirkon parissa viettämäni kokemukset ovat kyllä olleet positiivisia ja kirkon ihmisten tekemä työ on suurilta osin erittäin arvokasta, mutta jotenkin se ympäristö ei ole koskaan tuntunut omalta. Kuten suurin osa muistakin suomalaisista, olen minäkin kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon jäsen ja sen vuoksi myös aina saanut kulloisenkin asuinpaikkani seurakuntayhtymien lehden postilaatikkooni ilman erillistä pyyntöä.
Nyt töölölöläistyttyäni (ihana sana!) olen siis lukenut näitä postilaatikkooni saapuvia julkaisuja aivan uudella innolla, kun muuta kahisevaa lukemistakaan en ole tilannut. Yllätyksekseni huomasin, että Helsingin seurakuntayhtymien lehti onkin julkaisijoistaan huolimatta, tai juuri heidän ansiostaan, hyvä lehti. Vaikka se onkin seurakuntien sanansaattaja, eivät lehden tekijät ole tuntuneet unohtavan yleisiä journalismin periaatteita ja tiettyä tervettä itsekritiikkiä, mikä on ollut virkistävää huomata. Artikkelit seuraavat kirkkovuoden teemoja, mutta ne on kirjoitettu hyvin maanläheisesti ja ajatuksia herättävästi. Tuntuu, että lehti onnistuu olemaan erilailla "ajassa kiinni" kuin niin moni muu asia kirkon piirissä.
Turhan usein monet uskontojen hienot ajatukset hukkuvat niitä toteuttavien instituutioiden hallintoon ja opinkysymysten ja -vastausten viilailuun. Kunkin kirkon ja uskon ulkopuoliset ihmiset rupeavat samaistamaan uskon(non) ja sen sisällön sitä seuraavien jäsenten toimiin ottamatta selvää, mistä uskonnossa on alunperin ollut kyse. Loppujen lopuksi enää harva osaa erottaa uskonnon opit uskovaisten toimintatavoista, ja väärinkäsitykset leviävät. Matkoillani olen huomannut, että itse olen hyötynyt koulun uskonnon opetuksen annista. Vaikka tunnit olivatkin välillä puuduttavia, jäi niistä sen verran tietoa päähän, että eri taustoista tulevia ihmisiä kohdatessa on ollut hyödyllistä huomata, miten moni asia länsimaisessa kulttuurissa juontaa juurensa kristinuskosta ja miksi joku muu saattaa hahmottaa maailmaa täysin eri tavalla. Tämä pienenä puolustuspuheena (tunnustuksettoman) uskonnon opetuksen puolesta!
Lopuksi vielä pieni hippu hengellisyyttä ja kirkkomusiikkia. Kävimme viime viikolla Uspenskin katedraalissa konsertissa. Uspenskin katedraali on muutenkin upea paikka, jossa kannattaa käydä tutustumassa vaikkei uskonnollinen olisikaan, ja tällä kertaa lisätunnelmaa loi Rahmaninovin kuoroteos Vigilia. Kirkon hämyssä ja musiikin soidessa oli hyvä unohtaa itsensä hetkeksi. Konsertin jälkeen kirkosta poistuessamme saimme astua kauniiseen näkymään: ilotulitukset räiskyivät mahtavasti Tuomiokirkon taustalla ja loistivat värikkäästi iltavalaistun Helsingin yllä. Kyllä elämässä hyviä yllätyksiäkin riittää.
Lehden luettuani suuntasin Stokkalle ruokaostoksille. Pyöräilyyn hurahtaneena menin kuitenkin pidempää reittiä Väiskin puiston läpi Hietaniemen kautta Kaivopuiston ympäri Kauppatorille ja keskustaan. En edelleenkään osaa kuin ihmetellä pyöräilyn ihanuutta ja mahdollisuuksia näin hyvillä kesäkeleillä! Helsingin pyörätiet ja -kulttuuri eivät itsessään ole kovinkaan kummoiset, mutta nautin silti suunnattomasta elinreviirin laajenemisesta. Tähän asti olemme pitkälti kävelleet joka paikkaan, mutta vaikka sekin on kivaa, on se myös aikaa vievää. Pyörällä Kaivopuistoon hurauttaa tietöistä huolimatta hetkessä ja Seurasaareenkin pääsee mukavasti iltakävelylle ilman että matkaan tarvitsee valmistautua kuin koko päivän retkeen. 
Tästä pienestä hermoilusta huolimatta pyörämatka oli ihana! Auringossa kimalteleva meri ja torikahviloiden hälinä saa minut aina hyvälle tuulelle. Keskellä päivää Akateemisessa ja Stokkallakin oli kiva asioida; ihmisiä ei ollut liikaa ja myyjiäkin tarpeeksi. Ehkäpä juhannusseurani innoittamana olin vähän joulutuulella ja innostuin ostamaan siianmätiä. Juhannuspöytään amerikansuomalainen ystäväni toi nimittäin piparkakkuja. Hän on aina käynyt Suomessa jouluaikaan, jolloin joka paikassa on ollut tarjolla pipareita. Näin ollen hän tietysti ajatteli, että ne ovat tyypillinen suomalainen jälkiruoka eikä niinkään jouluherkku. Hyviltä ne maistuivat näin keskikesälläkin; ehkä itsekin olisi välillä hyvä rikkoa totuttuja tapoja ja syödä vaikka joulutorttuja tai laskiaispullia silloin kun siltä tuntuu, vaikka vuodenaika väärä olisikin!
Taas on aika hurahtanut hirmuvauhtia eteenpäin ja sillä välin pääsi kesän saapuminen yllättämään! Viime viikonloppukin tuntui ihan luksuslomalta. Keskiviikkona lähdimme työporukalla töistä vähän aikaisemmin korkkaamaan terassikauden heti ensimmäisenä lämpimänä päivänä. Myös helatorstain jälkeinen perjantai oli minulla lapsenvahtivelvotteista johtuen vapaata, joten viikonlopusta tuli loppujen lopuksi aika mukavan pitkä. Tänään kotimatkalla sitten fiilistelin kulmapuiston letkeää tunnelmaa; vielä vähän aikaa sitten lumi peitti koko nurmikkoalueen, mutta nyt siellä loistivat kauniisti istutetut kesäkukat eri väreissään ja lähes joka penkillä istui joku lukemassa kirjaa tai vain nauttimassa kesäauringosta. Ihanaa!
Carelia oli paikkana oikein mukava, ranskalaishenkinen ravintola. Paikka oli hieno, palvelu oli hyvää ja ruokakin tehty keskimääräistä huolellisemmin. Kaikesta tästä huolimatta, ei vierailu kuitenkaan ollut (ruoan osalta) täysin hintansa väärti. Olen kyllä tyytyväinen, että kävimme siellä, mutta en ole varma tarvitseeko sinne mennä ihan heti uudelleen. Mukavaa Careliassa oli, että heillä on monille viineille myös omat maahantuojansa, joten tarjolla on muutakin kuin Alkon valikoimasta löytyviä viinejä. Tasapainoisemman hinta/laatusuhteen löytää kuitenkin mielestäni korttelin vastakkaisesta kulmasta Ravintola Kuusta, jossa kävimme muutama viikko sitten. Perinteisistä suomalaisista ruoista ei valitettavasti silakoita ollut sillä kertaa tarjolla kuulemma jäisen talven vuoksi, mutta muutkin ruoat maistuivat. Täytyykin varmaan joskus mennä kokeilemaan heidän viini-iltojaan. (Kuva on Ravintola Kuun Supertravelnet-sivulta.)
Mielenrauhaa, sitä ainakin minä kaipaan yllättävän usein. Syksy on ollut yhtä hullunmyllyä, niin yksityiselämässä kuin työnkin puolella. Vaikka olenkin juuri nyt onnellinen ja tyytyväinen elämääni sen vaillinaisuuksista huolimatta, tuntuu välillä ettei pää aina jaksaisi käsitellä kaikkia sinne päätyneitä ajatuksia. Niiden sekavaa tanssia seuratessa menee välillä pää pyörälle ja unet jättävät pituudestaan huolimatta täyttämättä perimmäisen tehtävänsä: levon ja jaksamisen mahdollistamisen.
Voisiko paljon ihanampaa ja leikkiaikuisempaa hetkeä päivässä ollakaan? Nyt Helsinkiin muutettuani en ole kuitenkaan jostain syystä tilannut mitään sanomalehteä. Aluksi syynä oli varmaankin rahanpuute, mutta jonkin ajan kuluttua myös totuin mainosten ja ilmaisjakelulehtien selaamiseen. Ja sitten tutustuin lehteen nimeltään Kirkko ja kaupunki.
