Scrabble - lomatunnelman luoja

Tulin juuri kotiin kauniilta Tapaninpäivän iltakävelyltä lumisessa Töölössä. Vietettyämme joulunpyhät suurimmalta osin sisätiloissa, ajattelimme H:n kanssa, että pieni pyrähdys voisi tehdä hyvää. Käytännössä tämä tarkoitti, että kävelimme kulmakunnan ainoaan avoinna olevaan kapakkaan, vietimme pari tuntia St. Urho's Pubissa Scrabblea pelaten, ja sitten kävelin kotiin H:n vielä mennessä hetkeksi töihin.

Kai kaikilla pareilla on omat juttunsa, ja meillä yksi niistä on ehdottomasti Scrabble. Olemme pelanneet Scrabblea junassa ja lentokoneessa, Kaliforniassa ja Keskilännessä, Nizzan kahviloissa ja Helsingin kuppiloissa sekä kotikeittiössä. En muista tarkalleen, mistä se sai alkunsa, mutta kun vähän ennen ensimmäistä yhteistä jouluamme näin matkaversion kyseisestä pelistä eräässä kaupassa, tiesin heti, että siinä olisi täydellinen joululahja uudelle rakkaalleni. Se sai ympärilleen hienon kääreen siitä kummallisesta täytepaperista, jota hienot kaupat käyttävät puolityhjien paperiostoskassien täytteenä ulkomailla. Leopardikuosiin paketoitu peli oli heti hitti, ja on ollut kovassa käytössä aina siitä asti.

Scrabble-peli symboloi suhdettamme muutenkin hyvin. Pidämme molemmat kielistä ja kieltenopiskelusta ja monikieliseen suhteeseemme peli sopii loistavasti. Pelaamme pelin englanninkielistä versiota ja usein pelin seurauksena toisaalta oma sanavarastoni laajentuu ja toisaalta H. joutuu/saa ajoittain haastaa oman käsityksensä äidinkielestään minun yrittäessäni keksiä kielitieteellisesti pitäviä perusteita joillekin sanaluomuksilleni. Pelin tuoksinassa myös luonteemme tulevat hyvin esille. Ensimmäiset pari-kolme kuukautta minä hävisin pelin aina. Vaikka olen iästäni huolimatta edelleenkin erittäin lapsellinen häviäjä, eivät häviöt tuolloin minua haitanneet. Pelit olivat tasaisia ja minulle riitti, että sain briljeerata hienoilla sanarakennelmilla, vaikkei niistä pisteitä olisikaan tullut. Selitin häviöt myös sillä, ettei englanti ole äidinkieleni. Nyt strategisen pelisilmäni kehityttyä olen kuitenkin todennut, ettei äidinkielisyydellä ole niin väliä, vaan taktikointi on tärkeää. Taktikoinnista on puolestaan seurannut, ettei peli edustakaan minulle enää pelkkää sanaleikkiä ja olen oivaltanut, että oikeudenmukaisuuden periaatteen vastaisesti parhaita sanoja keksivä pelaaja ei aina voitakaan; mikä järkytys!

Kaikkeen pelien ja häviöiden aiheuttamaan kiihtymykseeni ja olotiloihin, joita voisi jopa lieväksi suuttumukseksi kutsua, H. kuitenkin suhtautuu suurella ymmärryksellä, ja ei-ärsyttävällä huvittuneisuudella. Tämä kuvaa muutenkin hyvin hänen luonnettaan. Vieläkään emme ole oikein mistään suoranaisesti tapelleet. Tästä minun on kyllä rehellisesti sanottuna annettava kaikki kunnia toiselle puoliskolleni. Olen onnekseni onnistunut löytämään ihanan kumppanin, joka pistää kyllä tarvittaessa vastaan, mutta ei hermostu turhista - toisin kuin minä aina silloin tällöin. 

Olen viime aikoina miettinyt enemmänkin parisuhteita, niiden ylä- ja alamäkiä sekä niiden kestämistä ja hajoamista. Olen seurannut tuttavapiirissäni ihastumisia ja rakastumisia,  sinkkuelämän arkea ja juhlaa, vaikeuksia ja selviytymistä, ensimmäisiä, toisia ja kolmansia lapsia, sekä yleistä yhdessäeloa ja sen päättymistä. Toisaalta myös kesällä alkanut lukuprojektini on antanut mielenkiintoista perspektiiviä parisuhteisiin: esimerkiksi naiskohtalot Maria Jotunin ja Minna Canthin kirjoissa tuntuvat  kuin toisessa maailmassa tapahtuneilta kertomusten naisten taistellessa yhteiskunnan odotuksia ja naiskuvaa vastaan. Toisaalta yhä tänäkin päivänä monet naiset elävät erilaisissa parisuhdehelveteissä, jotka joissain tapauksissa johtuvat edelleen tismalleen samoista syistä kuin noissa sata vuotta sitten kirjoitetuissa tarinoissa. Kuitenkin, kun vertaa näiden tarinoiden maailmaa vaikka Juha Itkosen kirjojen yhteiskuntakuvauksiin, tuntuu välillä uskomattomalta, että elämme samassa maassa. Niin paljon on viimeisen sadan, viidenkymmenen ja jopa kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut!

Asioiden muuttumisesta ja ajan kulumisesta vielä pieni aasinsilta tähän vuoden lopun kirjoituksen päätökseksi. Tämäkin vuosi on taas melkein takana ja sen aikana on tapahtunut paljon arkielämän pieniä ja isojakin asioita. Myös blogi on täyttänyt vuoden. Olen omalta osaltani iloisesti yllättynyt, että olen onnistunut tänne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittamaan. Normaalisti olen näet niitä ihmisiä, jotka aloittavat erilaisia pikkuprojekteja, jotka helposti kuitenkin jäävät alkuinnostuksen laannuttua. On ollut myös kiva huomata, että useampikin ihminen käy täällä aina välillä lukemassa kirjoituksiani. Vaikka suuri osa bloginkirjoittajista varmaankin kirjoittaa blogia osittain omaksi ilokseen kuten minäkin, on pakko myöntää, että tuntuu hirveän mukavalta tietää, että omassa blogissa on jotain, mikä kuitenkin kiinnostaa muita ainakin jollain tasolla. Kiitos siis käynneistänne!

Tähän loppuun vielä vähän vuodenvaihteeseen liittyvää herkistelyä. Vaikka videon pätkä kokonaisuudessaan onkin mielestäni hiukan korni, pidän kovasti sen lähtöajatuksesta. Loppujen lopuksi meidän kaikkien elämä muodostuu näistä videossa kuvatun kaltaisista lukuisista pienistä, merkittävistä ja merkityksettömistä hetkistä. Välillä niihin ehkä kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota, varsinkin omina epäuskon ja epävarmuuden hetkinä. Ehkä se on osa syy myös tämän arkipäiväisen blogin olemassaoloon.

Moments from Everynone on Vimeo.

Täydellinen kiitospäivä

Viime viikon torstaina vietettiin yhdysvaltalaisten ehkäpä suurinta vuotuista juhlapäivää. Elokuvissa on varmaan melkein kaikkien tullut nähtyä, miten notkuvin ruokapöydin ja käsi-kädessä -piiri-istunnassa kiitellen päivää vietetään. Vain yhden Amerikan mantereella vietetyn pienimuotoisen kiitospäiväillallisen perusteella minun on vaikea sanoa, kuinka suuri merkitys juhlalla itse asiassa amerikkalaisille onkaan. Luulen, että monilta osin se vertautuu suomalaisten jouluun: joidenkin perheessä juhla on aidosti vuoden kohokohta  ja mahdollisuus kokoontua rakkaiden ihmisten kanssa saman katon alle; toisille kiitospäivä on puolestaan lähinnä stressiä aiheuttava kiirastuli tai vastaavasti täysin yhdentekevä lomapäivä. Ruokaa on joka tapauksessa liikaa tarjolla. Kansallisella tasolla oletan, että juhlan merkitys on korostunut siitä syystä, että se ei ole perussisällöltään erityisen uskonnollinen. Monista eri taustoista tulevien ihmisten maassa ei nimittäin  myöskään oleteta, että vuoden vaihteessa tulisi lähetellä postikortein hyvän joulun toivotuksia, vaan Season's Greetings. Miksipä kristittyjen juhla olisi sen tärkeämpi kuin juutalaisten, muslimien, muiden uskontokuntien tai uskonnottomienkaan tärkeät päivät?

Itse ehdotin aiemmin marraskuussa toiselle puoliskolleni, että olisimme lähettäneet hänen sukulaistytölleen partiolaisten joulukalenterin. H. oli kuitenkin sitä mieltä, että koska tytön isä on juutalaista alkuperää eikä  tytön äiti puolestaan ole tuomassa kristillistä perimää kasvatuksessa erityisesti esiin, on parempi jättää kalenteri lähettämättä. Tämä oli siis hänen reaktionsa ennen kuin kerroin, että joka vuosi viimeisen luukun takaa löytyy Jeesus-vauva seimestä; jo pelkkä tosiasia, että kyseessä on joulukalenteri tekee perinteestä kristillisen. Tottahan se on; usein vain valtionkirkon omaavassa maassa kasvaneena ja itse perinteisenä tapakristittynä monien asioiden perimmäinen uskonnollisuus helposti unohtuu - täällähän lähes kaikki loma- ja pyhäpäivät ovat kirkollista alkuperää.

 

Viime vuonna emme tulleet kiitospäivää viettäneeksi, mutta tänä vuonna minä jostain syystä inspiroiduin ideasta suuresti. Koska minulla oli kiitospäivän iltana kuitenkin muuta menoa, päätimme viettää jo edellisenä sunnuntaina ex tempore -juhlaillallisen. Pakko myöntää (yhden kiitospäivän aiemmin kokeneena)  - tämä oli kiitospäivä parhaimmillaan! Alkuruoaksi olimme ostaneet uudistuneesta Stokkan Herkusta hieman kuivakkoja pakaste-etanoita. Kalkkunan sijaan paahdoimme uunissa ihan samanlaisen kanan kuin useana tavallisenakin iltana olemme valmistaneet, tismalleen samojen uunijuuresten kera. Alkudrinkkinä meillä oli hieman muunneltu versio lempi-apérostani Kir Royalista (Valion Gefilus omena-rypälemehua kuohuviinilasissa) ja ruokajuomana nautimme kylmän raikasta ja kirkasta hanavettä viipurilaisista viinilaseistani. Jälkiruoka oli suunnitteilla, mutta olimme siihen vaiheeseen päästyämme jo syöneet niin paljon, että päätimme jättää sen väliin.

Olen aina ollut perso keksimään juhlan aihetta mistä tahansa, mutta näistä juhlista tuli oikeasti ihanat! Siinä me istuimme vesi-viinilaseinemme syömässä mestarikokkini valmistamaa uunikanaa ja jutustelimme niitä näitä. Intouduimme me kiitollisuuden aiheitakin keksimään ja kyllä niitäkin löytyi. Vaikka itsekin suhtaudun välillä vähän turhankin kyynisesti erilaisiin juhlaperinteisiin, olen huomannut että viime aikoina olen ruvennut arvostamaan niitä taas uudelleen ihan eri tavalla. Tiedä sitten onko syynä iän tai elämänkokemuksen karttuminen vai parisuhde-elämän herättämät uudenlaiset mietteet elämästä ja sen tarkoituksesta; joka tapauksessa kiitosten kohteiden tai kaiken jouluhössötyksen miettiminen ei tunnukaan  enää täysin systemaattisesti turhalta.

Vaikka itse olisinkin valmis vaihtamaan useammankin päivän pois, laitan tähän loppuun kaksi sangen eri tyylistä laulua kirjoituksen teemaan liittyen. Ensimmäinen on lapsuudestani rakas Tapio Rautavaaran tulkinta Juha "Junnu" Vainion sanoittamasta laulusta; toinen on puolestaan  Alanis Morissetten Thank U. Mielenkiintoista verrata tekstien tematiikkaa - ajat ovat tosiaankin muuttuneet!

Vapaus!!

Vihdoin pitkä blogihiljaisuus katkeaa! Viimeinen puolitoista kuukautta on ollut aikamoista tasapainottelua. Kesäloman aikaiset pyhät päätökset työpaikan arvostamisesta vastoinkäymisistä huolimatta ovat todellakin olleet koetuksella. On ollut raskasta huomata, miten ongelmatilanteissa on joutunut jatkuvasti kyseenalaistamaan itseään ja omia ajatuksiaan: Olenko sittenkin väärässä ja/tai kohtuuton? Entä, jos kaikki tämä onkin normaalia ja minä ylireagoin? Luulin, että olen yhteistyökykyinen ja hyvä työntekijä, onko minusta tullut riidankylväjä ja pahanilmanlintu?

Lopulta kaiken tämän (ja paljon muun) jälkeen päätin, että nyt saa riittää. Nukun mieluummin yöni hyvin, kuin pyörittelen turhia työasioita mielessä ympäri vuorokauden. Muutamaa työpaikkaa haettuani nappasi! Eilen oli viimeinen työpäivä vanhassa paikassa, nyt vajaa viikko lomaa ja pään nollausta ja ensi viikon lopulla sitten kohti uusia (positiivisia) haasteita. Toivotaan parasta!

Työhuolia lukuunottamatta olen nauttinut syksystä ja Helsingistä täysin siemauksin. Töölön kirjaston tarjonnan löydettyäni, olen ihastellut hienoja seinäkoristeluja matkan varrella sekä pitkästä aikaa uppoutunut kirjojen maailmaan. Tällä hetkellä "kirjaprojektinani" on hissukseen tutustua suomalaisiin ja suomenkielisiin kirjailijoihin monen vuoden tauon jälkeen. Nyt voin rehellisesti sanoa lukeneeni Minna Canthin, Maria Jotunin, Juha Itkosen ja Tommy Tabermannin teoksia. Waltarit tuli hoidettua pitkälti jo teininä, ja seuraavana vuoroaan odottaa nobelistimme F. E. Sillanpää. Ihanaa!

Helsingin herkkuja, vol. 2

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut Helsingin ruokatarjonnasta. Vuoden varrella olemme kuitenkin raportointihiljaisuudesta huolimatta säännöllisesti käyneet ulkona syömässä. Pelkästään Töölössä tuntuu tarjontaa olevan yllinkyllin ja vielä kun parhaissa paikoissa haluaisi käydä uudelleenkin, eivät aika ja rahat tunnu riittävän. Myöskin perisuomalainen säästäväisyyden ja kohtuullisuuden pieni henki nalkuttaa säännöllisesti jossain takaraivossa ja muistuttaa rasittavalla äänellään kotiruoan ja säästötilin saldon kasvattamisen tärkeydestä. Vaikka ääni kutsuukin ulkona syömistämme paheeksi, emme me ole suostuneet nautinnostamme luopumaan, vaan johdonmukaisesti käyneet Töölön ravintoloita läpi!

Gyosai-Sushi 
(Kuva ravintolan kotisivuilta.)

Ravintola Umeshu 
(Kuva ravintolan kotisivuilta.)

USA:n vuotenani hurahdin lopullisesti sushiin ja myös Suomeen palattuani olen yrittänyt löytää täydellistä sushi-ravintolaa. Meidänkin kulmillamme sushipaikkoja on kolme, ja mikä mukavinta ne ovat kaikki varsin erilaisia luonteeltaan. Pohjoisella Hesperiankadulla löytyy Umeshu, joka ei ole suuren suuri, mutta josta saa kohtuuhintaan sangen maukasta sushia. Kulman taka Runeberginkadulta löytyy puolestaan vieläkin pienempi Gyosai-Sushi, jossa taitaa olla kokonaiset viisi asiakaspaikkaa. Ravintola on kuulemani mukaan myös Helsingin pienin anniskeluoikeudet omaava ravintola, ja sieltä saa palanpainikkeeksi japanilaista olutta. Paikka on kulmakunnan sushi-ravintoloista kenties autenttisin siinä mielessä, että sushilan pyörittäjät olivat  ainakin käydessämme japanilaisia ja annoksia odotellessa voi katsella Japanin televisiota. Muutenkin paikka on aika hauska, mutta ruokalista on kuitenkin muita Töölön sushi-paikkoja suppeampi, eikä ravintolassa ole ilmeisesti varsinaista keittiötä ollenkaan, sillä listalla ei tainnut olla ainoatakaan kypsennettyä sushi-annosta.

Nigiri (Alkuperäinen kuva täältä.)

Maki-rullia muualta maailmasta. (Kuva täältä.)

Suurin, kallein ja laadultaan ehkä paras sushi-ravintola Töölössä on mielestäni Tokyo 55. Sisustus on hieno, paikka on suosittu ja listalla on paljon valinnan varaa. Arkikäyntejä ajatellen kallistuisin ehkä Umeshun puoleen, mutta juhlaillallisia ajatellen Tokyo 55 on kyllä meillä ollut hyvä valinta. Suomessa tunnutaan usein pitävän nigireitä aitona oikeana sushina, mutta Kaliforniassa minä hullaannuin sen sijaan makeihin, eli sushi-rulliin, joiden tarjonta ei ikävä kyllä ole Suomessa ihan samaa luokkaa. Vielä en ole Suomesta onnistunut Yhdysvaltain tarjonnan veroista sushia löytämään, mutta “onneksi” japanilaista sushia en ole edes maistanut, sillä se on kuulemma käsittämättömän hyvää. Sushivihjeitä otetaan ilolla vastaan!

Fez - The Moroccan Experience (Kuva ravintolan kotisivuilta.)

Töölön ravintolatarjonnassa on mukavaa se, että etnisiä, mutta erityisesti myös suomalaisia ravintoloita löytyy joka lähtöön: on kebab-paikkoja, edullisia perusruokaravintoloita ja myös kalliimpia paikkoja erikoisiltoja varten. Yksi harmillinen viime aikojen menetys on marokkolainen Fez, jossa kävimme muun muassa juhlimassa valmistujaisiani. Hienosti sisustettu ja hinta-laatu suhteeltaan loistava paikka on ilmeisesti muuttamassa. Fezin Facebook-sivujen mukaan he avaavat syksyn aikana ovensa uudelleen jossain lähempänä keskustaa. Toivotaan näin, sillä heidän tagine-“patansa” ovat kerrassaan suussasulavia, ja olisi sääli, jos niistä ei enää pääsisi Helsingissä nauttimaan.

Caloniuksenkadulta puolestaan löytyy yksityiskohtia vaalien sisustettu venäläinen ravintola Troikka. Paikka on tyyriin puoleinen, mutta ruoka on kyllä aina ollut hyvää, joskin sangen raskasta. Talvi-iltojen lämmikkeeksi paikka on kuitenkin omiaan ja ilmapiiri ihan omanlaisensa.



Troikan vastapainoksi hyvää ja halpaa pikkupurtavaa saa puolestaan espanjalaistyylisestä, hauskoin seinämaalauksin koristellusta tapas-paikasta nimeltään Bar Teos. Palvelun laatu ja tehokkuus vaihtelee paljon päivästä riippuen; usein sana mañana kuvailee hyvin paikan henkeä ja tarjoiluhenkilökunnan alkuperää. On siis hyvä myös osata englantia (tai espanjaa), mikäli haluaa lisätietoja ruokalistasta. Teokseen ei kannata  potentiaalisesti pitkän odotusajan takia mennä nälkäisenä, mutta silti  kannattaa varata tarpeeksi tilaa vatsaan. Listalla on paljon hyvänmakuisia vaihtoehtoja ja jälkiruoista suosittelen erityisesti sorbettia ja suklaamarkiisia, nam!

Suomalaista ruokaa tarjoavista paikoista arkisuosikkini on varmaankin Museokadun KuuKuu. Paikka on mukava niin syömiseen kuin juomiseenkin ja hinnatkin kohtuullisia. Henkilökohtainen suosikkini KuuKuun ruokalistalla on paistetut silakat  ja myös lohikeitto on hyvää. Suomalaisen ruoan tarjoaja on myös uusi suosikkiravintolamme Aito, joka tämäkin sijaitsee Museokadulla. Aito sopii korkeamman hintansa puolesta paremmin juhlailtaa varten, vaikka ilmapiiriltään se suosii kaikenlaista fiilistelyä. Koska ruoka ja palvelu olivat siellä käydessämme erinomaista, olemmekin yrittäneet keksiä jonkun juhlanaiheen, jonka verukkeella voisimme mennä sinne uudelleen pikapuoliin.

Logo on ravintolan kotisivuilta.

Ruokaraportointi jatkuu varmasti myöhemmin, sillä uusia paikkoja tuntuu Töölöön ilmestyvän jatkuvasti! Seuraavina listalla ovat ainakin Töölöntorin uusi kreikkalainen El Greco sekä sen läheisyydestä löytyvä ranskalaistyylinen ravintola Bistro Leon. Tänään on kuitenkin luvassa kotikokkini valmistama, helposti useimmat ravintolaruoat päihittävä, gourmet-illallinen: ankanrintaa shalottisipuli-portviinikastikkeessa paahdettujen uunijuuresten kera. Viinisuositus: kalifornialainen, itse viinitilalta ostettu ja maahantuotu Pinot Noir. Délicieux!

Lomapäiviä

No nyt se on viimein täällä, kesäloma! Tämän työvuoden jälkeen se tulee kyllä tosiaankin tarpeeseen ja odotan innolla kaikkia seikkailuja, mitä kesä toivottavasti tuo tullessaan.

Lupaavasti loma on ainakin lähtenyt käyntiin. Juhannuksen vietimme kansainvälisessä seurassa kaverin kaverin mökillä Karkkilassa. Yhdessä naureskelimme, että kyllä Candyville on paljon parempi paikka viettää juhannusta kuin vaikka Wienerville; ei niin että Nakkilassa paikkana mitään vikaa olisi! Perjantai-illan vietimme jo perinteeksi muodostuneessa juhannussateessa, mutta loppuviikonlopun sää vaihtelikin ihanan kesäpsykedeelisestä aurinko-sade-aurinko-aurinkosade -ilmasta sunnuntain hellekeliin. Syötyä tuli enemmän kuin kylliksi ja pääsimme myös nauttimaan elämämme ensimmäisistä itsetehdyistä loimulohista; oli kyllä hyvää!

               

Ihaninta oli kuitenkin päästä luontoon! Partiovuosinani vietin paljonkin aikaa luonnossa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut loppujen lopuksi retkeiltyä hirveän vähän. Vaikka nyt hyttysenpuremia löytyykin lähes jokaisesta ruumiinosasta oli silti ihana päästä metsään maistelemaan ketunleipiä ja metsämansikoita ja nauttia järviveden liplatuksesta ja sen makeasta mausta taas pitkän tauon jälkeen. Oli myös hauska nähdä, miten antoisia nämä luontokokemukset ja puunhakkuuseikkailut olivat juhannusporukkamme ulkomaalaisvahvistuksille. Ehkä talviseen kaupunki-Suomeen tottuneen kumppaninikin on tämän jälkeen vähän helpompi ymmärtää, miksi täällä joku saattaisi haluta asua myös ihan pysyvästi...

                             

Tänään olen aloittanut loman leppoisasti kesä-Helsingistä nauttien. Aamulla heräsin töihin lähteneen puoliskoni kanssa samaan aikaan ja menin aamupalalle Taivallahden rantaan erääseen kahvila-elintarvikekioskiin, jota olen halunnut testata jo yli vuoden päivät. Paikka oli mukavan yksinkertainen, perus kioski-kahvila, jossa oli mukava juoda kahden euron lattea (!!) ja lueskella aamun Hesaria kaikessa rauhassa.

Lehden luettuani suuntasin Stokkalle ruokaostoksille. Pyöräilyyn hurahtaneena menin kuitenkin pidempää reittiä Väiskin puiston läpi Hietaniemen kautta Kaivopuiston ympäri Kauppatorille ja keskustaan. En edelleenkään osaa kuin ihmetellä pyöräilyn ihanuutta ja mahdollisuuksia näin hyvillä kesäkeleillä! Helsingin pyörätiet ja -kulttuuri eivät itsessään ole kovinkaan kummoiset, mutta nautin silti suunnattomasta elinreviirin laajenemisesta. Tähän asti olemme pitkälti kävelleet joka paikkaan, mutta vaikka sekin on kivaa, on se myös aikaa vievää. Pyörällä Kaivopuistoon hurauttaa tietöistä huolimatta hetkessä ja Seurasaareenkin pääsee mukavasti iltakävelylle ilman että matkaan tarvitsee valmistautua kuin koko päivän retkeen. 

Ihmisten pyöräilytapoja kyllä välillä ihmettelen. Kypärättömän pyöräilyn pystyn vielä jotenkuten käsittämään, mutta en kyllä ymmärrä, miten niin moni ihminen uskaltaa puhua kännykkään pyöräillessään ja välillä vielä lapsi kyydissä! Jalankulkijoita, suojateitä ja keskellä pyörätietä olevia puita/sähkökaappeja/tietöitä saa muutenkin ajaessaan varoa  vähän väliä, ja silti ihmiset tuntuvat ajattelevan, että kännykkään puhuminen ylämäessä tai kahtakymppiä ajaessa on täysin järkevää. Kavereiden pyörahaavereista kuultuani on minusta ehkä tullut pelkuripyöräilijä, mutta mieluummin pysyn kunnossa sekä yläpäästä että alapäästä enkä lisää turhia häiriötekijöitä pyöräilyäni vaikeuttamaan.

Tästä pienestä hermoilusta huolimatta pyörämatka oli ihana! Auringossa kimalteleva meri ja torikahviloiden hälinä saa minut aina hyvälle tuulelle. Keskellä päivää Akateemisessa ja Stokkallakin oli kiva asioida; ihmisiä ei ollut liikaa ja myyjiäkin tarpeeksi. Ehkäpä juhannusseurani innoittamana olin vähän joulutuulella ja innostuin ostamaan siianmätiä. Juhannuspöytään amerikansuomalainen ystäväni toi nimittäin piparkakkuja. Hän on aina käynyt Suomessa jouluaikaan, jolloin joka paikassa on ollut tarjolla pipareita. Näin ollen hän tietysti ajatteli, että ne ovat tyypillinen suomalainen jälkiruoka eikä niinkään jouluherkku. Hyviltä ne maistuivat näin keskikesälläkin; ehkä itsekin olisi välillä hyvä rikkoa totuttuja tapoja ja syödä vaikka joulutorttuja tai laskiaispullia silloin kun siltä tuntuu, vaikka vuodenaika väärä olisikin!

Nyt on kai vielä vähän aikaista tietää, mistä laulusta tulee tämän kesän renkutus, mutta laitan tähän loppuun vielä minun henkilökohtaiseksi suosikikseni "kesähitti-skabassa" nousseen laulun. Aina välillä olen Jukka Poikaan eri tapahtumissa törmännyt (kuten Kauppatorilla  Helsingin silakkamarkkinoilla pari kesää sitten) ja joka kerta on tullut mukavan leppoisa fiilis, vaikka levyä en välttämättä ostaisikaan. "Mä haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa./ En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,/niinkuin enkelit tekee./ Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee sun päiviin./Anna mun nostaa sut pilviin, sillä enkelit tekee niin." Kivaa kesää kaikille!

Careliaa ja korttipeliä

Eilen kävimme pitkästä aikaa uudessa ravintolassa syömässä. H. oli ollut taas lähes viikon konserttimatkalla, tällä kertaa eri puolilla Saksaa kierrellen kuuntelemassa kaiken maailman säveltäjiä (en edes yritä enää pysyä perässä, mikä teos/säveltäjä on milläkin kertaa kyseessä), joten halusin juhlistaa hänen kotiinpaluutaan. Siksipä päätin, että nyt mennään uuteen ravintolaan syömään ja olkoon vaikka vähän hintavampi paikka, mutta minä piffaan kultani kotiinpaluun kunniaksi!

Tähän väliin on todettava, että tiedän kyllä miten kornilta kuulostaa juhlia vain viiden päivän poissaolon jälkeen. Pakko on kuitenkin myöntää, että näin ensikerran vakavasti pariuduttuani minusta on tullut juuri sellainen höpsö, jolle itse aiemmin hyväntahtoisesti naureskelin. Ei sille vaan voi mitään, että yksin kotona on paljon tylsempää kuin toisen kanssa, vaikka yksinkin on kivaa. Jotenkin siitä toisesta ja sen seurasta kuitenkin tykkää sellaisella tavalla, mitä en sinkkuudessani pystynyt ymmärtämään, vaikka paljon parisuhteista mielestäni ymmärsinkin. (Kuva on Maija Vuorelan piirtämä, löytyy Helsingin Sanomien e-korttipalvelusta.)

Noh, tällä kertaa juhlapaikaksi valikoitui Runeberginkadun ja Mannerheimintien risteyksestä löytyvä Carelia. Olemme useasti aiemminkin miettineet sinne menemistä, mutta jotenkin ruokalistan antimet eivät ole olleet tarpeeksi houkuttelevia niiden hinnoitteluun nähden. Itseasiassa H. olisi halunnut viedä minut sinne jo ensimmäisillä treffeillämme. Treffit eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä ennen ravintolaillallista (josta minua ei oltu etukäteen informoitu), treffeihin olisi sisältynyt Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva. Koska suomalaisen oopperan kokemukseni perustuvat ainoastaan urheiluoopperaan Paavo Nurmi, ja koska muistin yläasteen äidinkielentunneilta Punainen viiva -kirjan olleen supermasentava, kieltäydyin jollain verukkeelle treffeistä ja pakotin H:n Turun vierailulle, jonka ohjelmaan ei sisältynyt suomalaista oopperaa. Ne treffit myös näyttävät päättyneen erittäin hyvin! :)

Carelia oli paikkana oikein mukava, ranskalaishenkinen ravintola. Paikka oli hieno, palvelu oli hyvää ja ruokakin tehty keskimääräistä huolellisemmin. Kaikesta tästä huolimatta, ei vierailu kuitenkaan ollut (ruoan osalta) täysin hintansa väärti. Olen kyllä tyytyväinen, että kävimme siellä, mutta en ole varma tarvitseeko sinne mennä ihan heti uudelleen. Mukavaa Careliassa oli, että heillä on monille viineille myös omat maahantuojansa, joten tarjolla on muutakin kuin Alkon valikoimasta löytyviä viinejä. Tasapainoisemman hinta/laatusuhteen löytää  kuitenkin mielestäni korttelin vastakkaisesta kulmasta Ravintola Kuusta, jossa kävimme muutama viikko sitten. Perinteisistä suomalaisista ruoista ei valitettavasti silakoita ollut sillä kertaa tarjolla kuulemma jäisen talven vuoksi, mutta muutkin ruoat maistuivat. Täytyykin varmaan joskus mennä kokeilemaan heidän viini-iltojaan. (Kuva on  Ravintola Kuun Supertravelnet-sivulta.)

Koska en tarkalleen tiedä, mitä H. musiikkimatkallaan Saksassa kuuli, ajattelin tämän kerran musiikkiannoksena esitellä amerikkalaissäveltäjä Samuel Barberin minioopperan A Hand of Bridge. Kuulin itse teoksen ensimmäistä kertaa kuun alussa Sibelius-Akatemian järjestämässä Samuel Barber 100 v. -juhlakonsertissa. Se on aika hauska pikku musiikkinäytelmä, josta käy hyvin ilmi, mitä kahden bridgeä pelaavan pariskunnan päässä pelin aikana todella liikkuukaan. Enjoy!

Lomailua uudella mantereella

Sinne se joulukuu ja vuosi taas hurahti. Kummasti tuntuu, että aina ennen lomia on hirveä kiire niin töissä kuin privaatistikin. Viimeisenä työpäivänä oli hirveä kiire tehdä töitä ennen kollegoille tuomieni valmistujaisskumppien ja -tarjoilujen nauttimista ja sieltä pitikin sitten juosta hirmuvauhtia ratikkaan ja suunnata Hakaniemeen jouluglögeille. Onneksi sentään aamutuimaan leipomani pekaanipähkinäkahvilikööripiirakka osoittautui menestykseksi. Yhdysvalloista saatu resepti asettui vähän suomalaistettuun muotoonsa ( = vähemmän voita, sokeria ja siirappia) ja reseptipyyntöjen lukumäärän perusteella siitä tykättiin kovasti. Mannerten välinen yhteistyö siis kannattaa: piirakkaohjeen lisäksi myös oma aamuinen apulaiskokkinihan tulee Atlantin toiselta puolen; ilman avopuoliskoani en olisi millään kerenyt saada piirakkaa valmiiksi!

Joulua vietin tänä vuonna jo toisen kerran Pohjois-Amerikan mantereella, tällä kertaa kuitenkin USA:n puolella. Pääsin tapaamaan H:n vanhemmat ensimmäistä kertaa. Lievästä ennakkojännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin, vaikka ensitapaaminen kestikin yli viikon! Olin ennenkin ollut Wisconsinissa ja  Milwaukeessa, mutta kaikesta USA-kokemuksestani huolimatta pääsi amerikkalainen esikapunkilaiselämä silti yllättämään autovetoisuudellaan. Viikon jälkeen tuntui siltä, että oma tahto määräytyy sen mukaan mihin autolla pääsee tai pääseekö sillä ylipäätään turvallisesti mihinkään. Lumisista talvista huolimatta tuntui wisconsinilaisten elämää määrittävän pitkälti lumiaurojen ja suolausautojen  toiminta. Talvirenkaat eivät ole sallittuja, sillä nastarenkaat kuluttavat autoilun luvatussa maassa teitä liian nopeasti. Tästä syystä on siis parempi palkata paljon lumiaura- ja suola-autokuskeja ja antaa ihmisten ajaa ympäri vuoden kesärenkailla.

Osittain varmaan tästäkin syystä ihmiset tykkäävät asua hienosti ja tilavasti, jos siihen vain rahat riittävät. Näin ollen esikaupunkialueilla, joissa on jonkin verran kaupunkeja edullisempaa, ovat talot välillä aikamoisia lukaaleja. H:n vanhempien talo oli luultavasti  isoin, missä olen ikinä ollut sisällä, mutta naapureiden taloihin verrattuna se oli vaatimattomammasta päästä. Käveltyä ei tullut tarpeeksi talon koosta huolimatta, ja tänään olikin ihana päästä taas sauvomaan Lapinlahden rantaa talvisessa auringonpaisteessa poskien punoittaessa pakkasen paukkuessa pitkälti toistakymmentä astetta. Kaikkia Uno's pitsoja, Fuddruckers purilaisia ja määrällisesti Ruotsin laivan seisovan pöydän antimia muistuttavia New China Buffet'n tarjoiluja ei varmasti kuitenkaan tullut poltettua yhdellä sauvakävelyllä, joten viikonlopun jälkeen pitää varmaan palata taas maanantaipuntti-rutiiniin.

Onneksi pääsimme reissun aikana nauttimaan myös oikeasta suurkaupunkielämästä "alkuasukkaiden" seurassa. Lensimme molempiin suuntiin Chicagon kautta ja koska meillä molemmilla on siellä ystäviä, päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja katsella kaupunkia muutama päivä muutenkin kuin perusturistinähtävyyksien osalta. Välillä kotona ollessa pääsee aina unohtamaan, miten pieni kaupunki Helsinki loppujen lopuksi onkaan. Chicagossa hädin tuskin ehdimme Milleniumin Parkin ulkoilmataideteoksia katsomaan, kun Bucktownissa, Andersonvillessä ja Ravenswoodissakin oli niin paljon nähtävää (ja syötävää!).

Oli ihana taas nähdä pitkästä aikaa ihmisiä, joita ei ole nähnyt moneen vuoteen ja vähintään yhtä kivaa oli nähdä kaikkia niitä ihmisiä, joista H. on niin monesti kertonut. Vaikka toisen puoliskonsa tunteekin hyvin ja vaikka olen hänen seikkailuistaan monesti kuullutkin (joistain myös useampaan kertaan), tulee niistä aina eri tavalla totta, kun pääsee edes jollain tavalla niihin itse mukaan. Itsekin ulkomailta palatessa on ollut kiva muistella ulkomailla vietettyä aikaa erityisesti niiden kavereiden kanssa, jotka ovat käyneet siellä minua moikkaamassa ja siten tuntevat itsensä osallisiksi niistä kokemuksista ja ihmisistä.  H:n tarinoita on kyllä aina ollut hauska kuulla, mutta ehkä minäkin osaan tämän jälkeen eri tavalla iloita hänen kertomuksistaan, kun nyt olen jollain tavalla päässyt osaksi myös hänen menneisyyttään. Ja vaikka itse vuodenvaihde menikin lentokoneessa Atlantin yllä, on tästä hyvä jatkaa eteenpäin uuteen vuoteen kotona Töölössä!

Pyhäinpäivää

Töölöläisrouva kävi Stockmannilla ruokaostoksilla. Näin pyhäinpäivän aattona se osoittautuikin Herkku-helvetiksi. Vaikutti siltä, että puolet kaupungin ihmisistä oli päättänyt lähteä töistä muutamaa tuntia aikaisemmin tulevan lauantaipyhän kunniaksi ja mennä ruokaostoksille juuri Stockmannille. (Itsekin siis toki syyllistyin tähän samaan syntiin, mutta koko kaupungista ei tunnu löytyvän kokonaisia marinoimattomia kanoja kuin kyseisestä kaupasta...)

Tämä pyhäinpäivänruuhka sai minut kuitenkin mietteliääksi; onko pyhäinpäivä ihmisille oikeasti tärkeä juhla, vai lähinnä yksi perjantai lisää vuosikalenteriin, jolloin voi hyvällä omalla tunnolla livetä työpaikalta hieman aiemmin kuin normaalisti?

Itse en ennen tätä vuotta ole suurestikaan päätäni vaivannut kyseisellä pyhällä. Nyt kuitenkin, kun kumpikaan vanhemmistani ei ole enää elossa, rupesin ensi kertaa miettimään pyhäinpäivää ja sen mahdollista merkitystä. Suomalaisen pyhäinpäivän takana on ilmeisesti kaksi juhlaa: kaikkien pyhien päivä (tai pyhäinmiestenpäivä) ja kaikkien (uskovien) vainajien muistopäivä. Samaan vuodenaikaan osui aikanaan myös pakanallinen sadonkorjuujuhla kekri.

Minun kokemukseni mukaan, tätä päivää ei ennen Halloweenin (All Hallow's Eve) maihinnousua kuitenkaan ole suuremmin noteerattu kuin kauppojen aukioloajoissa. En tiedä onko se hyvä vai huono. Ajatus vainajien ja menneiden sukupolvien muistamisesta tuntuu varsinkin tänä vuonna minusta kovin ajankohtaiselta ja kauniilta eleeltä ja tavalta, mutta miten se istuu nykysuomalaiseen elämänmenoon? Tuttavapiirissäni yllättävän harva alle kolmikymppinen on edes kohdannut kuolemaa lähipiirissään; osan isovanhemmat ovat saattaneet menehtyä, mutta monella suhde isovanhempiinkin saattaa olla varsin etäinen. Ja myös toisaalta, tarvitseeko meidän edes viettää jälleen yksi päivä hartaudessa kynttilöitä poltellen ja vainajia muistellen? Voihan niitä menneitä rakkaita ennemmin muistaa lämmöllä hiukan joka päivä, ja sen sijaan vetää pyhäinpäivänä ne naamiaiskuteet niskaan ja vähän iloitella kavereiden kanssa tämän syksyn pimeyden vastapainoksi.