Kulttuurikuukausi

Yksi tämän vuoden tavoitteistani on käydä jossain kulttuuritapahtumassa ainakin kerran kuussa. Olen aina pitänyt varsinkin teatterissa käymisestä, mutta jotenkin lippujen varaaminen ja etenkin ohjelmistojen tutkiminen aina jää. Tänä vuonna päätin siis tietoisesti asettaa itselleni konkreettisen, mutta suht helposti saavutettavan tavoitteen, jotta sekä voisin sivistää itseäni että tukisin nykytaiteen ja taiteilijoiden hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroni.

Viime vuonna innostuin valokuvanäyttelyistä. Kävin muun muassa Taidehallin Huomenta Afrikka! - Villa Karo 10 vuotta –näyttelyssä sekä Helsingin Kaupunginmuseossa  Hakasalmen huvilalla. Siellä viimeaikoina olleet näyttelyt ovat esitelleet erittäin hauskasti ja ajatuksiaherättävästi Helsingin historiaa ja itseasiassa sangen nopeaa kehitystä (melkein) suurkaupungiksi. Edellisessä näyttelyssä oli esillä Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamia Helsinki-kuvia. Tällä hetkellä museossa on puolestaan käynnissä 1970-luvun Helsinkiä ja helsinkiäisiä esittelevä Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely , jonne vielä ehtii. Rahanpuutekaan ei ole este, sillä sisäänpääsy museoon on ilmainen. Näyttelystä löytyy myös aito 70-luvun olohuone, jonne astuessa pääsin aikamoiselle nostalgiatripille mummolaan ja Ruotsiin tätilään. Huhhuh, kyllä oli aitoa meininkiä!

Kuva on Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyn tiedotuskuvista.

Alkuvuosi on lähtenyt kulttuuriprojektini osalta lupaavasti käyntiin, ja jostain kumman syystä muutamalle kuluneelle viikolle on sattunut monta hienoa kulttuurikokemusta! Pari viikkoa sitten olimme katsomassa Sibelius-Akatemian esittämää Benjamin Brittenin Ruuvikierre-oopperaa. Herra Säveltäjän omista, jokseenkin kyseenalaisista mieltymyksistä johtuen tarinaksi oli valikoitunut Henry Jamesin romaaniin  perustuva tarina nuoresta kotiopettajattaresta ja kahdesta orvoksi jääneestä lapsukaisesta, joita vainoavat heidän palvelusväkeensä aiemmin kuuluneiden henkilöiden haamut. Haamuilla ja lapsilla on turhankin läheiset välit ja tämäkös aiheuttaa uudelle kotiopettajattarelle päänvaivaa ja ahdistusta. Ooppera kyllä mietitytti aikalailla jälkikäteen, varsinkin nähtyäni saman säveltäjän Peter Grimes -teoksen kahteenkin kertaan viime keväänä Kansallisoopperassa. Rankoista tarinoista huolimatta molemmat toteutukset olivat kyllä ehdottomasti näkemisen arvoisia, ja suosittelen ne katsomaan, kun ne taas seuraavan kerran tulevat Helsingissä näyttämölle.



Video on otos oopperasta Peter Grimes. Siinä kalastaja Peter Grimesin molemmat oppipojat ovat kuolleet merellä hämärissä olosuhteissa. Kalastajakylän asukkaat syyttävät häntä poikien kuolemasta. Kohtauksessa oopperan lopusta Peter Grimes on menettänyt järkensä ja kertaa elämänsä tapahtumia ja omaa kohtaloaan hulluuskohtauksen kourissa.

Viime viikonlopulle osui puolestaan kaksikin onnistunutta kulttuurivisiittiä. Kävin Nyt-liitteen innoittamana ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa. Päänäyttelynä siellä oli Pentti Sammallahden Retrospektiivi-näyttely, jossa oli näytillä hurjan paljon hänen hienoja valokuviaan vuosikymmenten varrelta. Ainut huono puoli näyttelyssä oli se, että se oli melkeinpä turhan laaja. Sammallahden kuvat olivat upeita, mutta loppua kohden keskittymiskyky rupesi kyllä herpaantumaan.

Kuva on Sammallahden näyttelyn lehdistökuva.

Nyt-liitteessä mainittu Iiu Susirajan näyttely oli puolestaan vain yhden huoneen kokoinen, mutta silti riittävän laaja. Pidin hänen töistään ja varsinkin Nyt-lehden pääkirjoituksen näkökulmasta katsoen (jota en valitettavasti onnistunut löytämään tähän liitteeksi),  kuvat pistivät miettimään.

Kuva on Ryhmäteatterin kotisivuilta.

Valokuvanäyttelyn jälkeen illalla suuntasin puolestaan Ryhmäteatteriin. Siellä esitetään S.O.S – Save Our Souls nimistä näytelmää, joka on ilmeisesti saanut lisäesityksiäkin yleisön pyynnöstä. Mielestäni näytelmä oli hyvä, mutta en voi sanoa, että suoranaisesti pidin siitä. Näytelmän aihe oli rankka. Se kuvasi yksinhuoltajaäidin ja tämän pojan elämää eron jälkeen, erityisesti pojan, Pietun,  näkökulmasta katsottuna. Pietu joutuu seuraamaan vierestä äitinsä epätoivoisiakin yrityksiä hankkia heille elämiseen tarvittavat taloudelliset puitteet ja myös alkoholilla ja mielenterveysongelmillä on oma osansa tarinassa. Roolitukset olivat kyllä onnistuneet ja erityisesti Santtu Karvonen onnistui hyvin pikkupojan roolissaan. Voi olla, että ensi kerralla pyrin kuitenkin etsimään jonkun helpomman kulttuurielämyksen. Näin talvikaamoksen keskellä tuntuu välillä, että kaipaa kuitenkin ennen kaikkea piristystä, vaikka yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuominen taiteen avulla onkin mielestäni äärimmäisen kannatettavaa. Välillä vaan ei kykene ottamaan kaikkea vastaan, mikä sekin on  kai hyvä merkki siitä, että taideteos on ollut vaikuttava.

Tähän loppuun vielä pieni pala kulttuurihistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä Pelle Miljoonan haastattelun ja livevideopätkän muodossa. Tämä sen kunniaksi, että törmäsin häneen tänään hiihtoladulla ja (vaikka määritelmä ristiriitaiselta kuulostaakin) tuli monet hyvät muistot mieleen angstailevista teinivuosistani. Kiitos Pelle!

Sellaista elämä on...

Onpa leppoisa olo ja kulunut viikko mennyt nopeasti. Etukäteen odotin sitä vähän huolestuneena, sillä H. lähti kotona käymään ja olin taas jenkkileskenä. Yllättävän paljon sitä toista kuitenkin aina ikävöi, vaikka sinänsä kahdeksan päivää ei niin hirveän pitkä aika olekaan. No, hyvä merkki kai sekin.

Viimeiset kuukaudet olen kieltämättä ollut aika stressaantunut, mutta ainakin tänä iltana on minulla yllättävänkin hyvä olo. Ehkä olen vieläkin eilisestä työpaikan sählysessiosta endorfiini-humalassa. Suurin osa päivästä sujui hyvin, mutta nyt illan tullen kynän pitäminenkin on osoittanut haastavaksi, kun käsivartta myöten on taas tullut paikannettua lihaksia, joiden olemassaolosta minulla ei aiemmin ole ollut hajuakaan.

Vähän ristiriitaista, että vaikka tällä viikolla on tullut tehtyä niin paljon, on olo kuitenkin levollinen. Liikunnan lisäksi olen toteuttanut varapuheenjohtajan rooliani eräässä hallituksessa, käynyt tervehtimässä sairasta ystävää, siivonnut, käynyt sukutapaamisessa, järjestänyt kirjahyllyt, nähnyt ystäviä ja laittanut ruokaa (mitä siis ikävä kyllä nykyään harvoin  teen, toisen puoliskoni käytännössä ollessa keittiön hyväntahtoinen hallitsija!).  Tämä kaikki siis töiden ohella. Aloitin viimekesäisen inspiroitumiseni seurauksena myös uuden harrastuksen, tällä kertaa kuvankäsittelyn maailmaan tutustuen. Tänään oli ensimmäinen tunti ja siellä oli kyllä vähintään yhtä mukavaa kuin elokuun kurssilla!

Kaikki tämä johtuu varmasti osittain päätöksestäni aktiivisesti kehittää elämääni ja itseäni. Oma alituinen alakuloisuuteni rupesi ärsyttämään minua ja päätin, että asialle on edes yritettävä tehdä jotain. Sain mallia suunnitelmiini seuraamastani Art of Non-Conformity -blogista, missä blogin kirjoittaja Chris Guillebeau on sangen yksityiskohtaisesti havainnollistanut omia maailmanvalloitussuunnitelmiaan. Aluksi tuntui oudolta miettiä omaa elämäänsä excel-taulukon äärellä, mutta loppujen lopuksi minusta tuntuu, että se osoittautui aika hyväksi tavaksi jäsentää omia toiveitaan ja tavoitteitaan. Täytyy tässä vuoden varrella seurailla, miten projekti (ja prosessi) etenee, mutta ainakin se on lähtenyt käyntiin hyvin. 

Loppuun vielä lohdullisia sanoja ja elämänviisauksia taas Junnu Vainion terveisten muodossa. Sellaista elämä on.

Viikonlopun kunniaksi...

...ajattelin vaihteeksi hehkuttaa työelämää! Uusi työpaikka, uudet kujeet; näinköhän voisi vanhaa sanontaa vähän muokata. Uusissa töissä on nyt kolmisen viikkoa takana ja on uskomatonta, miten suuresti elämänlaatu on muuttunut; olen jo useampana yönä nukkunut koko yön putkeen! Ei niin, että olettaisin tämänkään työn aina tulevan olemaan yhtä ruusuilla tanssimista, ei elämä tunnu niin menevän, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa: ihmiset ottavat vastuun omasta työstään ja auttavat toisiaan. Sen lisäksi vielä esimiehen suunnalta vaaditaan, että epäkohdat pitää tuoda esiin ja että liiasta työmäärästä pitää kertoa, jotta asioihin voidaan vaikuttaa ja tarvittaessa miettiä järjestelyjä uudelleen. Kuulostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta tähän mennessä olen huomannut ettei se sitä aina ole.

Toki oma stressipääni vieläkin välillä tekee ongelmia asioista, jotka eivät sitä ole. Siihen täytyy kai vain tietyssä määrin tottua, mutta ajattelin kyllä silti mennä Töölön kirjaston self-help -kirjahyllylle ja etsiä jonkun "kuinka pääset irti turhasta väärintekemisenpelosta ja muistakin turhista stressinaiheuttajista" -opuksen. Mikäli joku on vastaavanlaisen hyvän teoksen löytänyt, niin siitä saa mielellään vinkata!

Kuva täältä.

Ihan vakavasti sanottuna kävimme siskoni kanssa asiasta mielenkiintoisen keskustelun menneenä viikonloppuna. Epäilykseni on, että vaikka vanhempamme rakastavia ja hyviä vanhempia olivatkin, saattoi heillä joskus olla sangen lyhyt pinna myös tahattomien vahinkojen sattuessa ja he saattoivat reagoida varsin voimakkaasti (myönnetään: ei kaikki kyllä aina ollut vahinkoa ja tahatonta temmellystä; omaakin vikaa aina välillä saattoi olla mukana). Tämän olen huomannut muun muassa verratessani omia reaktioitani lasten seurassa siskoni miehen reaktioihin. Minulla palaa vanhempieni tavoin pinna välillä aika turhastakin, kun taas heidän isänsä osaa suhteuttaa asiat ihan toisella tavalla niiden merkityksellisyyteen. Muistan, miten pahalta itsestä tuntui, kun tuli torutuksi ja myönnettäköön, että vielä näin aikuisenakin tuo tismalleen sama niskan ja kasvojen kuumotus iskee päälle silloin, kun uskon todella mokanneeni. Vaikken sinänsä mikään erityinen freudilaisuuden kannattaja olekaan, luulen, että reaktioni saattavat hyvinkin juontaa siitä, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koin "virheellisten tekojen" tekemisen pienenä.

Tähän loppuun videon pätkä vielä lempisarjastani, joka loppui muutama vuosi sitten. Mullan alla ei ollut kaikkien makuun, joidenkin mielestä ahdistavasta aihepiiristä (kuolema) johtuen, mutta minun ja monen kriitikon mielestä se toi loistavasti esiin elämän pieniä hetkiä; niitä hetkiä jolloin ihminen istuu yksin huoneessa ja kuuntelee kellon tikittämistä tai jolloin merkityksettömäksi tarkoitetun kommentin tai luonnonoikun johdosta ihminen tajuaa elämästään jotain oleellista. Sarjassa käytiin myös perusteellisesti läpi vanhempien ja perheen merkitystä ihmisen kasvamisessa ja monen monta muuta asiaa, joita on ehkä parempi, etten edes yritä eritellä tähän. Jos et arastele mustaa huumoria, niin suosittelen lämpimästi, että kaamosiltojen iloksi tutustut myös aurinkoisen Los Angelesin tummempaan puoleen!

Kielistä ja kylteistä

Tämä kesä on ollut minulle antoisa myös kielitieteen ja kylttien ystävänä. Eritoten alkukesän Tallinnan matkamme oli antoisa kielipohdintojen kannalta. H:n hoidellessa työtehtäviään konferenssissa minä viihdytin itseäni lukuisilla kaupunkikävelyillä sekä kyltti- ja kielibongailuilla, mikä osoittautui erittäin antoisaksi ajanvietteeksi. Tallinna oli täynnä hienoja kylttejä, joita ihaillessa aika kului mukavasti. Osasta oli helppo päätellä, mikä paikka oli kyseessä ja toisissa sai pähkäillä vähän kauemmin sanojen etymologiaa ja alkuperää.

 

 

H:n konferenssiohjelmaan sisältyi myös vapaaehtoista kulttuuriohjelmaa ja sitä kautta saimme kuulla myös jonkin verran Viron historiasta. Oli mielenkiintoista verrata kuulemaamme historiikkia myös näihin omakohtaisiin kielitietellisiin "tutkimuksiin", sillä kuten yllä olevasta Taideakatemian kyltistäkin näkee, on Viroon ja viron kieleen vaikuttanut aikojen saatossa aika moni kansa- ja kielikunta. Lempikylttini ja kielibongaukseni Tallinnassa olivat kuitenkin varsin suomalais-ugrilaisia, kuten alta näkyy.

Myös Islanti oli Pohjoismaihin ja kieliin erikoistuneelle filologille oikea aarreaitta. Ensimmäisten opintovuosien luentojen järjettömiltä kuulostaneet lauseet "alkuperäisten diftongien monoftongiutumisesta 1100-luvun alussa" tuntuivatkin Islantiin päästessä jotenkuten helpommin ymmärrettäviltä. Vaikka islannin kieli aika kaukana muista nykyajan skandinaavisista kielistä onkin, oli silti hauska arvailla kylttien ja sanojen merkitystä.

Islannissa oli paljon englantia joka paikassa. Osaltaan se voi tietysti johtua siitä, että maassa käy paljon turisteja. Toisaalta monen asian, kuten kauppojen tuotevalikoiman perusteella, vaikutti siltä että englannin kielen vaikutus tulee nimenomaan Amerikan maalta, mihin varmasti vaikuttaa NATO:n yli puoli vuosisataa kestänyt läsnäolo Islannissa. Islantilaisesta nimikäytännöstä johtuen heillä on myös pari eri versiota "sukunimistä" (patronyymeistä), jotka voidaan antaa lapsille, joiden isä oli tukikohdassa töissä, muttei kuitenkan välttämättä  läsnä lapsen elämässä. Esimerkiksi nimiä, jotka miehen nimen lisäksi merkitsevät muukalaista tai vierasta, on usein käytetty näissä tilanteissa. Muistaakseni Hermannson/-dóttir oli yksi mainituista nimistä.

Toisaalta, kyllä Suomessakin näkyy käytettävän jatkuvasti englantia. Sinänsä olen täysin sitä mieltä, että kielet ja kielitaito ovat rikkaus ja niiden kanssa saakin leikkiä ja käyttää kekseliäisyyttä sekä välillä vähän yhdistellä niitä uusiin muotoihin. En kuitenkaan pidä, kuinka varsinkin televisiossa ja mainonnassa käytetään jatkuvasti englantia, joko laiskuudesta tai sitten "coolius-efektin" saavuttamiseksi. Esimerkiksi Nelosen  pian alkava uusi kykyjenetsintäohjelma on nimeltään "Dance". Mainoksessa matalaääninen mies kuitenkin esittelee ohjelmaa ylpeänä sanoen tyyliin : "Ensi sunnuntaina alkaa upea, hieno ja mahtava uusi ohjelma, [danse].Katso!" Jos nimivalinta on Dance, niin eikö sen silloin voisi lausua oikein? Toinen vaihtoehto olisi mielestäni antaa sille suomenkielinen nimi, tai sitten kirjoittaa se suomalaisittain tankeroenglanniksi s-kirjaimella!

Ehdoton uusi suosikkini on kuitenkin H&M:n tällä viikolla kauppoihin tullut uusi tuotemallisto. Eiköhän mennä kaikki juosten kauppaan ostamaan nämä, ah, niin houkuttelevat ja hienoutta huokuvat kotimalliston tyynyt. Tuohon kun saisi päänsä painaa ja tuoksutella uutuuden ja puhtauden aromeita! :D 

Perhesuhteista

Olen viime aikoina miettinyt paljon perhesuhteita ja niiden merkitystä. Oma kokemukseni ydinperhe-elämästä on sangen lyhyt ja suurimman osan elämästäni olenkin viettänyt uusioperheessä. Tiedän kyllä, ettei läheskään kaikissa ydinperheissä asiat suju ongelmitta ja moni voi kokea kauheitakin asioita omien biologisten vanhempiensa ja sisarustensa taholta. Omalta kohdaltani kokemukset ydinperheessä ja uusioperheessä elämisestä ovat kuitenkin sangen erilaisia.

(Kuvassa oleva kesäinen-eväsretki-Suomenlinnaan -perhe on minulle tuntematon, eikä liity kirjoitukseen ainakaan tarkoituksellisesti! )

Pintapuolisesti voisi sanoa, että perheissäni kaikki on mennyt hyvin eikä meidän uudenlainen perheemmekään varmastikaan ole ollut pahimmasta päästä. Suurin omalla kohdallani huomaama ero on kuitenkin ollut ehkä tietynlaisen perusluottamuksen puute. Tunne siitä, että toisen osapuolen silmissä oma arvo ja toisen välittäminen pitää eri tavalla ansaita kuin suhteissa omien biologisten sukulaisten kanssa. Usein biologisten sukulaisten kanssa yksilöllä on ehkä eri tavalla oma itseisarvonsa, jota ei yhtä helposti kyseenalaisteta, vaikka toinen toimisikin "väärin" tai tekisi jotain kyseenalaista.

Toisaalta elämä uusperheessä on varmasti myös opettanut paljon. Uskon, että itsestäni on ainakin tullut huomioonottavaisempi ja parempi ihmistuntija. En sanoisi, että olen välttämättä erityisen hyvä kummassakaan, mutta selkeästi parempi kuin lapsuudessani. Omalla kohdallani minua kuitenkin usein mietityttää juuri asioiden aikasidonnaisuus. Ovatko omat muistoni elämästä vanhempieni ja siskoni kanssa täysin värittyneitä silloisen ikäni takia? Ehkäpä lapsuuden usko vanhempien kaikkivoipaisuuteen ja auktoriteettiin ei ollut vielä horjunut ja vaikeat asiat oli helppo kuitata lapsi-vanhempi -suhteeseen kuuluvana kiistelynä. Mitä jos myöhemmät epävarmuuden hetket ja puolivanhemman taholta tulleet epäasiallisilta tuntuneet kommentit olivatkin teini-iän mukanaan tuomaa angstia ja kyseenalaistamista? Mitä, jos minusta olisikin tullut tismalleen yhtä joustava tai huomioonottavainen ihan vain iän ja kasvamisen myötä? Sitä on vaikea sanoa itse ja jälkikäteen.

Omien mietintöjen keskellä on ollut mielenkiintoista kuulla myös ystävien kokemuksia perhe-elämästä ja se on myös osaltaan auttanut laittamaan asioita perspektiiviin. Vaikka omat murheet aina tuntuvat suurimmilta, ja sitä ne itselleen tietysti ovatkin, on "hyvä" huomata, että muillakin on ongelmia perheenjäsentensä kanssa. Niin vanhempien kuin puolivanhempien kanssa, sisarusten, puolisisarusten ja kokonaisten sukuhaarojen kanssa ja niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Vaikka useimmiten selitettyinä syyt tuntuvatkin absurdeilta tai eivät ainakaan ylitsepääsemättömiltä, on kai vain pakko hyväksyä se tosiasia, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Ratkaisu ei varmaankaan ole yhtä yksinkertainen kuin alla olevassa mainoksessa. Sukuaan (tai puolisukuaan) ei voi itse valita. Muiden kohdalla pitää kai vain itse oppia löytämään ympärilleen sellaisia ihmisiä, keiden kanssa voi tuntea olonsa turvalliseksi myös silloin, kun ollaan asioista eri mieltä.

Tyttöjen viikonloppu

Siskon tyttö tuli viettämään viikonloppua tätilään ja oli kyllä taas kivaa! Perjantai-ilta meni "tousteja" syödessä ja telkkaria katsellessa: ensin syöpötellessä katsottiin Suurinta pudottajaa ja sitten siirryttiin YLE:n Areenalta löytyviin Risto Räppääjiin. Ne on ihan loistavia, suosittelen lämpimästi!

Lauantaiaamu aloitettiin taas tousteilla, minkä jälkeen suunnattiin pullakahveille aina yhtä jännään Café Regattaan Sibelius-puiston rantamille. Tällä kertaa ei ollut nuotiotulen tuoksua pihamaalla odottamassa, mutta Regatan suklaamuffinssi kyllä maistui huomattavasti keskimääräistä muffinssia paremmalta. Mainittakoon kahvilan erikoisuuksista yksi erikseen: täällä santsikuppi ei maksa mitään, vaan kahvila maksaa santsaajalle 5 senttiä per kuppi. Aika hauska idea, vaikka en sitä tällä(kään) kertaa hyödyntänyt.

Ennen leffaan lähtöä yritimme vielä testata Regatan napakelkkaa, mutta se olikin jäätynyt kiinni meren jäähän. Ei ollut näköjään koko syksyn punttiskäynneistä mitään hyötyä tässäkään asiassa! Puolentoistatunnin Risto Räppääjä -pätkän jälkeen olikin taas uudet kahvit tiedossa ja sitten oli jo aika erota - väsyneinä, mutta onnellisina kivasta viikonloppuvisiitistä! :)

Herkkuja ja nostalgiaa Pariisissa

Pienen hiljaiselon jälkeen ajattelin vähän päivittää matkakuulumisia. Monen vuoden tauon jälkeen palasin viikonloppuloman merkeissä Pariisin seudulle. Pikkumatkoilla olen siellä käynyt lähivuosinakin, mutta tämä matka osoittautui oikein varsinaiseksi nostalgiapaukuksi, kun vierailin tismalleen samoissa maisemissa, kylissä ja kuppiloissa kuin kymmenen vuotta sitten uunituoreena ylioppilaana viettäessäni lukion jälkeistä välivuottani Ranskassa.

  

  

H:n matka alkoi jo aiemmin työn merkeissä; minä liityin seuraan viikonlopun alla. Ensin suuntasimme sukuloimaan Pariisista hiukan pohjoiseen sijaitsevaan Chantillyn kaupunkiin, jonka mukaan Ranskassa usein tarjottava Crème Chantilly, makeutettu kermavaahto, on nimetty. Hienon linnan pihan lisäksi ihastelimme erityisesti kaupungin torielämää. Olimme luvanneet sukulaisrouvalle, että torilla käydessämme noudamme samalla hänen meille lounaaksi torikauppiaalta tilaaman grillatun kanan. Jono oli huima kuten aina, mutta pikkukaupungin tyyliin, meidän oli sallittua aloitta uusi jono toiseen suuntaan; meidän kuului vain sanoa, että olemme noutamassa Madame B:n tilausta ja näin ollen säästyimme jonotukselta. Myös juustokaupan kuivakkaalle  tädille olisimme voineet mainita taikasanan Madame B. saadaksemme paikallisten ansaitseman palvelun veroista opastusta, mutta meille riitti uskomattoman juustotarjonnan ihailu (ja haistelu)!

Ihanan sukuloimisviikonlopun lisäksi olimme päättäneet, että haluamme myös kiireisen alkuvuoden jälkeen ihan puhtaasti lomailla. Olimme löytäneet ja varanneet yhden halvimmista hotellihuoneista, minkä löysimme, mutta näköaloja oli kehuttu upeiksi ja sitä ne todella olivat! Seuraavaan kolmeen päivään mahtuikin sitten turisteilua ja kaupungin kiertelyä oikein roppakaupalla. Latinalaiskorttelin turistiravintolat ja pakolliset nähtävyydet, jotka olin aiemmin jättänyt vähemmälle huomiolle koluttiin huolella, vaikka paljon jäi vielä tekemättäkin.

 Parasta matkassa oli kuitenkin sopiva tasapaino aivotonta lomailua ja toisaalta mahdollisuus kokea taas sitä aitoa, tavallista ranskalaista arkea, joka on kuitenkin ollut osa elämääni useamman vuoden ajan. Samalla oli mielenkiintoista esitellä H:lle ne paikat, joissa itse (näin jälkeen päin ajateltuna) niin nuorena ja pienenä kuljeskelin vuosikymmen sitten. Samalla teki hyvää itse päästä miettimään uudelleen Pariisin vuoden aikana kokemiani asioita, todeta miten suuri osa siitä on todellakin täysin mennyttä elämää ja toisaalta myös nähdä, mitä kaikkea siitä ajasta on kuitenkin jäänyt käteen; niin elämänkokemuksina kuin ihanina ihmisinä, joiden luona voi hyvillä  mielin kyläillä ja syödä huonosti lämmitettyä lasagnea!

Lomailua uudella mantereella

Sinne se joulukuu ja vuosi taas hurahti. Kummasti tuntuu, että aina ennen lomia on hirveä kiire niin töissä kuin privaatistikin. Viimeisenä työpäivänä oli hirveä kiire tehdä töitä ennen kollegoille tuomieni valmistujaisskumppien ja -tarjoilujen nauttimista ja sieltä pitikin sitten juosta hirmuvauhtia ratikkaan ja suunnata Hakaniemeen jouluglögeille. Onneksi sentään aamutuimaan leipomani pekaanipähkinäkahvilikööripiirakka osoittautui menestykseksi. Yhdysvalloista saatu resepti asettui vähän suomalaistettuun muotoonsa ( = vähemmän voita, sokeria ja siirappia) ja reseptipyyntöjen lukumäärän perusteella siitä tykättiin kovasti. Mannerten välinen yhteistyö siis kannattaa: piirakkaohjeen lisäksi myös oma aamuinen apulaiskokkinihan tulee Atlantin toiselta puolen; ilman avopuoliskoani en olisi millään kerenyt saada piirakkaa valmiiksi!

Joulua vietin tänä vuonna jo toisen kerran Pohjois-Amerikan mantereella, tällä kertaa kuitenkin USA:n puolella. Pääsin tapaamaan H:n vanhemmat ensimmäistä kertaa. Lievästä ennakkojännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin, vaikka ensitapaaminen kestikin yli viikon! Olin ennenkin ollut Wisconsinissa ja  Milwaukeessa, mutta kaikesta USA-kokemuksestani huolimatta pääsi amerikkalainen esikapunkilaiselämä silti yllättämään autovetoisuudellaan. Viikon jälkeen tuntui siltä, että oma tahto määräytyy sen mukaan mihin autolla pääsee tai pääseekö sillä ylipäätään turvallisesti mihinkään. Lumisista talvista huolimatta tuntui wisconsinilaisten elämää määrittävän pitkälti lumiaurojen ja suolausautojen  toiminta. Talvirenkaat eivät ole sallittuja, sillä nastarenkaat kuluttavat autoilun luvatussa maassa teitä liian nopeasti. Tästä syystä on siis parempi palkata paljon lumiaura- ja suola-autokuskeja ja antaa ihmisten ajaa ympäri vuoden kesärenkailla.

Osittain varmaan tästäkin syystä ihmiset tykkäävät asua hienosti ja tilavasti, jos siihen vain rahat riittävät. Näin ollen esikaupunkialueilla, joissa on jonkin verran kaupunkeja edullisempaa, ovat talot välillä aikamoisia lukaaleja. H:n vanhempien talo oli luultavasti  isoin, missä olen ikinä ollut sisällä, mutta naapureiden taloihin verrattuna se oli vaatimattomammasta päästä. Käveltyä ei tullut tarpeeksi talon koosta huolimatta, ja tänään olikin ihana päästä taas sauvomaan Lapinlahden rantaa talvisessa auringonpaisteessa poskien punoittaessa pakkasen paukkuessa pitkälti toistakymmentä astetta. Kaikkia Uno's pitsoja, Fuddruckers purilaisia ja määrällisesti Ruotsin laivan seisovan pöydän antimia muistuttavia New China Buffet'n tarjoiluja ei varmasti kuitenkaan tullut poltettua yhdellä sauvakävelyllä, joten viikonlopun jälkeen pitää varmaan palata taas maanantaipuntti-rutiiniin.

Onneksi pääsimme reissun aikana nauttimaan myös oikeasta suurkaupunkielämästä "alkuasukkaiden" seurassa. Lensimme molempiin suuntiin Chicagon kautta ja koska meillä molemmilla on siellä ystäviä, päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja katsella kaupunkia muutama päivä muutenkin kuin perusturistinähtävyyksien osalta. Välillä kotona ollessa pääsee aina unohtamaan, miten pieni kaupunki Helsinki loppujen lopuksi onkaan. Chicagossa hädin tuskin ehdimme Milleniumin Parkin ulkoilmataideteoksia katsomaan, kun Bucktownissa, Andersonvillessä ja Ravenswoodissakin oli niin paljon nähtävää (ja syötävää!).

Oli ihana taas nähdä pitkästä aikaa ihmisiä, joita ei ole nähnyt moneen vuoteen ja vähintään yhtä kivaa oli nähdä kaikkia niitä ihmisiä, joista H. on niin monesti kertonut. Vaikka toisen puoliskonsa tunteekin hyvin ja vaikka olen hänen seikkailuistaan monesti kuullutkin (joistain myös useampaan kertaan), tulee niistä aina eri tavalla totta, kun pääsee edes jollain tavalla niihin itse mukaan. Itsekin ulkomailta palatessa on ollut kiva muistella ulkomailla vietettyä aikaa erityisesti niiden kavereiden kanssa, jotka ovat käyneet siellä minua moikkaamassa ja siten tuntevat itsensä osallisiksi niistä kokemuksista ja ihmisistä.  H:n tarinoita on kyllä aina ollut hauska kuulla, mutta ehkä minäkin osaan tämän jälkeen eri tavalla iloita hänen kertomuksistaan, kun nyt olen jollain tavalla päässyt osaksi myös hänen menneisyyttään. Ja vaikka itse vuodenvaihde menikin lentokoneessa Atlantin yllä, on tästä hyvä jatkaa eteenpäin uuteen vuoteen kotona Töölössä!

Lapsista ja naisista

Ollessani taas kotona konserttileskenä kutsuin siskon lapset yhdeksi yöksi kylään pitämään tädille seuraa. Lupauduin viemään heidät ravintolaan, vaikka tosiasiassa ravintolaan hinkusinkin varmaan enemmän itse. Meillä oli tosi hauska ilta ja aamupäivä, mutta ravintolasta lähtivät kyllä ulos nälkäisinä kaikki muut paitsi minä. Miten kouluikäiset lapset voivat syödä niin paljon?!

Ilta meni lautapelejä pelatessa ja keksejä, sipsejä ja jäätelöä syödessä. Aamulla aloitimme päivän syömällä aamupalaa, pelasimme pari peliä Carcassonea ja sitten olikin taas syömisen aika! Oli kaikin puolin mukavaa, vaikka minulla pari kertaa menikin hermot niin kuin minulla yleensä näiden lapsosten kanssa menee. Se on  luultavasti kuitenkin ennemmän oma vikani, sillä (täysin puolueellisesti) arvioisin että tämä on kyllä keskimääräistä kiltimpi kolmikko.

Heidän lähdettyään takaisin kotiin, jäin miettimään minulle esitettyä serkkutilausta. Ensikommenttini tuollaiseen tilaukseen oli tietysti todeta, että lasten ylläpito tulee minulle aivan liian kalliiksi, jos ne syövät koko ajan ja yhtä paljon kuin siskoni lapset. Toki minä joku päivä haluan lapsia, mutta tiedän ettei nyt kyllä ole vielä niiden aika, ihan potentiaalisten lasten itsensä kannalta. Mutta se mikä minua itse asiassa jäi mietityttämään, oli elämän arvaamattomuus ja miten asiat menevät usein omalla tavallaan meidän ihmisten toiveista riippumatta.

Toki moni ystävistäni ja tutustani on saanut lapsia ja mennyt naimisiin, suurimmaksi osaksi vielä itse valitsemassaan järjestyksessä, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Yksillä voi olla vaikeuksia saada kovasti toivomiaan lapsia ja toiset saavat niitä lähes toivomattamaan. Kolmannet taas eivät koskaan niitä haluakaan. Itse olen varmaankin jostain tältä väliltä, mikä on kai omanlaisensa siunaus sekin.

Viime viikonlopun konserttikäyntimme sai minut myös miettimään samoja teemoja. Miten helppo ja hyvä Suomessa on olla tyttö ja nainen, vaikkei koko yhteiskunta täysin tasa-arvoinen toki olekaan. Kävimme katsomassa Ástor Piazzollan tango-oopperan María de Buenos Aires musiikkiteatteri Kapsäkissä. Oopperan juoni on sangen monimutkainen, mutta tiivistettynä se on kertomus buenosairelisaisesta prostituoidusta Maríasta ja hänen traagisesta elämästään. Oopperassa on myös paljon raamatullisia viittauksia, ja yksi libreton loppuosan repliikeistä sai minut tuntemaan oloni sangen ahdistuneeksi. Oopperan lopussa María synnyttää lapsen, jonka jälkeen äänet kysyvät (erittäin vapaa käännös): "Miksi kaikki pienet enkelit lähtivät itkien ryypiskelemään?" Vastaus: "Koska lapsi ei ole poika. Jeesus, se on tyttö! On syntynyt tyttö!"

Ilman kontekstia tämä ei tietystikään ole yhtä ravisuttava kommentti, mutta ikävä kyllä monessa muussa elämässä kuin tässä mitä nyt elän, on sukupuolella liian usein väliä. Tai sen takia saattaa joutua kärsimään. Itse olen kokenut vain kerran elämässäni, että sukupuoleni takia minun mahdollisuuteni ilmaista ajatuksiani on rajattu tai poistettu kokonaan, mutta se yksikin kerta oli silmät avaava kokemus. Myös kesällä YLE:n Areenalta katsomani dokumenttisarja Vapaan naisen tunnustuksia (Flying: Confessions of a Free Woman) sai minut ensi kertaa todella pohtimaan, miten paljon sukupuoli saattaa vaikuttaa ihmisen elämään ja mahdollisuuksiin yhteiskunnan jäsenenä. Toki tiedän, että uskonto, perinteet ja muut kulttuuriset tekijät eri puolilla maailmaa vaikuttavat suurestikin naisten asemaan, mutta sitä, miten paljon sukupuolella saattaa olla länsimaissakin vaikutusta ihmiseen kohdistuviin odotuksiin en ehkä ollut aimmin sisäistänyt samalla tavalla.

Itse olen aina ajatellut itseäni ensisijaisesti ihmisenä; en niinkään naisena tai miehenä, valkoisena tai mustana, terveenä tai sairaana. Yksinkertaisesti ihmisenä, henkilönä. Mutta niin se kai aina menee. Kun itse kuuluu koko elämänsä valtaväestöön, oli määrittäjänä sitten ihonväri, terveydentila tai sukupuoli, ei itseään eikä muita kaltaisiaan joudu kyseenalaistamaan kuin harvoin. Altavastaajana on kai sitten pakko pitää itsestään enemmän meteliä, jos haluaa itselleen samat oikeudet kuin muillakin.