Täällä taas - Neiti Kevät on tullut kaupunkiin

Poissaoloaikanani on kevät päässyt hiipimään tänne taas kerran nopeudellaan yllättäen. Pääsiäisenä lähdimme vielä alkukevään kauniinkoleista kevätpäivistä kaupunkilomalle Tukholmaan, jossa haikaillen ihastelin tyylikkäiden ja ihanasti puhuvien ruotsalaisten lisäksi suomalaisittain alkukesäisiä tunnelmia. Eikä mennyt kuin pari viikkoa ja nyt saamme täälläkin nauttia vastaavista kevätpäivistä!

Kaipa se kevät on uudestisyntymisen aikaa ihmisillekin. Ensin vähän talven jälkikohmeloissa koomaillaan ja kauhistellaan, että nytkö sitä pitäisi talviunesta jo heräillä? Oikeastiko pitäisi jaksaa, tehdä ja piristyä horroksestaan? Mutta sitten vähitellen, auringon lämmittäessä sitä lämpenee itsekin taas ajatukselle, että suunnitelmia kannattaa ja voi tehdä. Nyt täytyisi vain keksiä enää kannettava aurinkopaneeli, jolla voisi kerätä itselleen energiaa säästöön ensi talven varalle. Viisas varautuu jo hyvissä ajoin, eikö?!

Terveiset myös vanhalta ystävältäni Sir Elwoodilta ja hänen hiljaisilta väreiltään. Videon Helsinki-maisemat ovat jo "kevät-asteen" suhteen vanhettuneet, niin vehreää jokapuolella on, mutta muuten arkiset tunnelmat kaupungista ovat kyllä ihan kohdallaan kuvatessaan tätä kaupungin asteittaista havahtumista kevääseen ja kesän saapumiseen!

Vielä pari kivaa keväistä puuhavinkkiä: sunnuntaihin (15.5.) asti voi edelleen nauttia näistä:

• Hyvällä säällä ranskalainen tori Lasipalatsin aukiolla.
• Muullakin säällä: WWF:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi mieltälämmittäviä metsäkuvia Sanomatalon Käytävägalleriassa näytillä. 
• Samaan aikaan Sanomatalon Mediatorilla esillä on myös lehtikuvaaja Pentti Koskisen ottamia kuvia (niitä en vielä ehtinyt itse kurkata). 
• Samalla reissulla kannattaa käydä Sanomatalossa luovuttamassa vertakin, koska sen jälkeen voi hyvillä mielin palkita itsensä Veripalvelun tarjoamalla jäätelöllä, nam!

Ja sunnuntain jälkeen:

• Jos polkupyörät on jo kaivettu esiin, niin kannattaa suunnistaa Espoon puolelle saakka, Tarvaspäähän Gallen-Kallelan museoon. Jos itse näyttelyt eivät kiinnosta, niin ainakin maisemat ovat kauniit ja kahvila tunnelmallinen.(Sieltä saattaisi nopea myös saada vielä töitä kesäksi kahvilatyöntekijänä!)

Ps. Poissaollessani on myös kävijöitä kertynyt lisää ja 2000 kävijän raja mennyt rikki. Onpa kivaa, kiitos siitä!

Työmatkan varrelta

 Auringonnousu Hakaniemessä.

Aamukahvit torikahvilassa 

hyvässä seurassa ja kelillä kuin kelillä. 

 

Koti-Töölöön pääsee kävellen helposti kahta reittiä:
Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta...

 

...tai Pitkäsillan kautta...

 

 ...keskustaan Ateneumille...

(ah, turkulaista huumoria!)

...ja sieltä vielä Kirjasto 10:een lämmittelemään.

Kotikortteleissa kannattaa välillä kiertää vieraampien katujen kautta
ja etsiä uusia näkökulmia.

Kotiin vihdoin saapuessani on muiden ihmisten niin kutsutulla hiihtolomaviikolla
minua odottanut erikoisvieraamme Linda...

...sekä onnekseni useimmiten myös Master Chefini laittama herkkuruoka.Vaikka uudesta työpaikasta johtuen omat matkailut ovatkin jääneet viime kuukausina vähän vähemmälle, olen onneksi päässyt useinkin makumatkalle. Välillä on tarjolla ollut paistettua riisiä kiinalaisella makkaralla höystettynä (lisää joukkoon vähän soijaa ja chilikastiketta, niin saat aikaiseksi uuden lempipikaruokani) ja välillä vähän perinteisempiä Välimeren makuja.

 Luovalla Helsinki-haulla löytyy myös YouTubesta kaikennäköistä. Muun muassa Helsinki-hehkutusta (ja valitusta myös).

Kaffepaussi

Kaffepaussi turkulaisittain. Kuva täältä.

Jo ensimmäisinä teinivuosinani oppimani kahvinjuonti on siitä lähtien ollut minulle heikkous. Ensimmäiset kahvini join varmaankin itäisten lähiöiden silloin vielä savuisissa kuppiloissa. Niissä kitkerää kahvia tarjoiltiin kellertyneistä ja halkeilleista kupeista, joihin oli pakko lisätä maitoa ja sokeria, jotta pikimustan nesteen olisi silloin vielä lapsen suu saanut nieltyä. Kotiin mennessä vaatteisiin tarttuneen tupakanhajun saattoi yhä uskottavasti selittää yleisellä kanssaihmisten kahvilakessuttelulla ilman että vanhemmat olisivat epäilleet tyttärensä sortuneen laittomuuksiin ja huonoille tavoille.

Myöhemmin kahvimakuni on kehittynyt ja maito ja sokerikin ovat jääneet matkan varrelle. Vaikka nautin suuresti laadukkaasta espressosta hyvän ravintolaillallisen jälkeen, tunnen kuitenkin edelleen vetoa kaurismäkeläisen karuihin kahvihetkiin. Ehkä kaikki lukiovuosina urheilutalon kahviossa vietetyt hyppy- ja lintsaustunnit ovat jättäneet oman romanttisen leimansa siihen nykyisin lähes olemattomaan luksukseen, joka silloin oli niin arkista ja tavallista: loputtomien tuntien ja päivien viettäminen jatkuvasti täyttyvän kahvikupin äärellä muiden kohtalotovereiden seurassa, joiden kanssa jaettiin lähes kaikki elämän ilot ja surut – niin omat kuin muidenkin.

Ehkä juuri tuon arkisuuden takia sydämeni hypähtää huomatessani, että keskelle kolmen koon supermarketin leipä-juusto-leikkele-osastoa onkin kuin tyhjästä ilmestynyt halpoja kokoontaitettavia tuoleja pöytineen, joiden vieressä Pauligin-esiliinaan sonnustautunut kiharahiuksinen kuuttakymppiä lähestyvä nainen myy kahvia ja Fazerin leipomon paistamia korvapuusteja. Tai kun heti rautakaupan sisäänkäynnin vieressä on lähinnä harmaata, betonista teollisuushallia muistuttuvaan tilaan  pystytetty kiinteä kahvila sisäänkäynteineen, tiskeineen ja iltapäivälehtitelineineen ja jonka pöydissä työtakkeihin pukeutuneet miehet lippalakeissaan hörppivät sumppiaan sokerimunkki toisessa kädessä. Tuollaiset pienet hetket elämästä saavat minut jostain syystä usein herkistymään ja ehkä myös kaipaamaan mennyttä ja jollain tavoin menetettyä aikaa.

Viime aikoina olen yrittänyt parhaani mukaan hakeutua tuollaisiin pieniin hetkiin välttääkseni joutumasta siihen paljon puhuttuun ja parjattuun muka-ikuisen-kiireen-loukkuun. Vaikka mielellään muutaman kahvilan lisää Töölöön ottaisin, löytyy täältä kuitenkin onneksi useampi jo ennestään. Niitä olen parhaani mukaan kierrellyt.

Kuva Tin Tin Tangon kotisivuilta.

Tin Tin Tango on varmaankin suurelle osalle myös ei-töölöläisistä kahvittelijoista tuttu paikka. Se on käytännössä aina auki ja siellä saa sekä hyvää kahvia että aamupalaa koko päivän. Tin Tin Tangon saunaa ja pyykkikonetta en ole testannut, mutta muut palvelut ovat kyllä kokeilun arvoisia. Nimensä mukaisesti ranskalaiseen bistrotyyliin sisustetun kahvilan seiniä koristavat belgialaisseikkailija Tintin kuvat ja joinain kertoina myös paikan chansonin-omaiset musiikkivalinnat ovat viitanneet ranskankielisen maailman suuntaan.

Kuva Kahvila Maroccon kotisivuilta.

Kansallismuson takaa puolestaan löytyy Kahvila Marocco, josta pidän myös kovasti. Marocco on auki lähinnä aamuaikaisesta alkuiltaan, joten työiltoina sinne ikävä kyllä harvoin ehtii. Monesta muusta nykykahvilasta poiketen Kahvila Marocossa tarjotaan lähinnä paikanpäällä valmistettuja ruokia ja herkkuja, mikä on piristävää vaihtelua ketjuhötön tilalle.

Café Redin kuva löytyi blogista Silmänkääntövankila.

Lähempänä keskustaa Arkadiankadulta löytyy lähes vierivierestä Sininen Baari ja  Café Red. Sinistä Baaria en ikävä kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sillä se on auki vain arkisin päiväsaikaan. Paras yritykseni oli kuluneella viikolla, kun saavuin paikalle varttia ennen sulkemisaikaa, jolloin vitriini ja kahvinkeitin olivat jo tyhjinä. Äkkiseltään sanoisin, että paikka vaikuttaa vielä astetta konstailemattomammalta (hauska sana!) kuin naapurinsa Café Red. Café Redin aukiolojat ovat samantyyliset Kahvila Marocon kanssa, joten ei sinnekään tule varmaan jatkossa usein eksyttyä. Paikka oli kuitenkin mukava, latte oli hyvää ja takimmaisessa huoneessa (jonka löytää, jos uskaltaa seikkailla tiskin vierestä takakäytävälle) järjestetään usein taidenäyttelyitä, joita voi käydä ohikulkiessaan kurkkaamassa.

Aika lähellä näitä, Taidehallin kulmalta löytyy myös jo aiemmin mainitsemani  Kahvila Soihtu, joka kaikkien edeltäjiensä tavoin on myös suht edullinen keskustan yleiseen hintatasoon verrattuna. Aluksi paikka tuntui ja tuoksui minusta vähän omituiselta ja suhtauduin siihen hiukan epäilevästi. Loppujen lopuksi viihdyin kuitenkin oikein hyvin paikassa satunnaisesti työskentelevän vapaaehtoisnuoren kanssa jutustellessa. On sitä hullumpiakin tapoja viettää aikaa kuin keskustella (hyvän!) kahvikupposen äärellä lukiolaisseurassa maanantai-iltapäivän kuluksi – melkein kuin silloin joskus!

Ja loppuun vielä teemaan sopivasti Oodi kahville à la Twin Peaks :)

Suksi kuuseen!

Sunnuntaiaamuni ei alkanut hyvin huonosti sujuneen viikon jälkeen, ja hiljaisen äkäisenä hörpin aamukahviani H:n hyväntuulisesti vieressä puuhaillessa omiaan. Meillä oli kuitenkin sovittuna uusien suksien yhteinen koeajo Keskuspuistossa, josta en voinut luistaa. Niinpä kitkerän kahvin jälkeen naama entistä nyrpeämpänä raahauduin olohuoneeseen, jossa meitä odotti uusien suksien huolto ennen ladulle lähtöä.

Viisi minuuttia säälittävän hellyyttävää sähläilyämme seurattuani en voinut enää kuin nauraa. Sukset oli viritetty kahden jakkaran väliin, jotta voisimme laittaa pitovoiteet suksen pohjaan. Uutuuttaan sileän kiiltävät suksenpohjat kiilsivät pikimustan koskemattomina – luisto oli taattu! H. kaivoi esiin ohjekirjasen ja pitoteipin mukana tulleen hiekkapaperin esiin. Ohjeiden mukaisesti H. otti hiekkapaperin käteensä ja kumartui lähestyen hohtavia suksiani. “Oletko ihan varma?”, minä kysyin epäuskoisena. H. vakuutti, että niin ohjeet neuvoivat; ensin pohjaa hiotaan hiekkapaperilla, jonka jälkeen siihen levitetään pitovoidetta. Minä penäsin luiston perään; mitä jos en pääsisikään ladulla eteenpäin armaani raaputettua suksenpohjat pilalle? Kenties ikuisiksi ajoiksi? Kuka hullu nyt uutta vinyylilevyäkään rupeaa naulalla raapimaan?

Eestaas me jankkasimme puolesta ja vastaan. Lopulta en uskaltanut antaa H:lle lupaa koskea suksiini. Eihän hiihtoon erikoistunut kolleganikaan ollut mitään suksien naarmuttamisesta puhunut, pitovoiteesta vain. Lopulta emme käsitelleet pohjia lainkaan, vaan suuntasimme suoraan Keskuspuistoon. Ratikasta katselimme muiden Hiihtäjien myös suuntaavan suksineen samaan suuntaan – olimme selvästi oikeilla jäljillä.

Perille päästyämme saimme monot kiinnitettyä suksiin ensimmäisellä yrittämällä. Olin erittäin tyytyväinen pakon edessä valitsemiini kalliimpiin siteisiin; ne toimivat hyvin ja myyjän mukaan kaikilla huippuhiihtäjänaisilla on samanlaiset! Vihdoin saatuamme paksut tumppumme ängettyä sauvan rannehihnoista läpi lähdimme lykkimään latua metsän suuntaan ja voin sanoa, että kylläpä suksi luisti! Luisti ja lipsui kerrassaan niin hyvin, että vartin päästä lähdöstä olimme takaisin parkkipaikalla ja pian ratikkassa matkalla keskustaan. Kotimatkalla kävimme kaupassa ostamassa uudet, ohuemmat hiihtohanskat, jotka oikeasti mahtuvat sauvaremmeistä läpi ja sen jälkeen hinkkasimme antaumuksella suksenpohjia hiekkapaperilla vuoroa välillä vaihtaen. 

Seuraavana päivänä töiden jälkeen syöksyimme Keskuspuistoon uudelleen. Suksi luisti, suksi piti ja maisemat olivat upeat! Keskellä Helsinkiä olimmekin yhtäkkiä keskellä metsää, joka kimmelsi pimeässä talvi-illassa kuin sadussa konsanaan. Siellä me sauvoimme surkeasta tekniikastamme huolimatta onnellisina. Aina välillä kikattelimme muille hiihtäjille, jotka lipsuttelivat eteenpäin samalla tavalla kuin me edellisenä päivänä huonoa pitoa valitellen. Emme näköjään olleet ainoita, jotka eivät hallitse voitelutekniikkaa täydellisesti. Ensi viikonloppuna uudelleen!

Kielistä ja kylteistä

Tämä kesä on ollut minulle antoisa myös kielitieteen ja kylttien ystävänä. Eritoten alkukesän Tallinnan matkamme oli antoisa kielipohdintojen kannalta. H:n hoidellessa työtehtäviään konferenssissa minä viihdytin itseäni lukuisilla kaupunkikävelyillä sekä kyltti- ja kielibongailuilla, mikä osoittautui erittäin antoisaksi ajanvietteeksi. Tallinna oli täynnä hienoja kylttejä, joita ihaillessa aika kului mukavasti. Osasta oli helppo päätellä, mikä paikka oli kyseessä ja toisissa sai pähkäillä vähän kauemmin sanojen etymologiaa ja alkuperää.

 

 

H:n konferenssiohjelmaan sisältyi myös vapaaehtoista kulttuuriohjelmaa ja sitä kautta saimme kuulla myös jonkin verran Viron historiasta. Oli mielenkiintoista verrata kuulemaamme historiikkia myös näihin omakohtaisiin kielitietellisiin "tutkimuksiin", sillä kuten yllä olevasta Taideakatemian kyltistäkin näkee, on Viroon ja viron kieleen vaikuttanut aikojen saatossa aika moni kansa- ja kielikunta. Lempikylttini ja kielibongaukseni Tallinnassa olivat kuitenkin varsin suomalais-ugrilaisia, kuten alta näkyy.

Myös Islanti oli Pohjoismaihin ja kieliin erikoistuneelle filologille oikea aarreaitta. Ensimmäisten opintovuosien luentojen järjettömiltä kuulostaneet lauseet "alkuperäisten diftongien monoftongiutumisesta 1100-luvun alussa" tuntuivatkin Islantiin päästessä jotenkuten helpommin ymmärrettäviltä. Vaikka islannin kieli aika kaukana muista nykyajan skandinaavisista kielistä onkin, oli silti hauska arvailla kylttien ja sanojen merkitystä.

Islannissa oli paljon englantia joka paikassa. Osaltaan se voi tietysti johtua siitä, että maassa käy paljon turisteja. Toisaalta monen asian, kuten kauppojen tuotevalikoiman perusteella, vaikutti siltä että englannin kielen vaikutus tulee nimenomaan Amerikan maalta, mihin varmasti vaikuttaa NATO:n yli puoli vuosisataa kestänyt läsnäolo Islannissa. Islantilaisesta nimikäytännöstä johtuen heillä on myös pari eri versiota "sukunimistä" (patronyymeistä), jotka voidaan antaa lapsille, joiden isä oli tukikohdassa töissä, muttei kuitenkan välttämättä  läsnä lapsen elämässä. Esimerkiksi nimiä, jotka miehen nimen lisäksi merkitsevät muukalaista tai vierasta, on usein käytetty näissä tilanteissa. Muistaakseni Hermannson/-dóttir oli yksi mainituista nimistä.

Toisaalta, kyllä Suomessakin näkyy käytettävän jatkuvasti englantia. Sinänsä olen täysin sitä mieltä, että kielet ja kielitaito ovat rikkaus ja niiden kanssa saakin leikkiä ja käyttää kekseliäisyyttä sekä välillä vähän yhdistellä niitä uusiin muotoihin. En kuitenkaan pidä, kuinka varsinkin televisiossa ja mainonnassa käytetään jatkuvasti englantia, joko laiskuudesta tai sitten "coolius-efektin" saavuttamiseksi. Esimerkiksi Nelosen  pian alkava uusi kykyjenetsintäohjelma on nimeltään "Dance". Mainoksessa matalaääninen mies kuitenkin esittelee ohjelmaa ylpeänä sanoen tyyliin : "Ensi sunnuntaina alkaa upea, hieno ja mahtava uusi ohjelma, [danse].Katso!" Jos nimivalinta on Dance, niin eikö sen silloin voisi lausua oikein? Toinen vaihtoehto olisi mielestäni antaa sille suomenkielinen nimi, tai sitten kirjoittaa se suomalaisittain tankeroenglanniksi s-kirjaimella!

Ehdoton uusi suosikkini on kuitenkin H&M:n tällä viikolla kauppoihin tullut uusi tuotemallisto. Eiköhän mennä kaikki juosten kauppaan ostamaan nämä, ah, niin houkuttelevat ja hienoutta huokuvat kotimalliston tyynyt. Tuohon kun saisi päänsä painaa ja tuoksutella uutuuden ja puhtauden aromeita! :D 

Täpinöissä

Voi vitsi! Pitkästä aikaa pääsi oppimisen ilo iskemään ja sain nauttia siitä ihastumista muistuttavasta kutkuttavasta olosta, jonka kokee silloin, kun tekee ja oppii jotain uutta ja hauskaa. Sain nauttia siitä palkitsevasta tunteesta, kun vuoron perään pähkäilee ja tuskastelee, että “eikö se muka mennytkään näin?!” ja vähän myöhemmin, opettajan pienen ohjauksen jälkeen, saakin ahaa-elämyksen, joka on aina yhtä palkitseva. Ah, tätä huumaa, joka vieläkin pyörii päässäni ja riemastuttaa iltaani yli vuorokautta myöhemmin!

Minä kävin alkuviikosta jatkokouluttamassa itseäni. Olin kahden päivän verran InDesign-kurssilla opettelemassa kyseisen taitto-ohjelman perusteita. Alunperin ilmoittauduin sinne lähinnä  hyötyajatuksella, enkä osannut ollenkaan arvata, että se voisi oikeasti olla kivaa! Nyt olen täpinöissäni jo suunnittelemassa jatkokurssia, PhotoShop-kurssia tukemaan taittotyömahdollisuuksien toteuttamista InDesignissa ja mahdollisesti myös perehtymistä enemmän videoeditointiin, jota aiemmin hyvin alkeellisin menetelmin (ja lyhyen keskittymiskyvyn kera) testailin Islannin matkavideoiden kanssa. (Jos, ette niistä yhtään katsoneet, niin kyllä sitä Geysir-videota ainakin  kannattaa vilkaista!)

Katsotaan kauanko tämä innostus kestää ja mihin se johtaa, mutta ainakin nyt nautin siitä täysin rinnoin. Tähän vielä loppuun tuttavani Fifin blogista löytämäni “Jos olisin…” –aukkoteksti. Ilmaiskoon se syttyneen ja syntyneen luovuudenkipinäni loistetta näin kepeämielisessä ja yksinkertaisessa muodossa. (Fifin fiinit fiilikset: Jos olisin...) Luen mielelläni myös, mitä te lukijani olisitte, jos olisitte, joten kertokaahan minullekin, mikäli joku inspiroituu tekemään oman listansa!

Jos olisin kuukausi, olisin syyskuu.

Jos olisin viikonpäivä, olisin torstai.

Jos olisin kellonaika, olisin 15.35.

Jos olisin planeetta, olisin Maa.

Jos olisin merieläin, olisin valas.

Jos olisin suunta, olisin koillinen.

Jos olisin huonekalu, olisin nojatuoli.

Jos olisin puu, olisin koivu.

Jos olisin kasvi, olisin timjami.

Jos olisin säätila, olisin kesäinen rankkasade.

Jos olisin soitin, olisin sello.

Jos olisin eläin, olisin koala.

Jos olisin väri, olisin ultramariinin sininen.

Jos olisin vihannes, olisin palsternakka. 

Jos olisin ääni, olisin tuulen humina avoimissa ikkunoissa. 

Jos olisin alkuaine, olisin skandium.

Jos olisin automerkki, olisin Toyota.

Jos olisin laulu, olisin Ben Harperin Forever.

Jos olisin elokuva, olisin Mamma Mia!.

Jos olisin kirja, olisin Sinuhe.  

Jos olisin ruoka, olisin hapankorppu.

Jos olisin paikka, olisin varjoisa kattoterassi Damaskoksessa.

Jos olisin numero, olisin 8.

Jos olisin alkoholi, olisin pyöreähkö, suht täyteläinen ja pehmeä punaviini.

Jos olisin makeinen, olisin Marianne-karkki.

Jos olisin musiikkia, olisin melankolista ja vahvaa folk-musiikkia.

Jos olisin puhelin, olisin tummanmyrkynvihreä lankapuhelin, jossa numero pitää valita pyörittämällä.

Jos olisin asunto/talo, olisin kotoisa mökki perusmukavuuksilla.

Jos olisin astia, olisin kahvikuppi.

Jos olisin kirjain, olisin M.

Jos olisin oppiaine, olisin elämänkatsomustieto.

Jos olisin julkkis, olisin kirjailija Toni Morrison.

Jos olisin hyönteinen, olisin hyttynen.

Tien päällä: Pyöräilyn hienoudesta

Aamuna eräänä heräilin kaikessa rauhassa. Keitin aamukahvia ja laitoin sen termospulloon nauttiakseni rauhallisesta ulkoilma-aamiaisesta kulmapuistossa. Pakkasin reppuuni viltin, vettä ja aamupalatarvikkeita sekä kasan kirjoja, jotka minun piti palauttaa kirjastoon. Lähikaupasta ostin vielä tuoreita karjalanpiirakoita ja sen jälkeen suuntasin puistoon viettämään leppoisaa ja raukeaa kesäpäivää puun viileässä varjossa. Niinhän minä luulin!

Eipä mennyt aikaakaan, kun aktiivisluonteinen ystäväni soitti ja ehdotti minulle pientä pyörähdystä Espoon puolella. Polkupyörillä tietenkin. Hetken mietittyäni tartuin ehdotukseen, sillä tarkoitukseni on ollut jo pitkään pyöräillä vihdoinkin Seurasaarta kauemmaksi. Kirjaston ja aurinkorasvatankkauksen jälkeen suuntasin pyöräni nokan kohti Pikku-Huopalahden siltaa, josta yhteinen pyöräretkemme alkoi.

Kesäaurinko paistoi kuumasti ja aurinkorasvan avittamana hiki nousi saman tien pintaan. Onneksi pyöräilykypärä suojasi kuitenkin helposti auringosta hämmentyvää päätäni suurimmilta säteilyiltä ja vauhdin mukanaan tuoma ilmavirta viilensi mukavasti ihoa. Ennen kuin huomasimmekaan olikin vieressä jo Tapiolan tienviitta ja Länsiväylän takana häämöttivät joskus arkkitehtonisesti kyseenalaisella aikakaudella rakennetut omakotitalot, joiden hinnat ulkonäöstään huolimatta hipovat varmasti pilviä.

Westendistä eteenpäin matkamme olikin yhtä silmän iloa! Google Maps ei tarkkaa reittiämme tunnista ja ohessa on vain epätäsmällinen reittiesitys. Koko matka Westendistä Nuottaniemeen oli kuitenkin käytännössä pienten metsäpolkujen yhdistämää uimarantaa uimarannan perään.

View Larger Map

Haukilahdessa iski jäätelön nälkä, jonka tukahdutimme Espoon Merenkävijöiden kahvilassa. Sen jälkeen vähän eksyimmekin rantareitiltä ja ikäväksemme ohjauduimme ison kauppalan tienolle. Oli hauska huomata, että periaatteessa minäkin voisin hoitaa ostokseni oikein supermarketissa; tähän asti kuvittelin että sen tekemiseen tarvitaan autoa, mutta yllättävän nopeasti matkanteko sujuu pyörälläkin.

Vihdoin muutaman lähiökierroksen jälkeen saimme kurssimme taas kohdalleen ja löysimme päämäärämme Nuottaniemen. Ihan kuin huomaamatta oli matkaa kertynyt jo parisenkymmentä kilometriä! Nuottaniemestä löysimme myös kadottamamme rantapolun pään, jota pitkin palasimme Haukilahteen toiselle tankkaustauolle. Tältä väliltä löytyi runsain määrin Espoon kaupungin julkisia laitureita, joilta sai kuka tahansa pulahtaa raikkaaseen meriveteen uimaan. Tällä kertaa me kuitenkin vain tyydyimme liottamaan vedessä jo matkasta pölyyntyneitä varpaitamme, ennen kuin oli aika suunnata takaisin keskustan iltarientoihin. 

Aurinkoisia merimaisemia katsellessa ei voinut kuin ihailla Suomen kesän ja pääkaupunkiseudun kauneutta: kaikki tämä vai muutaman polkaisun päässä. Miten on mahdollista, että tällaiseen tulee ryhdyttyä niin harvoin? Miksi en itse saa aikaiseksi lähteä, vaikka usein vastaavia suunnitelmia haudonkin, vaan tarvitsen siihen useimmiten jonkun ulkopuolisen kimmokkeen? No, kaksin melkein aina kaunihimpi, ja nytkin oli kiva olla kaverin kanssa liikenteessä. Lomaa on vielä reilu viikko jäljellä, joten eiköhän tässä vielä keretä pyöräilemään uudelleenkin!

Tässä vielä traileri kirjoituksen pyöräilyteemaan liittyen. Elokuvaesittelyssä ei pyöräily nouse yhtä isoon osaan kuin mitä se on itse elokuvassa, mutta kannattaa silti katsoa. Tämä on aivan verraton ranskalais-belgialais-kanadalais-brittiläisenä yhteistuotantona tehty animaatio, johon tutustuin Etelä-Ranskassa asuessani. Traileri on englanninkielinen, mutta alkuperäinen elokuva on ranskankielinen ja ranskaksi se kannattaa myös katsoa. Puhetta elokuvassa on niin vähän, että kielitaidotonkin pärjää hyvin. Voilà, Les triplettes de Belville!

Kotiinpaluun tunnelmia

Viikko Islannissa on takana ja palasimme eilen kotiin väsyneinä, mutta onnellisina! Aamun aikainen herätys ja kolmen tunnin aikaero on yllättävän paha yhdistelmä, mutta eiköhän tästä nopeammin toeta kuin Yhdysvaltojen länsirannikon matkojen 10 tunnin aikaerosta.

Tuntuu, että tältä lomalta sai oikeastikin puhtia ja inspiraatiota elämään. Osansa tähän antaa kyllä varmasti myös ennen lähtöä imuroimatta jäänyt koti. Tänään heräsin heti kahdeksalta ja sen jälkeen onkin koko päivä ollut yhtä kodin laittamista ja siivoamista. Alkukesästä löytämääni mattolaituria tuli tänään viimein oikeasti käytettyä ja hyvin toimi! Neljän puhdistuneen maton jälkeen istuskelimme hetken myös elintarvikekioski-kahvila Airon terassilla juomassa lattea, syömässä Dallas-pullaa ja lukemassa islantilaista kirjaa. Aamusumun hälvettyä ilma oli jo kymmenen jälkeen niin lämmin, että terassin varjossa oli mukava istua ja nauttia kesäisestä aamupäivästä. Tuntui jotenkin rauhoittavan hyvältä istua siinä toisen puoliskoni kanssa yhdessä ja kuunnella toisella korvalla hänen hyminäänsä hänen työskennellessään uuden sävellyksensä kimpussa. Tuli taas sellainen elämä on ihanaa –olo, mistä useimmiten osaan nauttia lähinnä matkustaessani; kiva että joskus se onnistuu näin kotosallakin!

Tuon pienen lepotauon jälkeen olikin aika tehdä improvisaatiolunas pakkasen ja jääkaapin jämäantimista – huomenna on nimittäin vuorossa pakastimen sulatus. Tuli yllättäen aika tuhti lounas: pekoni-pinaattipiirakkaa voitaikinapohjalla (joulutorttutaikinat piti johonkin käyttää!). Piirakan jälkeen oli sitten pakko pestä lattiat ja hinkata vessanpönttö, että lounaasta saatu energia tulisi hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla.

Tämä nyt siis alkusoittona sille, että tästä alkaa matkaraporttini Islannista. Kirjoitan sitä varmaankin useammassa osassa, sillä niin paljon tuli taas nähtyä ja mietittyä matkan aikana, etten sitä yhdeltä istumalta saa fiksusti jäsenneltyä. Ehkäpä teistäkin lukijoista vielä joku innostuu sinne lähemään ja voi sitten kertoa jälkikäteen aiheuttiko Islanti teissäkin tällaisen energiapurkauksen kotiin palatessa!

Loppuun vielä video, josta löytyy yhdessä paketissa siivousmusiikkia (jota voi hoilottaa kovaan ääneen siivotessa), kotiipaluutunnelmia, hyviä muistoja sekä suomalaista kesämeininkiä. Aurinkoista viikonloppua!

Aamukahvia ja matkakuumetta

Huomenna loma alkaa tosissaan, sillä silloin suuntaamme lomamatkalle Islantiin! Jännitys on huipussaan ja matkalaukut pakattuina. Toivotaan, että matka sujuu suunnitelmien mukaan, ja etteivät keväällä aktivoituneet tulivuoret hermoile turhia meidän reissumme aikana!

Muutenkin on ollut kiva viettää kesäisiä vapaapäiviä, kun aurinko on tuntunut viihtyvän taivaalla. Alkuviikon kaupungilla aamupalailu on saanut myös onnistunutta jatkoa: eilen vietimme siskon lasten kanssa aamupalahetken kauppatorin Café Köketissä ja tänään pääsin viimein testaamaan pari päivää sitten löytämääni Kahvila Tyyniä/Tyyntä. Bongasin sen alkuviikosta Töölönlahden rannasta ihan ravintola Töölönrannan vierestä. Siellä oli hauska nauttia lämpimiä karjalanpiirakoita ilman ylimääräisiä lokkeja ja niiden riekuntaa. Kahvila on ilmeisesti aika uusi, ja työntekijät olivat ensimmäistä päivää treenaamassa. Jonoa kun ei kuitenkaan ollut siihen aikaan aamusta, niin se toi vaan mukavaa lisätunnelmaa. Omistaja (?) kertoi, että myöhemmin kesällä kahvilan terassilla  (sisätiloja ei kahvilassa itse asiassa olekaan) on tarkoitus näyttää elokuvia sekä kuulla dj:den soitantaa. Kotisivua ei paikalla ole, mutta Facebook-ryhmä kuulemma kyllä. Itse en onnistunut sitä löytämään, mutta pääasia että löysin kahvilan!

Ps. Glorian nettisivuilta löytyi artikkeli Kahvikioski Tyynistä, mistä löytyy muun muassa kahvilan aukioloajat. Kahvila ympäristöineen on kyllä huomattavasti mukavamman oloinen oikeasti kuin artikkelin kuvassa.

Lomapäiviä

No nyt se on viimein täällä, kesäloma! Tämän työvuoden jälkeen se tulee kyllä tosiaankin tarpeeseen ja odotan innolla kaikkia seikkailuja, mitä kesä toivottavasti tuo tullessaan.

Lupaavasti loma on ainakin lähtenyt käyntiin. Juhannuksen vietimme kansainvälisessä seurassa kaverin kaverin mökillä Karkkilassa. Yhdessä naureskelimme, että kyllä Candyville on paljon parempi paikka viettää juhannusta kuin vaikka Wienerville; ei niin että Nakkilassa paikkana mitään vikaa olisi! Perjantai-illan vietimme jo perinteeksi muodostuneessa juhannussateessa, mutta loppuviikonlopun sää vaihtelikin ihanan kesäpsykedeelisestä aurinko-sade-aurinko-aurinkosade -ilmasta sunnuntain hellekeliin. Syötyä tuli enemmän kuin kylliksi ja pääsimme myös nauttimaan elämämme ensimmäisistä itsetehdyistä loimulohista; oli kyllä hyvää!

               

Ihaninta oli kuitenkin päästä luontoon! Partiovuosinani vietin paljonkin aikaa luonnossa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut loppujen lopuksi retkeiltyä hirveän vähän. Vaikka nyt hyttysenpuremia löytyykin lähes jokaisesta ruumiinosasta oli silti ihana päästä metsään maistelemaan ketunleipiä ja metsämansikoita ja nauttia järviveden liplatuksesta ja sen makeasta mausta taas pitkän tauon jälkeen. Oli myös hauska nähdä, miten antoisia nämä luontokokemukset ja puunhakkuuseikkailut olivat juhannusporukkamme ulkomaalaisvahvistuksille. Ehkä talviseen kaupunki-Suomeen tottuneen kumppaninikin on tämän jälkeen vähän helpompi ymmärtää, miksi täällä joku saattaisi haluta asua myös ihan pysyvästi...

                             

Tänään olen aloittanut loman leppoisasti kesä-Helsingistä nauttien. Aamulla heräsin töihin lähteneen puoliskoni kanssa samaan aikaan ja menin aamupalalle Taivallahden rantaan erääseen kahvila-elintarvikekioskiin, jota olen halunnut testata jo yli vuoden päivät. Paikka oli mukavan yksinkertainen, perus kioski-kahvila, jossa oli mukava juoda kahden euron lattea (!!) ja lueskella aamun Hesaria kaikessa rauhassa.

Lehden luettuani suuntasin Stokkalle ruokaostoksille. Pyöräilyyn hurahtaneena menin kuitenkin pidempää reittiä Väiskin puiston läpi Hietaniemen kautta Kaivopuiston ympäri Kauppatorille ja keskustaan. En edelleenkään osaa kuin ihmetellä pyöräilyn ihanuutta ja mahdollisuuksia näin hyvillä kesäkeleillä! Helsingin pyörätiet ja -kulttuuri eivät itsessään ole kovinkaan kummoiset, mutta nautin silti suunnattomasta elinreviirin laajenemisesta. Tähän asti olemme pitkälti kävelleet joka paikkaan, mutta vaikka sekin on kivaa, on se myös aikaa vievää. Pyörällä Kaivopuistoon hurauttaa tietöistä huolimatta hetkessä ja Seurasaareenkin pääsee mukavasti iltakävelylle ilman että matkaan tarvitsee valmistautua kuin koko päivän retkeen. 

Ihmisten pyöräilytapoja kyllä välillä ihmettelen. Kypärättömän pyöräilyn pystyn vielä jotenkuten käsittämään, mutta en kyllä ymmärrä, miten niin moni ihminen uskaltaa puhua kännykkään pyöräillessään ja välillä vielä lapsi kyydissä! Jalankulkijoita, suojateitä ja keskellä pyörätietä olevia puita/sähkökaappeja/tietöitä saa muutenkin ajaessaan varoa  vähän väliä, ja silti ihmiset tuntuvat ajattelevan, että kännykkään puhuminen ylämäessä tai kahtakymppiä ajaessa on täysin järkevää. Kavereiden pyörahaavereista kuultuani on minusta ehkä tullut pelkuripyöräilijä, mutta mieluummin pysyn kunnossa sekä yläpäästä että alapäästä enkä lisää turhia häiriötekijöitä pyöräilyäni vaikeuttamaan.

Tästä pienestä hermoilusta huolimatta pyörämatka oli ihana! Auringossa kimalteleva meri ja torikahviloiden hälinä saa minut aina hyvälle tuulelle. Keskellä päivää Akateemisessa ja Stokkallakin oli kiva asioida; ihmisiä ei ollut liikaa ja myyjiäkin tarpeeksi. Ehkäpä juhannusseurani innoittamana olin vähän joulutuulella ja innostuin ostamaan siianmätiä. Juhannuspöytään amerikansuomalainen ystäväni toi nimittäin piparkakkuja. Hän on aina käynyt Suomessa jouluaikaan, jolloin joka paikassa on ollut tarjolla pipareita. Näin ollen hän tietysti ajatteli, että ne ovat tyypillinen suomalainen jälkiruoka eikä niinkään jouluherkku. Hyviltä ne maistuivat näin keskikesälläkin; ehkä itsekin olisi välillä hyvä rikkoa totuttuja tapoja ja syödä vaikka joulutorttuja tai laskiaispullia silloin kun siltä tuntuu, vaikka vuodenaika väärä olisikin!

Nyt on kai vielä vähän aikaista tietää, mistä laulusta tulee tämän kesän renkutus, mutta laitan tähän loppuun vielä minun henkilökohtaiseksi suosikikseni "kesähitti-skabassa" nousseen laulun. Aina välillä olen Jukka Poikaan eri tapahtumissa törmännyt (kuten Kauppatorilla  Helsingin silakkamarkkinoilla pari kesää sitten) ja joka kerta on tullut mukavan leppoisa fiilis, vaikka levyä en välttämättä ostaisikaan. "Mä haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa./ En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,/niinkuin enkelit tekee./ Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee sun päiviin./Anna mun nostaa sut pilviin, sillä enkelit tekee niin." Kivaa kesää kaikille!

Tyttöjen viikonloppu

Siskon tyttö tuli viettämään viikonloppua tätilään ja oli kyllä taas kivaa! Perjantai-ilta meni "tousteja" syödessä ja telkkaria katsellessa: ensin syöpötellessä katsottiin Suurinta pudottajaa ja sitten siirryttiin YLE:n Areenalta löytyviin Risto Räppääjiin. Ne on ihan loistavia, suosittelen lämpimästi!

Lauantaiaamu aloitettiin taas tousteilla, minkä jälkeen suunnattiin pullakahveille aina yhtä jännään Café Regattaan Sibelius-puiston rantamille. Tällä kertaa ei ollut nuotiotulen tuoksua pihamaalla odottamassa, mutta Regatan suklaamuffinssi kyllä maistui huomattavasti keskimääräistä muffinssia paremmalta. Mainittakoon kahvilan erikoisuuksista yksi erikseen: täällä santsikuppi ei maksa mitään, vaan kahvila maksaa santsaajalle 5 senttiä per kuppi. Aika hauska idea, vaikka en sitä tällä(kään) kertaa hyödyntänyt.

Ennen leffaan lähtöä yritimme vielä testata Regatan napakelkkaa, mutta se olikin jäätynyt kiinni meren jäähän. Ei ollut näköjään koko syksyn punttiskäynneistä mitään hyötyä tässäkään asiassa! Puolentoistatunnin Risto Räppääjä -pätkän jälkeen olikin taas uudet kahvit tiedossa ja sitten oli jo aika erota - väsyneinä, mutta onnellisina kivasta viikonloppuvisiitistä! :)

Helsingin herkkuja

Vaikka edustankin nk. ”kauniimpaa sukupuolta” ja kirjoitan nimimerkin ”töölöläisrouva” suojissa, olen aina ollut äärimmäisen huonosti perillä mistään, mikä liittyy muotiin, shoppailuun tai meikkaamiseen. Näin ollen pieni palkkani ei onneksi hupene edellä mainittuihin menoeriin, mutta on minullakin heikkouteni: rakastan ulkona syömistä!

 

 

(Tiedoksi: Ikävä tuottaa pettymys, mutta yllä olevat ottamani kuvat eivät ole Helsingistä.)

Ruuanlaitto on myös erittäin mukavaa puuhaa, mutta ravintoloissa syömisessä ja kahviloissa fiikkailussa on oma erityinen tunnelmansa, mikä tuo arkeen juuri sitä sen usein kaipaamaa juhlan tuntua. Ulkomailla eläessä ja matkustaessa ulkona syöminen on siinä mielessä helpompaa, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta se on useimmiten edullisempaa kuin täällä koto-Suomessa. Tästä pienestä miinuksesta huolimatta en ole Helsinkiin muutettuani suostunut luopumaan tavastani, vaan olemme toisen puoliskoni kanssa pyrkineet koluamaan Helsingin ravintoloita parhaamme mukaan.

Olemme yrittäneet löytää mukavaa brunssi-/aamupalapaikkaa, joka ei olisi liian leipä-/viljatuotepainotteinen, mutta se on osoittautunut yllättävän vaikeaksi (vinkkejä otetaan mielellään vastaan!). Ravintola Töölönranta tarjoilee kyllä runsaan (ja sangen hintavan) brunssin, mutta mielestäni heidän nimivalintansa ”brunssi” on osittain epäonnistunut, sillä n. 30€ hintaan ei sisälly edes tavallista suodatinkahvia. Hyvän, täyttävän ja ainakin edelliseen verrattuna edullisen aamupalan olen kuitenkin erään ystäväni suosituksesta onnistunut löytämään Aleksanterinkadun La Torrefazionesta. Tähän aamupalaan myös sisältyy kahvilassa paahdettu, asiakkaan valinnan mukainen kahvi tai erikoiskahvi. Niin kahvit, leivät kuin itse paikkakin ovat miellyttäviä ja välillä paikan ilmapiirissä ihan unohtaa olevansa Suomessa. (Kuva on kahvila La Torrefazionen kotivuilta.)

Uusin tuttavuuteni, jossa olen toistaiseksi käynyt vain kerran, on vanha ja perinteinen ravintola Elite. Vanhojen suomalaisten sävelmien soidessa oli hauska syödä niin perinteisiä kuin uudempiakin ruokia, jotka myös maistuivat erinomaisen hyviltä. Yleisesti ottaen valikoima oli hiukan hintava, mutta kyllä listalta löytyi edullisempiakin vaihtoehtoja. Palvelukin oli hintansa väärtti: päättämätön asiakas sai maistaa viinejä ennen valinnan tekemistä, ruoka tuotiin pöytään ilman turhaa odotusta ja lähtiessä ovimies auttoi vielä takit päälle asti. Kuukauden erikoisuus oli liekitettävät ruoat ja olikin hauska nähdä miten kätevästi liekittäminen ammattilaiselta kävi kaasulieden kera; siinä jäi kotikeittiön tulitikkuleikit sähköhellan vieressä kevyesti kakkoseksi. (Kuva ravintola Elitestä on sivuilta ravintolakeskus.fi.)

Tähän mennessä ehdottomaksi töölöläissuosikikseni on noussut välimerellinen ravintola Coma Museokadulla. Hyvän ruoan lisäksi paikkaa ei ole hinnalla pilattu, vaan pasta- ja risottoruoat saa halutessaan reilusti alle 20€ ja niistä saa kyllä normaalivatsan hyvin täyteen (minun vatsani ei ole ihan pienimmästä päästä sekään; ihan vain vertailukohteeksi!). Coman pääruoat ovat hieman hintavampia, mutta voi sitä makuekstaasia, jonka koin tilattuani heidän viiriäisannoksensa! Ainakin senkertainen kastike oli virkistävää vaihtelua ketjuravintoloiden pussisoosseille, jotka maistuvat samalta riippumatta siitä oletko Naantalissa vai napapiirillä. Tämän lisäksi myös asiakaspalvelu Comassa on aina ollut hyvää ja haluankin tähän kirjata erityiskiitoksen siellä useampaan kertaan minulle tarjoilleelle nuorelle naistarjoilijalle, jonka palvelun jälkeen lähden aina ravintolasta suupielet korvissa! (Kuva on ravintola Coman kuvagalleriasta.)

Bon appétit! – seuraavaksi suuntaan Ranskanmaalle maistelemaan lisää herkkuja!

Tutkimusmatkalla Töölössä

Eräänä pimeän harmaana syysiltana saatoin H:n taas yhteen konserttiin. Tällä kertaa vuorossa oli Sibelius-Akatemian opiskelijoiden konsertti ja vietettyäni koko päivän sisätiloissa ajattelin, että pieni happihyppely voisi tehdä hyvää.

Eläinmuseon ja Sibelius-Akatemian konserttitilan luokse päästyämme H. meni tietenkin konserttiinsa; minä en kuitenkaan halunnut mennä takaisin kotiin sunnuntai-iltaa yksin viettämään, joten päätin sen sijaan lähteä tutkimusmatkalle Töölöön. Vaikka melkein puoli vuotta onkin jo vierähtänyt täällä Etu-Töölössä asustellessa, olen kierrellyt yllättävän vähän lähiseutuja. Nyt oli siis korkea aika!

Eläinmuseon kulmalta käännyin ylös Nervanderinkadulle Taidehallin suuntaan. Olen kuullut, että siellä olisi hyvä ravintola, mutta siihen aikaan sunnuntai-illasta koko taidehalli oli jo kiinni. Ennen taidehallia tuli kuitenkin jo ihan tutkimusmatkafiilikset, kun eläinmuseon ikkunasta loisti salaperäistä sinertävää valoa. Kun ikkunasta kurkisti sisään, näkyi siellä hienosti valaistuja luurankoja, jotka toivat mieleen mukavia muistoja yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Silloin olen viimeksi käynyt rakennuksessa sisällä esikoulun luokkaretkellä.

Taidehallilta jatkoin matkaa Aurorankadun suuntaan ja edelleen Temppeliaukion kirkolle. Matkan varrelle osui monta mukavan näköistä lasitavarakauppaa, ja olisipa niissä tarjottu kurssejakin lasitöistä kiinnostuneille. Minulta kuitenkin puuttuvat kuva- ja käsityötaiteelliset geenit lähes kokonaan, joten tyydyin ihailemaan putiikkien ikkunoissa roikkuvia hienoja tiffany-töitä ja lasikoruja. Vieressä oli myös sangen kotoisan ja reilun (kaupan) oloinen taidekahvila Soihtu, jonka toimintaa tukee ilmeisesti vieressä sijaitseva Prometheus yhdistys.

Temppeliaukion kirkkohan on tietysti itsessään nähtävyys, jos ei muuten niin periaatteen vuoksi. Koska olin kuitenkin ollut siellä jo aiemmin, päätin tutustua sen sijaan paremmin sen ympäristöön eli kiipesin sen katolle; en sentään itse lasikuvun päälle, mutta kalliolle kuitenkin. Sieltä avautuvat näköalat olivat hienoinen pettymys, joten kalliokiipeilyn voi hyvin halutessaan skipata, mutta kirkon oikealla puolella kulkevan Lutherinkadun rappukäytävät näyttivät puolestaan ulko-ovienkin läpi hienosti koristemaalatuilta. Näin harmaana syysiltana saattaisi ajatus niissä taloissa asumisesta houkuttaa, mutta kesän turistikaudella luulen, että mieluummin maksaisin siitä, että pääsisin aukiolta pois!

Kirkolta jatkoin matkaa alas Temppelikatua takaisin Nervanderinkadulle ja minusta tuntui aivan kuin olisin ollut vieraassa kaupungissa! Kadut kulkivat vierekkäin kahdessa tasossa ja alaspäin Nervanderinkadulle katsellessa pienten käsityö-kirpputori-lelukauppojen, verhoomoliikkeiden ja hyvänolonhoitoloiden vilistessä vieressä tuntui siltä, että kyllä Helsingistäkin aina välillä löytyy sitä ajoittain kovin kaipaamaani keskieurooppalaista boutique-tunnelmaa.
Kääntyessäni Nervanderinkadulle Tunturikadun suuntaan löytyi matkalta myös  ripaus kiihkeää sisällissodan jälkeistä politiikkaa: sisäasiainministeri Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovensa eteen Nervanderinkatu 11 kohdalla eräänä helmikuun iltana vuonna 1922. Hän on ainut Suomessa rauhanaikana murhattu ministeri. Kuvioihin liittyy Itä-Karjalan kansannousua ja ruotsinkielisen lehdistön ilmeisesti kyseenalaista journalismia, mutta ei siitä sen enempää tässä yhteydessä.

(Alkuperäinen kuva täältä.)


Siitä matka jatkui vielä Cygnaeuksenkadun kulman talojen hienoja parvekemuotoiluja ja -koristeluja ihaillen aina yllätyksekseni löytämälle Q-teatterille asti. Siellä on parhaillaan menossa Proustin teokseen pohjautuva näytelmä Jälleenlöydetty aika. Ranskahistoriaani ja -elämääni ylläpitääkseni minua houkuttaisi kovasti mennä näytelmää katsomaan, mutta ensin pitäisi ehkä löytää joku suomenkielentaitoinen teatterikaveri...


(Q-teatterin mainoskuva. Kuvaaja: Patrik Pesonius. Kuvassa: Niina Koponen (Albertine) ja Hannu Kivioja (Marcel))

Q-teatterilta avautuivatkin jo ihan kotikulmat, mutta miten erilaiselta ne näyttivätkään toisesta suunnasta lähestyttäessä. Kulman kirpputori paljastui jättimäiseksi aarreaitaksi ja hauskasti nimetyn Tomorrow's Antique -liikkeen ikkunoissa oli vaikka minkänäköistä huonekalua. Ennen kuin menin kotiin, tarkastelin vielä tutkimusretkitunnelmissani pitkään myös entisen Miss Suomen Ritva Wächterin pyörittämän Penny Lanen ikkunoita; mitä löytöjä siellä voisikaan tehdä, jos olisi vähän dramaattisemman tyylinen ihminen!

Miss Suomi 1961 Ritva Wächter | Elävä arkisto | yle.fi

Hengellisyyttä ja ilotulituksia

Mikä voittaisi tuoreen sanomalehden lukemisen aamukahvikupin äärellä? Voisiko paljon ihanampaa ja leikkiaikuisempaa hetkeä päivässä ollakaan? Nyt Helsinkiin muutettuani en ole kuitenkaan jostain syystä tilannut mitään sanomalehteä. Aluksi syynä oli varmaankin rahanpuute, mutta jonkin ajan kuluttua myös totuin mainosten ja ilmaisjakelulehtien selaamiseen. Ja sitten tutustuin lehteen nimeltään Kirkko ja kaupunki.

En voi sanoa, että olisin koskaan ollut kovin hengellinen tai uskonnollinen ihminen, filosofinen kylläkin. Ymmärrän kyllä ihmisten tarpeen uskoa kuka mihinkin, mutta itse en ole ikinä kyennyt uskomaan Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan "yliluonnolliseen"; ajatusmaailmaani ja vähitellen muotoutuneeseen maailmankatsomukseeni ei jotenkin vain sovi usko johonkin ylempään luojaan tai henkeen. Minun maailmassani ylimpänä ovat luonto ja maailmankaikkeus; niiden lait ja johdonmukaisuudet, mutta myös niiden arvaamattomuus ja tuntemattomat tekijät. Muiden uskoa en missään nimessä väheksy tai väitä vääräksikään. Tunnen myös monia ihmisiä, joilla on eittämättä sangen tarkat tuntosarvet "yliluonnollisten" asioiden havaitsemiseen ja kaikenlaisia omituisia sattumuksia osunut kohdalle. Minun omaan ymmärrykseeni ja elämääni ei kuitenkaan uskonnollisuus oikein sovi, eivätkä minun paranormaalit vastaanottimenikaan ole mitenkään erityisen kehittyneet.

Ehkä maailmankatsomuksestani johtuen olen aina vierastanut kirkkoa ja seurakuntayhteisöä jonkin verran. Kaikki luterilaisen kirkon parissa viettämäni kokemukset ovat kyllä olleet positiivisia ja kirkon ihmisten tekemä työ on suurilta osin erittäin arvokasta, mutta jotenkin se ympäristö ei ole koskaan tuntunut omalta. Kuten suurin osa muistakin suomalaisista, olen minäkin kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon jäsen ja sen vuoksi myös aina saanut kulloisenkin asuinpaikkani seurakuntayhtymien lehden postilaatikkooni ilman erillistä pyyntöä.

Nyt töölölöläistyttyäni (ihana sana!) olen siis lukenut näitä postilaatikkooni saapuvia julkaisuja aivan uudella innolla, kun muuta kahisevaa lukemistakaan en ole tilannut. Yllätyksekseni huomasin, että Helsingin seurakuntayhtymien lehti onkin julkaisijoistaan huolimatta, tai juuri heidän ansiostaan, hyvä lehti. Vaikka se onkin seurakuntien sanansaattaja, eivät lehden tekijät ole tuntuneet unohtavan yleisiä journalismin periaatteita ja tiettyä tervettä itsekritiikkiä, mikä on ollut virkistävää huomata. Artikkelit seuraavat kirkkovuoden teemoja, mutta ne on kirjoitettu hyvin maanläheisesti ja ajatuksia herättävästi. Tuntuu, että lehti onnistuu olemaan erilailla "ajassa kiinni" kuin niin moni muu asia kirkon piirissä.

Turhan usein monet uskontojen hienot ajatukset hukkuvat niitä toteuttavien instituutioiden hallintoon ja opinkysymysten ja -vastausten viilailuun. Kunkin kirkon ja uskon ulkopuoliset ihmiset rupeavat samaistamaan uskon(non) ja sen sisällön sitä seuraavien jäsenten toimiin ottamatta selvää, mistä uskonnossa on alunperin ollut kyse. Loppujen lopuksi enää harva osaa erottaa uskonnon opit uskovaisten toimintatavoista, ja väärinkäsitykset leviävät. Matkoillani olen huomannut, että itse olen hyötynyt koulun uskonnon opetuksen annista. Vaikka tunnit olivatkin välillä puuduttavia, jäi niistä sen verran tietoa päähän, että eri taustoista tulevia ihmisiä kohdatessa on ollut hyödyllistä huomata, miten moni asia länsimaisessa kulttuurissa juontaa juurensa kristinuskosta ja miksi joku muu saattaa hahmottaa maailmaa täysin eri tavalla. Tämä pienenä puolustuspuheena (tunnustuksettoman) uskonnon opetuksen puolesta!

Lopuksi vielä pieni hippu hengellisyyttä ja kirkkomusiikkia. Kävimme viime viikolla Uspenskin katedraalissa konsertissa. Uspenskin katedraali on muutenkin upea paikka, jossa kannattaa käydä tutustumassa vaikkei uskonnollinen olisikaan, ja tällä kertaa lisätunnelmaa loi Rahmaninovin kuoroteos Vigilia. Kirkon hämyssä ja musiikin soidessa oli hyvä unohtaa itsensä hetkeksi. Konsertin jälkeen kirkosta poistuessamme saimme astua kauniiseen näkymään: ilotulitukset räiskyivät mahtavasti Tuomiokirkon taustalla ja loistivat värikkäästi iltavalaistun Helsingin yllä. Kyllä elämässä hyviä yllätyksiäkin riittää.