Muistoja verestelemässä

Pitkä ja hartaasti odotettu loma on vihdoin alkanut. Luulin, että suurten muutosten koitettua pari vuotta sitten olisi elämän ollut aika asettua hiljalleen uomiinsa. Elämä kuitenkin pääsi taas yllättämään ja olen saanut taas huomata, että asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen; itse niihin voi hyvistä pyrkimyksistä huolimatta välillä vaikuttaa yllättävän vähän. Nyt siis odotellaan, katsellaan ja mietitään, että mitenköhän sitä olisi parasta suhtautua työelämän ja yksityiselämän ylimääräisiin haasteisiin. Olisi ollut kiva vaihteeksi elellä leppoisissa tunnelmissa eteenpäin, mutta eiköhän sitä näilläkin eväin pärjätä!

Loma lähti onneksi hyvin käyntiin, sillä pääsin verestelemään jo seitsemän (!) vuoden takaisia Etelä-Ranskan muistoja vanhalla vaihtoporukalla. Belgialaiset asuntolakaverini järjestivät omalle porukalleen rendez-vous'n entiseen kotikaupunkiimme. Siellä sitten yhteistuumin kiertelimme Aix-en-Provencen katuja ja kuppiloita menneitä iloisesti muistellen ja nykyisiä kuulumisia kertoillen ja toistemme uusiin kumppaneihin tutustuen.

Ihan pelkäksi ruoasta ja juomasta nauttimiseksi ei matka onneksi jäänyt. Vaikka aikaa oli vain pari päivää, ehdimme silti myös tehdä yllättävän paljon retkiäkin ja tutkailla minullekin ennestään tuntemattomia paikkoja!

Päiväkävelyllä Mt. Sainte-Victoiren alarinteillä.

Château de Vauvenargues Vauvenargues'in pikkukylässä,
jonne retkemme päättyi. Linnassa on Picassokin aikoinaan elellyt
ja sen pihamaalta hänet löytää edeleenkin.

Marseillen vanhan sataman näkymiä, taustalla kaupugin tuntomerkki  -
Marseille'ta vartioiva Notre-Dame de la Garde

Vanhan sataman (Vieux-Port)  kalatarjonnassa riittää ihmettelemistä.
Satamasta pääsi kympillä myös pienelle meriajelulle.

Näkymiä Marseilleen. Kaupungin rantaviivoilta löytyy paljon ravintoloita,
pieniä satamapoukamia ja uimarantoja, jos vain uskaltautuu lähtemään vanhaa satamaa kauemmas.

Marseillen edustalta löytyy myös Château d'If -niminen entinen vankilasaari.
Sinne sijoittuu myös osa Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivin tapahtumista.

Meillä on H:n kanssa vielä tämän reissun jälkeen isompi ja pidempi matka edessä. Vaikka uusiakin paikkoja on tietysti aina upeaa nähdä ja tutkia, on pakko myöntää, että välillä on kiva mennä tuttuihinkin paikkoihin. Aixiin saapuessa, ja matkalla kavereita ja sukulaisia pitkästä aikaa nähdessä oli tunne kuin olisi tullut kotiin. Oli ihanaa, ettei jokaisessa kadun kulmassa tarvinnut kaivaa karttaa esiin tai pälyillä etsivästi ympärilleen ja että pystyi puhumaan tuttujen ja tuntemattomen paikallisten kanssa paikallisella kielellä.Vastaavina hetkinä sitä melkein uskaltaa pitää itseään maailmankansalaisena.

Kotoisan tunteen lisäksi Provencessa on hienoa tietysti maisemat ja ilmapiiri, mutta ehdottomasti myös rosé-viini! Vastaavia kevyitä, kirpsakoita, kuivia ja hailakanvärisiä roséita kun vielä saataisiin joku päivä Alkoonkin nykyisten mansikkamehujen tilalle!

Elämän pikku kummallisuuksia

Ei missään erityisessä järjestyksessä:

Alkuperäinen kuva löytyy täältä.

1. Jos koko vuoden tilastoja verrataan, miksi työpaikan perjantaipulloarvonnan voitot keskittyvät lähinnä samalle 2-3 henkilölle, vaikka arvontaan osallistujia olisi pitkälti toistakymmentä?
   
2. Miksi irtohiukset kertyvät villatakeissa kainaloihin?
   
3. Miksi ravintolassa aina juuri minun tilaukseni unohdetaan tai mokataan tai jokin muu menee minun kohdallani pieleen?
   (En ole ainut, joka on tähän kiinnittänyt huomiota.)
   
4. Mistä keittiöömme ilmestyy kaunis perhonen keskellä pimeintä talvea?
   
5. Mitä perhoselle tulisi tehdä?
   
6. Miten hyvät ystävät tai pariskunnat sattuvat usein ajattelemaan samaa asiaa tismalleen samaan aikaan, vaikkei siitä olisi puhuttu moneen tuntiin tai päivään?
   
7. Miksi joihinkin ihmisiin törmää Turussa jatkuvasti kadulla, vaikka ei seuraisikaan mitään tiettyä päivärytmiä ja toisiin puolestaan ei ikinä?
   
8. Miksi kuitit ja lappuset eivät katoa kaaokseenkaan niin kauan kun ei siivoa ja miksi niitä ei ikinä löydy mistään, kun kaikki on järjestyksessä?

Sellaista elämä on...

Onpa leppoisa olo ja kulunut viikko mennyt nopeasti. Etukäteen odotin sitä vähän huolestuneena, sillä H. lähti kotona käymään ja olin taas jenkkileskenä. Yllättävän paljon sitä toista kuitenkin aina ikävöi, vaikka sinänsä kahdeksan päivää ei niin hirveän pitkä aika olekaan. No, hyvä merkki kai sekin.

Viimeiset kuukaudet olen kieltämättä ollut aika stressaantunut, mutta ainakin tänä iltana on minulla yllättävänkin hyvä olo. Ehkä olen vieläkin eilisestä työpaikan sählysessiosta endorfiini-humalassa. Suurin osa päivästä sujui hyvin, mutta nyt illan tullen kynän pitäminenkin on osoittanut haastavaksi, kun käsivartta myöten on taas tullut paikannettua lihaksia, joiden olemassaolosta minulla ei aiemmin ole ollut hajuakaan.

Vähän ristiriitaista, että vaikka tällä viikolla on tullut tehtyä niin paljon, on olo kuitenkin levollinen. Liikunnan lisäksi olen toteuttanut varapuheenjohtajan rooliani eräässä hallituksessa, käynyt tervehtimässä sairasta ystävää, siivonnut, käynyt sukutapaamisessa, järjestänyt kirjahyllyt, nähnyt ystäviä ja laittanut ruokaa (mitä siis ikävä kyllä nykyään harvoin  teen, toisen puoliskoni käytännössä ollessa keittiön hyväntahtoinen hallitsija!).  Tämä kaikki siis töiden ohella. Aloitin viimekesäisen inspiroitumiseni seurauksena myös uuden harrastuksen, tällä kertaa kuvankäsittelyn maailmaan tutustuen. Tänään oli ensimmäinen tunti ja siellä oli kyllä vähintään yhtä mukavaa kuin elokuun kurssilla!

Kaikki tämä johtuu varmasti osittain päätöksestäni aktiivisesti kehittää elämääni ja itseäni. Oma alituinen alakuloisuuteni rupesi ärsyttämään minua ja päätin, että asialle on edes yritettävä tehdä jotain. Sain mallia suunnitelmiini seuraamastani Art of Non-Conformity -blogista, missä blogin kirjoittaja Chris Guillebeau on sangen yksityiskohtaisesti havainnollistanut omia maailmanvalloitussuunnitelmiaan. Aluksi tuntui oudolta miettiä omaa elämäänsä excel-taulukon äärellä, mutta loppujen lopuksi minusta tuntuu, että se osoittautui aika hyväksi tavaksi jäsentää omia toiveitaan ja tavoitteitaan. Täytyy tässä vuoden varrella seurailla, miten projekti (ja prosessi) etenee, mutta ainakin se on lähtenyt käyntiin hyvin. 

Loppuun vielä lohdullisia sanoja ja elämänviisauksia taas Junnu Vainion terveisten muodossa. Sellaista elämä on.

Kirjakatsaus 2010

Vuoden 2010 viimeinen päivä on täällä. Tämän vuoden tavoitteena minulla on ollut lukemisen pariin palaaminen ja ajattelin muistin virkistykseksi tehdä listausta siitä, mitä vuoden aikana on tullut luettua. Opiskeluvuoteni vietin lähinnä vieraskielistä ja ulkomaalaista kirjallisuutta kahlatessa, joten tänä vuonna otin tietoisesti työn alle suomalaiset kirjailijat ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Pari käännettyä teosta on listalle myös päätynyt, sillä toinen tavoitteeni on vanhempieni kirjaperinnön läpikahlaaminen. Tähän koottu lista ei varmastikaan ole kattava ote lukemisistani, sillä osan palauttamistani kirjoista olen jo autuaasti unohtanut. On tässä kuitenkin jo aika monta lukemisen arvoista kirjaa mainittuna. Kirjavinkkejä otetaan ensi vuodelle ilolla vastaan; loistavia kirjoja ei koskaan ole liikaa!

Minna Canth
Koottuja teoksia II

Nimensä mukaisesti kirja sisälsi useita kertomuksia. Ajatuksiaherättävä katsaus toiseen aikaan. Dramaattisia tarinoita löytyi useampikin – dramatiikan ja kerronnan tyyli vain tuntuu ajoittain vieraalta itsenäiseksi ja suhteellisen tasa-arvoiseksi naisihmiseksi kasvatetun lukijan mielessä.
   


Einar Már Guðmunsson
* Fotspår på himlen
* Drömmar på jorden

Kuva on kirjailijan blogista.

Koska islantilaisilla ei ole sukunimiä vaan patronyymit, en ollut varma, mihin kohtaan Einarin kirjat tulisi laittaa; listasin ne siis etunimen mukaan. Islantilaisen kirjailijan kaksi toisiinsa liittyvää kuvausta Islannin köyhästä menneisyydestä. Lukeminen lähti osaltani hitaasti käyntiin, sillä yritin aloittaa teosten lukemista ensimmäistä (ja toista ja kolmatta) kertaa jo vuosia sitten. Tänä vuonna, ehkäpä Islannin matkamme innoittamana, luin kirjat vihdoin kokonaisuudessaan, ja hitaasta lämpiämisestäni huolimatta ne kannatti kyllä lukea. Voi tietysti olla, että Islannista tulee myös nopeammin lämmittävää luettavaa.


Hemingway, Ernest
Kilimandšaron lumet
Kokoelma novelleja. Siirtomaaromantiikkaa, kaukokaipuuta ja ihmisten tarinoita ja kohtaamisia eri mantereilla toisella aikakaudella. Henkilönä kirjailija on huomattavasti alla esitettyä monimutkaisempi hahmo.





Itkonen, Juha
* Anna minun rakastaa enemmän
* Kohti
Juha Itkosen tekstejä olen lukenut ennenkin ja pidän hänen tyylistään. Anna minun rakastaa enemmän oli hauskasti rakennettu kertomus nuoruuden rakkauden kehittymisestä joksikin muuksi; Kohti puolestaan kertoi isästä ja tämän aikuistuneista tyttärestä ja pojasta, joilla kaikilla oli asioita selvitettävänä sekä keskenään että itsekseen. Kumpikaan kirja ei kolahtanut minuun yhtä paljon kuin Myöhempien aikojen pyhiä, mutta mukaansatempaisevia ja lukemisen arvoisia molemmat teokset kyllä olivat. Itkosen kirjoissa on kiva, kun ei koskaan oikein voi olla varma, menevätkö asiat niin kuin itse luulee. Ne tarjosivat myös lukuhetkellä mielenkiintoisen vertailukohdan Minna Canthin ja Maria Jotunin nais- ja parisuhdekuvauksille, jotka olivat myös tuolloin työn alla. Ehkäpä luen kirjan Seitsemäntoista seuraavaksi...




Jansson, Tove
* Muumipeikko ja pyrstötähti
* Muumilaakson marraskuu
Uusintakierroksella; perusmuumisettiä.

Kuva on Helsingin yliopiston
sukupuolentutkimusyksikkö
Kristiina-instituutin sivuilta.

Jotuni, Maria
* Arkielämää
* Huojuva talo
Kaksi toisistaan poikkeavaa teosta: Arkielämää kuvaa yhden päivän tapahtumia savolaisella maaseudulla, kun taas Huojuva talo kertoo nuoren naisen kasvutarinan aikuiseksi perheen äidiksi vuosikausia jatkuvassa onnettomassa avioliitossa. Huojuva talo itsessään on hyvä kirja, mutta päähenkilön alistuvuus tuntui niin käsittämättömän pahalta, että lukeminen oli välillä työn ja tuskan takana. Luin kirjaa kesähelteellä puistossa sisätilojen kuumuutta paeten. Ajoittain kirjan tapahtumat tuntuivat kuitenkin niin ahdistavilta, että melkein palasin sisälle vain saadakseni muuta luettavaa. Arkielämää oli ihan hauska tarina, mutta pakko myöntää että kirjan kieli murteineen ja vanhahtavine ilmaisuineen teki lukemisesta välillä vähän työlästä.


Korhonen, Riku
Lääkäriromaani
Tutut maisemat Turussa lämmittivät mieltä, mutta ihmiskuvaukset ahdistivat. Hyvät ihmiskuvaukset, mutta (onneksi) minulle niin vieraita ihmistyyppejä. Fiktiota toki, mutta silti monelle varmaankin hyvin tosia henkilöhahmoja. Kirja mietitytti varmasti myös, koska päähenkilöiden elämäntilanne muistutti monilta osin omaani. Kolmikymppinen pariskunta elää päätösten aikaa vaikeiden asioiden ympäröiminä. Vanhempien kuolevaisuus, vanhojen ystävyyssuhteiden uudelleenmäärittämisen aika ja oman elämän ja työn merkityksen pohtiminen ovat kaikki kai asioita, mitä ihminen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan. Hyvä kirja, vaikkakin kirjailijan naiskuvaukset välillä mietityttivät.




Nurmi, Helena

Kuva on kirjailijan kotisvuilta.

Exekutorn
Suomalaissyntyinen Helena Nurmi tunnetaan paremmin Ruotsissa nimellä Ritta Jacobsson. Hän on kirjoittanut Ruotsissa ja ruotsiksi erityisesti nuorten romaaneja, joista hän on voittanut palkintojakin. Exekutorn on hänen aikuisille suunnattu dekkarinsa. Kirja oli hyvä ja paikoin aika hirveäkin, eli myös siinä mielessä onnistunut teos. Olen tavannut Rittan eräällä kouluvierailulla ja hän kertoi loistavasti nuorille elämästään, kielitaidon hankkimisesta  ja kirjoittamisestaan. Hurmaava henkilö!


Parkkinen, Leena
Sinun jälkeesi Max
Erittäin mieluisa yllätyslahja Joulupukilta viime vuonna. Siiamilaiskaksoset viettävät elämänsä sirkuksissa, kabareissa ja bordelleissa Eurooppaa kiertäen. Yksinäisyys, ykseys, rakkaudenkaipuu ja kiertolaiselämä luovat aivan omanlaisensa ilmapiirin, johon uppoutua.




Sinisalo, Johanna
Linnunaivot
Erilainen matkakertomus. Nuoripari matkustaa vaellusmatkalle Tasmaniaan. Ihmismieli on mahtava kumppani ja vastus – niin on luontokin. Omalla tavallaan hyvä kirja, vaikkakin myös (tarkoituksellisesti) ahdistava.

Sjón kuva on Wikipediasta.

Sjón
Skugga-Baldur
Islanti-huumassa lukemani kirja. Ihan jännä ja erilainen kertomus ihmiskohtaloiden kummallisuudesta ja niiden yhteenkietoutuvuudesta. Lyhyt ja nopeasti luettu kirja, joka on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.



Snellman, Anja
Parvekejumalat

Kuva on kirjailijan kotisivuilta.

Kirja sattui olemaan uutuushyllyssä kirjastossa siellä käydessäni, joten päätin repäistä ja lukea sen seitsemässä päivässä. Nykyään työn ohella se tuntuu supersaavutukselta, kun taas koululaisvuosina saatoin lukea melkein seitsemän kirjaa päivässä. Kirja kuvaa kahden nuoren tytön kasvamista ja paikkansa etsimistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Toinen on kovia kokenut suomalaistyttö, joka hakee turvaa ja mielenrauhaa islaminuskosta, toinen on muslimiperheessä kasvanut somalityttö, joka yrittää löytää tasapainoa elämälleen maallistuneiden suomalaiskavereiden ja uskonnollisen perheensä ristipaineessa. Ajoittain Snellman toi islaminuskon kuvaamiseen harvoin mediassa tavattua moniulotteisuutta, vaikka loppujen lopuksi hänen maalaamansa kuva olikin varsin perinteinen länsimainen kuvaus tämäntyylisestä asetelmasta. Pidin kirjasta kuitenkin kovasti ja tarinan aikajana oli hyvin rakennettu.

Kuva on Nobel-sivustolta.

Steinbeck, John
Torstai on toivoa täynnä
Mainio lukukokemus Cannery Row’n vallattomista hulttioasukkaista 40-50 –lukujen Montereyn rannikkokylässä Kaliforniassa. Kerrassaan valloittavia henkilöhahmoja, joiden edesottamuksia oli hauska seurata, varsinkin kun tapahtumapaikat toivat myös omia muistoja mieleen. Rentturomantiikkaa parhaimmillaan!


Tabermann, Tommy
* Tähtiä kämmenellä
* Lauluja suuresta halusta
Lainasin runoilijan kuoleman jälkeen kaksi hänen teostaan. En ollut aiemmin Tabermannin runoja lukenut, sillä olen sangen huono runonlukija ja -tulkitsija. Pidin kuitenkin näiden kokoelmien runoista; niistä moni oli kirjoitettu “televisiostakin tuttu” romanttiseroottinen pilke silmäkulmassa.

“Olisipa kaipaus viiniä, ympäripäissäni odottaisin sinua.”

Westö, Kjell
Där vi en gång gått
Kjell Westö oli minulle ennen tätä vuotta vain nimeltä tutu kirjailija. Onnekseni kaverini muutti, ja muuttokuormaa keventääkseen hän antoi minulle kirjan tilapäislainaan. Westön henkilömäärä on ajoittain päätä huimaava, mutta pieni muistinystyröiden venyttely palkitaan runsaasti. Rankka kertomus kauniilla kielellä kerrottuna. Kunpa koulussakin olisi itsenäisyyden jälkeisistä punaisten ja valkoisten taisteluista kerrottu näin mieleenpainuvasti; voisi olla monen oppilaan Suomen historian ymmärrys kansalaissodan osalta huomattavasti nykyistä syvempi! Alla myös Westön mietteitä tabuista suomalaisessa kirjallisuudessa.




Hyvää uutta vuotta kaikille näin lopuksi vielä Abban sävelin! Toivottavasti teidän aatteenne alkavan vuoden edessä ovat huomattavasti positiivisemmat kuin yllättävänkin epäileväisen Abba-tiimin. Minä ainakin suuntaan iloisin miettein illanviettoon, ilotulitukseen ja huomenna alkavaan uuteen vuoteen!

Scrabble - lomatunnelman luoja

Tulin juuri kotiin kauniilta Tapaninpäivän iltakävelyltä lumisessa Töölössä. Vietettyämme joulunpyhät suurimmalta osin sisätiloissa, ajattelimme H:n kanssa, että pieni pyrähdys voisi tehdä hyvää. Käytännössä tämä tarkoitti, että kävelimme kulmakunnan ainoaan avoinna olevaan kapakkaan, vietimme pari tuntia St. Urho's Pubissa Scrabblea pelaten, ja sitten kävelin kotiin H:n vielä mennessä hetkeksi töihin.

Kai kaikilla pareilla on omat juttunsa, ja meillä yksi niistä on ehdottomasti Scrabble. Olemme pelanneet Scrabblea junassa ja lentokoneessa, Kaliforniassa ja Keskilännessä, Nizzan kahviloissa ja Helsingin kuppiloissa sekä kotikeittiössä. En muista tarkalleen, mistä se sai alkunsa, mutta kun vähän ennen ensimmäistä yhteistä jouluamme näin matkaversion kyseisestä pelistä eräässä kaupassa, tiesin heti, että siinä olisi täydellinen joululahja uudelle rakkaalleni. Se sai ympärilleen hienon kääreen siitä kummallisesta täytepaperista, jota hienot kaupat käyttävät puolityhjien paperiostoskassien täytteenä ulkomailla. Leopardikuosiin paketoitu peli oli heti hitti, ja on ollut kovassa käytössä aina siitä asti.

Scrabble-peli symboloi suhdettamme muutenkin hyvin. Pidämme molemmat kielistä ja kieltenopiskelusta ja monikieliseen suhteeseemme peli sopii loistavasti. Pelaamme pelin englanninkielistä versiota ja usein pelin seurauksena toisaalta oma sanavarastoni laajentuu ja toisaalta H. joutuu/saa ajoittain haastaa oman käsityksensä äidinkielestään minun yrittäessäni keksiä kielitieteellisesti pitäviä perusteita joillekin sanaluomuksilleni. Pelin tuoksinassa myös luonteemme tulevat hyvin esille. Ensimmäiset pari-kolme kuukautta minä hävisin pelin aina. Vaikka olen iästäni huolimatta edelleenkin erittäin lapsellinen häviäjä, eivät häviöt tuolloin minua haitanneet. Pelit olivat tasaisia ja minulle riitti, että sain briljeerata hienoilla sanarakennelmilla, vaikkei niistä pisteitä olisikaan tullut. Selitin häviöt myös sillä, ettei englanti ole äidinkieleni. Nyt strategisen pelisilmäni kehityttyä olen kuitenkin todennut, ettei äidinkielisyydellä ole niin väliä, vaan taktikointi on tärkeää. Taktikoinnista on puolestaan seurannut, ettei peli edustakaan minulle enää pelkkää sanaleikkiä ja olen oivaltanut, että oikeudenmukaisuuden periaatteen vastaisesti parhaita sanoja keksivä pelaaja ei aina voitakaan; mikä järkytys!

Kaikkeen pelien ja häviöiden aiheuttamaan kiihtymykseeni ja olotiloihin, joita voisi jopa lieväksi suuttumukseksi kutsua, H. kuitenkin suhtautuu suurella ymmärryksellä, ja ei-ärsyttävällä huvittuneisuudella. Tämä kuvaa muutenkin hyvin hänen luonnettaan. Vieläkään emme ole oikein mistään suoranaisesti tapelleet. Tästä minun on kyllä rehellisesti sanottuna annettava kaikki kunnia toiselle puoliskolleni. Olen onnekseni onnistunut löytämään ihanan kumppanin, joka pistää kyllä tarvittaessa vastaan, mutta ei hermostu turhista - toisin kuin minä aina silloin tällöin. 

Olen viime aikoina miettinyt enemmänkin parisuhteita, niiden ylä- ja alamäkiä sekä niiden kestämistä ja hajoamista. Olen seurannut tuttavapiirissäni ihastumisia ja rakastumisia,  sinkkuelämän arkea ja juhlaa, vaikeuksia ja selviytymistä, ensimmäisiä, toisia ja kolmansia lapsia, sekä yleistä yhdessäeloa ja sen päättymistä. Toisaalta myös kesällä alkanut lukuprojektini on antanut mielenkiintoista perspektiiviä parisuhteisiin: esimerkiksi naiskohtalot Maria Jotunin ja Minna Canthin kirjoissa tuntuvat  kuin toisessa maailmassa tapahtuneilta kertomusten naisten taistellessa yhteiskunnan odotuksia ja naiskuvaa vastaan. Toisaalta yhä tänäkin päivänä monet naiset elävät erilaisissa parisuhdehelveteissä, jotka joissain tapauksissa johtuvat edelleen tismalleen samoista syistä kuin noissa sata vuotta sitten kirjoitetuissa tarinoissa. Kuitenkin, kun vertaa näiden tarinoiden maailmaa vaikka Juha Itkosen kirjojen yhteiskuntakuvauksiin, tuntuu välillä uskomattomalta, että elämme samassa maassa. Niin paljon on viimeisen sadan, viidenkymmenen ja jopa kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut!

Asioiden muuttumisesta ja ajan kulumisesta vielä pieni aasinsilta tähän vuoden lopun kirjoituksen päätökseksi. Tämäkin vuosi on taas melkein takana ja sen aikana on tapahtunut paljon arkielämän pieniä ja isojakin asioita. Myös blogi on täyttänyt vuoden. Olen omalta osaltani iloisesti yllättynyt, että olen onnistunut tänne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittamaan. Normaalisti olen näet niitä ihmisiä, jotka aloittavat erilaisia pikkuprojekteja, jotka helposti kuitenkin jäävät alkuinnostuksen laannuttua. On ollut myös kiva huomata, että useampikin ihminen käy täällä aina välillä lukemassa kirjoituksiani. Vaikka suuri osa bloginkirjoittajista varmaankin kirjoittaa blogia osittain omaksi ilokseen kuten minäkin, on pakko myöntää, että tuntuu hirveän mukavalta tietää, että omassa blogissa on jotain, mikä kuitenkin kiinnostaa muita ainakin jollain tasolla. Kiitos siis käynneistänne!

Tähän loppuun vielä vähän vuodenvaihteeseen liittyvää herkistelyä. Vaikka videon pätkä kokonaisuudessaan onkin mielestäni hiukan korni, pidän kovasti sen lähtöajatuksesta. Loppujen lopuksi meidän kaikkien elämä muodostuu näistä videossa kuvatun kaltaisista lukuisista pienistä, merkittävistä ja merkityksettömistä hetkistä. Välillä niihin ehkä kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota, varsinkin omina epäuskon ja epävarmuuden hetkinä. Ehkä se on osa syy myös tämän arkipäiväisen blogin olemassaoloon.

Moments from Everynone on Vimeo.

Loman loppu

Viikonloppu ja lomanloppu lähestyvät vääjäämättä. Pakko myöntää, että paluu töihin vähän ahdistaa. Kulunut, tässä paikassa ensimmäinen, työvuosi on takana ja se on kieltämättä ollut rankka. Ehkä nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä sitä vielä liikaa, vaan keskittyä viimeisiin lomapäiviin ja jo menneen loman hienouteen, sillä sitä se on ollut!

Harvoin tuntuu, että on saanut lomalla asiota aikaiseksi, mutta silti myös tarpeeksi lepoa. Tänä vuonna on kuitenkin sellainen olo ja paljon on tullutkin tehtyä.

Kotona olen:

-    pessyt matot

-    pessyt lattiat

-    pessyt ikkunat

-    vaihtanut kukkamullat

-    vihdoin teettänyt Amerikan-elämäni digikuvat paperille ja ryhtynyt tekemään niistä albumia

Ulkona olen:

-    käynyt taidenäyttelyssä

-    löytänyt uusia kahviloita

-    käynyt uusissa ravintoloissa

-    pyöräillyt uusiin paikkoihin

-    nähnyt vanhoja ystäviä Suomesta ja ulkomailta
-    käynyt mielenkiintoisia keskusteluja elämästä, työstä, kolmenkympinkriisistä, elämän tarkoituksesta, lähtemisestä, turvapaikanhakumenettelyistä ja kieli(tietee)stä

Kotimaassa olen:

-    käynyt kahdella kesämökillä

-    ollut elämäni ensimmäistä kertaa soutuvastuussa soutuveneessä

-    uinut Saimaassa

-    viettänyt ihania hetkiä puoliskoni kanssa auringonlaskuista nauttien (hyttysillä ja ilman)

Olen myös:

-    syönyt vähintään jäätelön päivässä

-    löytänyt Töölön kirjaston ja nauttinut runsain mitoin sen antimista

-    käynyt ulkomailla ja saanut maalistalleni 30:nnen maan

-   päivittänyt blogia sisällöllisesti ja ulkoisesti ihan uskomattoman paljon!

Kaikin puolin on siis pakko olla tyytyväinen lomaansa, varsinkin kun jopa mattojen ja ikkunoiden pesu sujui niin sutjakkaasti. Vähän kyllä pelotti keikkua ylimmän kerroksen ikkunoissa, mutta lopputulos oli vaivan (ja varovaisuuden) arvoista.

Kaiken tämän lisäksi loma on tarjonnut aikaa ajatella. On vielä paljon asioita, joita pitäisi miettiä - jos ei valmiiksi, niin ainakin enemmän. Tämän loman aikana olen oppinut ainakin sen, että pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siitä mitä on. Jos ei ole maailman kivoin työ ja korvauskaan siitä ei ole kummoinen, niin ainakin on työ. Ja vaikka yleisesti ottaen olen toiminnan ihminen, on myös hyvä oppia tunnistamaan ja hyväksymään tilanteet, jolloin kannattaa antaa asioiden olla. Välillä on parempi keskittyä nauttimaan lomasta ja mennä vaikka uimaan!

Tien päällä: Pyöräilyn hienoudesta

Aamuna eräänä heräilin kaikessa rauhassa. Keitin aamukahvia ja laitoin sen termospulloon nauttiakseni rauhallisesta ulkoilma-aamiaisesta kulmapuistossa. Pakkasin reppuuni viltin, vettä ja aamupalatarvikkeita sekä kasan kirjoja, jotka minun piti palauttaa kirjastoon. Lähikaupasta ostin vielä tuoreita karjalanpiirakoita ja sen jälkeen suuntasin puistoon viettämään leppoisaa ja raukeaa kesäpäivää puun viileässä varjossa. Niinhän minä luulin!

Eipä mennyt aikaakaan, kun aktiivisluonteinen ystäväni soitti ja ehdotti minulle pientä pyörähdystä Espoon puolella. Polkupyörillä tietenkin. Hetken mietittyäni tartuin ehdotukseen, sillä tarkoitukseni on ollut jo pitkään pyöräillä vihdoinkin Seurasaarta kauemmaksi. Kirjaston ja aurinkorasvatankkauksen jälkeen suuntasin pyöräni nokan kohti Pikku-Huopalahden siltaa, josta yhteinen pyöräretkemme alkoi.

Kesäaurinko paistoi kuumasti ja aurinkorasvan avittamana hiki nousi saman tien pintaan. Onneksi pyöräilykypärä suojasi kuitenkin helposti auringosta hämmentyvää päätäni suurimmilta säteilyiltä ja vauhdin mukanaan tuoma ilmavirta viilensi mukavasti ihoa. Ennen kuin huomasimmekaan olikin vieressä jo Tapiolan tienviitta ja Länsiväylän takana häämöttivät joskus arkkitehtonisesti kyseenalaisella aikakaudella rakennetut omakotitalot, joiden hinnat ulkonäöstään huolimatta hipovat varmasti pilviä.

Westendistä eteenpäin matkamme olikin yhtä silmän iloa! Google Maps ei tarkkaa reittiämme tunnista ja ohessa on vain epätäsmällinen reittiesitys. Koko matka Westendistä Nuottaniemeen oli kuitenkin käytännössä pienten metsäpolkujen yhdistämää uimarantaa uimarannan perään.

View Larger Map

Haukilahdessa iski jäätelön nälkä, jonka tukahdutimme Espoon Merenkävijöiden kahvilassa. Sen jälkeen vähän eksyimmekin rantareitiltä ja ikäväksemme ohjauduimme ison kauppalan tienolle. Oli hauska huomata, että periaatteessa minäkin voisin hoitaa ostokseni oikein supermarketissa; tähän asti kuvittelin että sen tekemiseen tarvitaan autoa, mutta yllättävän nopeasti matkanteko sujuu pyörälläkin.

Vihdoin muutaman lähiökierroksen jälkeen saimme kurssimme taas kohdalleen ja löysimme päämäärämme Nuottaniemen. Ihan kuin huomaamatta oli matkaa kertynyt jo parisenkymmentä kilometriä! Nuottaniemestä löysimme myös kadottamamme rantapolun pään, jota pitkin palasimme Haukilahteen toiselle tankkaustauolle. Tältä väliltä löytyi runsain määrin Espoon kaupungin julkisia laitureita, joilta sai kuka tahansa pulahtaa raikkaaseen meriveteen uimaan. Tällä kertaa me kuitenkin vain tyydyimme liottamaan vedessä jo matkasta pölyyntyneitä varpaitamme, ennen kuin oli aika suunnata takaisin keskustan iltarientoihin. 

Aurinkoisia merimaisemia katsellessa ei voinut kuin ihailla Suomen kesän ja pääkaupunkiseudun kauneutta: kaikki tämä vai muutaman polkaisun päässä. Miten on mahdollista, että tällaiseen tulee ryhdyttyä niin harvoin? Miksi en itse saa aikaiseksi lähteä, vaikka usein vastaavia suunnitelmia haudonkin, vaan tarvitsen siihen useimmiten jonkun ulkopuolisen kimmokkeen? No, kaksin melkein aina kaunihimpi, ja nytkin oli kiva olla kaverin kanssa liikenteessä. Lomaa on vielä reilu viikko jäljellä, joten eiköhän tässä vielä keretä pyöräilemään uudelleenkin!

Tässä vielä traileri kirjoituksen pyöräilyteemaan liittyen. Elokuvaesittelyssä ei pyöräily nouse yhtä isoon osaan kuin mitä se on itse elokuvassa, mutta kannattaa silti katsoa. Tämä on aivan verraton ranskalais-belgialais-kanadalais-brittiläisenä yhteistuotantona tehty animaatio, johon tutustuin Etelä-Ranskassa asuessani. Traileri on englanninkielinen, mutta alkuperäinen elokuva on ranskankielinen ja ranskaksi se kannattaa myös katsoa. Puhetta elokuvassa on niin vähän, että kielitaidotonkin pärjää hyvin. Voilà, Les triplettes de Belville!

Perhesuhteista

Olen viime aikoina miettinyt paljon perhesuhteita ja niiden merkitystä. Oma kokemukseni ydinperhe-elämästä on sangen lyhyt ja suurimman osan elämästäni olenkin viettänyt uusioperheessä. Tiedän kyllä, ettei läheskään kaikissa ydinperheissä asiat suju ongelmitta ja moni voi kokea kauheitakin asioita omien biologisten vanhempiensa ja sisarustensa taholta. Omalta kohdaltani kokemukset ydinperheessä ja uusioperheessä elämisestä ovat kuitenkin sangen erilaisia.

(Kuvassa oleva kesäinen-eväsretki-Suomenlinnaan -perhe on minulle tuntematon, eikä liity kirjoitukseen ainakaan tarkoituksellisesti! )

Pintapuolisesti voisi sanoa, että perheissäni kaikki on mennyt hyvin eikä meidän uudenlainen perheemmekään varmastikaan ole ollut pahimmasta päästä. Suurin omalla kohdallani huomaama ero on kuitenkin ollut ehkä tietynlaisen perusluottamuksen puute. Tunne siitä, että toisen osapuolen silmissä oma arvo ja toisen välittäminen pitää eri tavalla ansaita kuin suhteissa omien biologisten sukulaisten kanssa. Usein biologisten sukulaisten kanssa yksilöllä on ehkä eri tavalla oma itseisarvonsa, jota ei yhtä helposti kyseenalaisteta, vaikka toinen toimisikin "väärin" tai tekisi jotain kyseenalaista.

Toisaalta elämä uusperheessä on varmasti myös opettanut paljon. Uskon, että itsestäni on ainakin tullut huomioonottavaisempi ja parempi ihmistuntija. En sanoisi, että olen välttämättä erityisen hyvä kummassakaan, mutta selkeästi parempi kuin lapsuudessani. Omalla kohdallani minua kuitenkin usein mietityttää juuri asioiden aikasidonnaisuus. Ovatko omat muistoni elämästä vanhempieni ja siskoni kanssa täysin värittyneitä silloisen ikäni takia? Ehkäpä lapsuuden usko vanhempien kaikkivoipaisuuteen ja auktoriteettiin ei ollut vielä horjunut ja vaikeat asiat oli helppo kuitata lapsi-vanhempi -suhteeseen kuuluvana kiistelynä. Mitä jos myöhemmät epävarmuuden hetket ja puolivanhemman taholta tulleet epäasiallisilta tuntuneet kommentit olivatkin teini-iän mukanaan tuomaa angstia ja kyseenalaistamista? Mitä, jos minusta olisikin tullut tismalleen yhtä joustava tai huomioonottavainen ihan vain iän ja kasvamisen myötä? Sitä on vaikea sanoa itse ja jälkikäteen.

Omien mietintöjen keskellä on ollut mielenkiintoista kuulla myös ystävien kokemuksia perhe-elämästä ja se on myös osaltaan auttanut laittamaan asioita perspektiiviin. Vaikka omat murheet aina tuntuvat suurimmilta, ja sitä ne itselleen tietysti ovatkin, on "hyvä" huomata, että muillakin on ongelmia perheenjäsentensä kanssa. Niin vanhempien kuin puolivanhempien kanssa, sisarusten, puolisisarusten ja kokonaisten sukuhaarojen kanssa ja niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Vaikka useimmiten selitettyinä syyt tuntuvatkin absurdeilta tai eivät ainakaan ylitsepääsemättömiltä, on kai vain pakko hyväksyä se tosiasia, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Ratkaisu ei varmaankaan ole yhtä yksinkertainen kuin alla olevassa mainoksessa. Sukuaan (tai puolisukuaan) ei voi itse valita. Muiden kohdalla pitää kai vain itse oppia löytämään ympärilleen sellaisia ihmisiä, keiden kanssa voi tuntea olonsa turvalliseksi myös silloin, kun ollaan asioista eri mieltä.

Ystävyydestä ja vaikeuksista

Välillä tuntuu, että aikuisena on paljon vaikeampi olla hyvä ystävä kuin nuorempana. Mistä se johtuu? Vaikkei teininä olo muuten ollutkaan aina niin ihanaa, olivat ainakin omalla kohdallani ystävyyssuhteet ihanan yksinkertaisia: minun ystäväni ovat minun ystäviäni, he ovat maailman parhaita ystäviä ja me autamme toisiamme aina kun apua tarvitaan, vaikka keskellä yötä. Aina oli aikaa puhua puhelimessa tai tarjota muuten läsnäoloaan, jos siihen tuli tarve; kenenkään ei myöskään tuntunut olevan vaikea tarjota mielipiteitään tai neuvojaan jos toisella oli avun tarve. Samaa mieltä ei toki aina oltu, mutta sekin kuului asiaan.

Näin hieman aikuistuttuamme suuri osa ystävistäni on edelleen samoja ja isossa mittakaavassa samat säännöt pätevät edelleen. Luottamuspulaa ei ole ja vaikeistakin asioista voidaan puhua, olipa sitten kysymyksessä työ- tai parisuhdeongelmat, lapsettomuus tai terveysasiat. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, joissa minua ihmetyttää ylenpalttinen huomioonottavaisuus. Jos toinen kääntyy puoleesi ja pyytää tukea, apua tai mielipidettä, niin välillä tuntuu siltä ettei sellaista uskalleta antaa. On helppo laittaa takaisin tekstiviesti, ilmaista sympatiat ja sanoa, että "soita, kun sinulle itsellesi sopii, olen täällä sinua varten". Toki tämäkin on tilanteesta riippuen tärkeää ja hyväkin vaihtoehto, mutta mitä sitten, kun toinen ei vain yksinkertaisesti jaksa enää soittaa?

Eikö ystävällä ole oikeus olla välillä vähän tungettelevakin, tarjota vähän liikaa mielipiteitä (kunhan itse muistaa, etteivät ne ole ainoat oikeat) ja tökkiä toista eteenpäin? Eikö tämä ole myös ystävän velvollisuus? On totta, että olen itse ollut aina varmaan vähän turhankin suorapuheinen niin hyvässä kuin pahassa. Itse kuitenkin toivoisin, että jos minulla menee joskus huonommin kuin itse suostun myöntämään, sanoisi joku sen myös edes kerran ääneen; on sitten kunkin oma asia päättää onko itse samaa mieltä ystävän analyysistä vai ei, mutta välillä ulkopuolinen perspektiivi on välttämätön. Kun on itse kaiken keskellä ei asioita aina nää samalla tavoin kuin vähän etäämmältä.

(Loppuun vähän lapsuuden suosikkieni Arja Saijonmaan ja Junnu Vainion ystävyys-paatosta vuodelta 1983.)
  

Lomailua uudella mantereella

Sinne se joulukuu ja vuosi taas hurahti. Kummasti tuntuu, että aina ennen lomia on hirveä kiire niin töissä kuin privaatistikin. Viimeisenä työpäivänä oli hirveä kiire tehdä töitä ennen kollegoille tuomieni valmistujaisskumppien ja -tarjoilujen nauttimista ja sieltä pitikin sitten juosta hirmuvauhtia ratikkaan ja suunnata Hakaniemeen jouluglögeille. Onneksi sentään aamutuimaan leipomani pekaanipähkinäkahvilikööripiirakka osoittautui menestykseksi. Yhdysvalloista saatu resepti asettui vähän suomalaistettuun muotoonsa ( = vähemmän voita, sokeria ja siirappia) ja reseptipyyntöjen lukumäärän perusteella siitä tykättiin kovasti. Mannerten välinen yhteistyö siis kannattaa: piirakkaohjeen lisäksi myös oma aamuinen apulaiskokkinihan tulee Atlantin toiselta puolen; ilman avopuoliskoani en olisi millään kerenyt saada piirakkaa valmiiksi!

Joulua vietin tänä vuonna jo toisen kerran Pohjois-Amerikan mantereella, tällä kertaa kuitenkin USA:n puolella. Pääsin tapaamaan H:n vanhemmat ensimmäistä kertaa. Lievästä ennakkojännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin, vaikka ensitapaaminen kestikin yli viikon! Olin ennenkin ollut Wisconsinissa ja  Milwaukeessa, mutta kaikesta USA-kokemuksestani huolimatta pääsi amerikkalainen esikapunkilaiselämä silti yllättämään autovetoisuudellaan. Viikon jälkeen tuntui siltä, että oma tahto määräytyy sen mukaan mihin autolla pääsee tai pääseekö sillä ylipäätään turvallisesti mihinkään. Lumisista talvista huolimatta tuntui wisconsinilaisten elämää määrittävän pitkälti lumiaurojen ja suolausautojen  toiminta. Talvirenkaat eivät ole sallittuja, sillä nastarenkaat kuluttavat autoilun luvatussa maassa teitä liian nopeasti. Tästä syystä on siis parempi palkata paljon lumiaura- ja suola-autokuskeja ja antaa ihmisten ajaa ympäri vuoden kesärenkailla.

Osittain varmaan tästäkin syystä ihmiset tykkäävät asua hienosti ja tilavasti, jos siihen vain rahat riittävät. Näin ollen esikaupunkialueilla, joissa on jonkin verran kaupunkeja edullisempaa, ovat talot välillä aikamoisia lukaaleja. H:n vanhempien talo oli luultavasti  isoin, missä olen ikinä ollut sisällä, mutta naapureiden taloihin verrattuna se oli vaatimattomammasta päästä. Käveltyä ei tullut tarpeeksi talon koosta huolimatta, ja tänään olikin ihana päästä taas sauvomaan Lapinlahden rantaa talvisessa auringonpaisteessa poskien punoittaessa pakkasen paukkuessa pitkälti toistakymmentä astetta. Kaikkia Uno's pitsoja, Fuddruckers purilaisia ja määrällisesti Ruotsin laivan seisovan pöydän antimia muistuttavia New China Buffet'n tarjoiluja ei varmasti kuitenkaan tullut poltettua yhdellä sauvakävelyllä, joten viikonlopun jälkeen pitää varmaan palata taas maanantaipuntti-rutiiniin.

Onneksi pääsimme reissun aikana nauttimaan myös oikeasta suurkaupunkielämästä "alkuasukkaiden" seurassa. Lensimme molempiin suuntiin Chicagon kautta ja koska meillä molemmilla on siellä ystäviä, päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja katsella kaupunkia muutama päivä muutenkin kuin perusturistinähtävyyksien osalta. Välillä kotona ollessa pääsee aina unohtamaan, miten pieni kaupunki Helsinki loppujen lopuksi onkaan. Chicagossa hädin tuskin ehdimme Milleniumin Parkin ulkoilmataideteoksia katsomaan, kun Bucktownissa, Andersonvillessä ja Ravenswoodissakin oli niin paljon nähtävää (ja syötävää!).

Oli ihana taas nähdä pitkästä aikaa ihmisiä, joita ei ole nähnyt moneen vuoteen ja vähintään yhtä kivaa oli nähdä kaikkia niitä ihmisiä, joista H. on niin monesti kertonut. Vaikka toisen puoliskonsa tunteekin hyvin ja vaikka olen hänen seikkailuistaan monesti kuullutkin (joistain myös useampaan kertaan), tulee niistä aina eri tavalla totta, kun pääsee edes jollain tavalla niihin itse mukaan. Itsekin ulkomailta palatessa on ollut kiva muistella ulkomailla vietettyä aikaa erityisesti niiden kavereiden kanssa, jotka ovat käyneet siellä minua moikkaamassa ja siten tuntevat itsensä osallisiksi niistä kokemuksista ja ihmisistä.  H:n tarinoita on kyllä aina ollut hauska kuulla, mutta ehkä minäkin osaan tämän jälkeen eri tavalla iloita hänen kertomuksistaan, kun nyt olen jollain tavalla päässyt osaksi myös hänen menneisyyttään. Ja vaikka itse vuodenvaihde menikin lentokoneessa Atlantin yllä, on tästä hyvä jatkaa eteenpäin uuteen vuoteen kotona Töölössä!

Lapsista ja naisista

Ollessani taas kotona konserttileskenä kutsuin siskon lapset yhdeksi yöksi kylään pitämään tädille seuraa. Lupauduin viemään heidät ravintolaan, vaikka tosiasiassa ravintolaan hinkusinkin varmaan enemmän itse. Meillä oli tosi hauska ilta ja aamupäivä, mutta ravintolasta lähtivät kyllä ulos nälkäisinä kaikki muut paitsi minä. Miten kouluikäiset lapset voivat syödä niin paljon?!

Ilta meni lautapelejä pelatessa ja keksejä, sipsejä ja jäätelöä syödessä. Aamulla aloitimme päivän syömällä aamupalaa, pelasimme pari peliä Carcassonea ja sitten olikin taas syömisen aika! Oli kaikin puolin mukavaa, vaikka minulla pari kertaa menikin hermot niin kuin minulla yleensä näiden lapsosten kanssa menee. Se on  luultavasti kuitenkin ennemmän oma vikani, sillä (täysin puolueellisesti) arvioisin että tämä on kyllä keskimääräistä kiltimpi kolmikko.

Heidän lähdettyään takaisin kotiin, jäin miettimään minulle esitettyä serkkutilausta. Ensikommenttini tuollaiseen tilaukseen oli tietysti todeta, että lasten ylläpito tulee minulle aivan liian kalliiksi, jos ne syövät koko ajan ja yhtä paljon kuin siskoni lapset. Toki minä joku päivä haluan lapsia, mutta tiedän ettei nyt kyllä ole vielä niiden aika, ihan potentiaalisten lasten itsensä kannalta. Mutta se mikä minua itse asiassa jäi mietityttämään, oli elämän arvaamattomuus ja miten asiat menevät usein omalla tavallaan meidän ihmisten toiveista riippumatta.

Toki moni ystävistäni ja tutustani on saanut lapsia ja mennyt naimisiin, suurimmaksi osaksi vielä itse valitsemassaan järjestyksessä, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Yksillä voi olla vaikeuksia saada kovasti toivomiaan lapsia ja toiset saavat niitä lähes toivomattamaan. Kolmannet taas eivät koskaan niitä haluakaan. Itse olen varmaankin jostain tältä väliltä, mikä on kai omanlaisensa siunaus sekin.

Viime viikonlopun konserttikäyntimme sai minut myös miettimään samoja teemoja. Miten helppo ja hyvä Suomessa on olla tyttö ja nainen, vaikkei koko yhteiskunta täysin tasa-arvoinen toki olekaan. Kävimme katsomassa Ástor Piazzollan tango-oopperan María de Buenos Aires musiikkiteatteri Kapsäkissä. Oopperan juoni on sangen monimutkainen, mutta tiivistettynä se on kertomus buenosairelisaisesta prostituoidusta Maríasta ja hänen traagisesta elämästään. Oopperassa on myös paljon raamatullisia viittauksia, ja yksi libreton loppuosan repliikeistä sai minut tuntemaan oloni sangen ahdistuneeksi. Oopperan lopussa María synnyttää lapsen, jonka jälkeen äänet kysyvät (erittäin vapaa käännös): "Miksi kaikki pienet enkelit lähtivät itkien ryypiskelemään?" Vastaus: "Koska lapsi ei ole poika. Jeesus, se on tyttö! On syntynyt tyttö!"

Ilman kontekstia tämä ei tietystikään ole yhtä ravisuttava kommentti, mutta ikävä kyllä monessa muussa elämässä kuin tässä mitä nyt elän, on sukupuolella liian usein väliä. Tai sen takia saattaa joutua kärsimään. Itse olen kokenut vain kerran elämässäni, että sukupuoleni takia minun mahdollisuuteni ilmaista ajatuksiani on rajattu tai poistettu kokonaan, mutta se yksikin kerta oli silmät avaava kokemus. Myös kesällä YLE:n Areenalta katsomani dokumenttisarja Vapaan naisen tunnustuksia (Flying: Confessions of a Free Woman) sai minut ensi kertaa todella pohtimaan, miten paljon sukupuoli saattaa vaikuttaa ihmisen elämään ja mahdollisuuksiin yhteiskunnan jäsenenä. Toki tiedän, että uskonto, perinteet ja muut kulttuuriset tekijät eri puolilla maailmaa vaikuttavat suurestikin naisten asemaan, mutta sitä, miten paljon sukupuolella saattaa olla länsimaissakin vaikutusta ihmiseen kohdistuviin odotuksiin en ehkä ollut aimmin sisäistänyt samalla tavalla.

Itse olen aina ajatellut itseäni ensisijaisesti ihmisenä; en niinkään naisena tai miehenä, valkoisena tai mustana, terveenä tai sairaana. Yksinkertaisesti ihmisenä, henkilönä. Mutta niin se kai aina menee. Kun itse kuuluu koko elämänsä valtaväestöön, oli määrittäjänä sitten ihonväri, terveydentila tai sukupuoli, ei itseään eikä muita kaltaisiaan joudu kyseenalaistamaan kuin harvoin. Altavastaajana on kai sitten pakko pitää itsestään enemmän meteliä, jos haluaa itselleen samat oikeudet kuin muillakin.

Pyhäinpäivää

Töölöläisrouva kävi Stockmannilla ruokaostoksilla. Näin pyhäinpäivän aattona se osoittautuikin Herkku-helvetiksi. Vaikutti siltä, että puolet kaupungin ihmisistä oli päättänyt lähteä töistä muutamaa tuntia aikaisemmin tulevan lauantaipyhän kunniaksi ja mennä ruokaostoksille juuri Stockmannille. (Itsekin siis toki syyllistyin tähän samaan syntiin, mutta koko kaupungista ei tunnu löytyvän kokonaisia marinoimattomia kanoja kuin kyseisestä kaupasta...)

Tämä pyhäinpäivänruuhka sai minut kuitenkin mietteliääksi; onko pyhäinpäivä ihmisille oikeasti tärkeä juhla, vai lähinnä yksi perjantai lisää vuosikalenteriin, jolloin voi hyvällä omalla tunnolla livetä työpaikalta hieman aiemmin kuin normaalisti?

Itse en ennen tätä vuotta ole suurestikaan päätäni vaivannut kyseisellä pyhällä. Nyt kuitenkin, kun kumpikaan vanhemmistani ei ole enää elossa, rupesin ensi kertaa miettimään pyhäinpäivää ja sen mahdollista merkitystä. Suomalaisen pyhäinpäivän takana on ilmeisesti kaksi juhlaa: kaikkien pyhien päivä (tai pyhäinmiestenpäivä) ja kaikkien (uskovien) vainajien muistopäivä. Samaan vuodenaikaan osui aikanaan myös pakanallinen sadonkorjuujuhla kekri.

Minun kokemukseni mukaan, tätä päivää ei ennen Halloweenin (All Hallow's Eve) maihinnousua kuitenkaan ole suuremmin noteerattu kuin kauppojen aukioloajoissa. En tiedä onko se hyvä vai huono. Ajatus vainajien ja menneiden sukupolvien muistamisesta tuntuu varsinkin tänä vuonna minusta kovin ajankohtaiselta ja kauniilta eleeltä ja tavalta, mutta miten se istuu nykysuomalaiseen elämänmenoon? Tuttavapiirissäni yllättävän harva alle kolmikymppinen on edes kohdannut kuolemaa lähipiirissään; osan isovanhemmat ovat saattaneet menehtyä, mutta monella suhde isovanhempiinkin saattaa olla varsin etäinen. Ja myös toisaalta, tarvitseeko meidän edes viettää jälleen yksi päivä hartaudessa kynttilöitä poltellen ja vainajia muistellen? Voihan niitä menneitä rakkaita ennemmin muistaa lämmöllä hiukan joka päivä, ja sen sijaan vetää pyhäinpäivänä ne naamiaiskuteet niskaan ja vähän iloitella kavereiden kanssa tämän syksyn pimeyden vastapainoksi.