Kulttuurikuukausi

Yksi tämän vuoden tavoitteistani on käydä jossain kulttuuritapahtumassa ainakin kerran kuussa. Olen aina pitänyt varsinkin teatterissa käymisestä, mutta jotenkin lippujen varaaminen ja etenkin ohjelmistojen tutkiminen aina jää. Tänä vuonna päätin siis tietoisesti asettaa itselleni konkreettisen, mutta suht helposti saavutettavan tavoitteen, jotta sekä voisin sivistää itseäni että tukisin nykytaiteen ja taiteilijoiden hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroni.

Viime vuonna innostuin valokuvanäyttelyistä. Kävin muun muassa Taidehallin Huomenta Afrikka! - Villa Karo 10 vuotta –näyttelyssä sekä Helsingin Kaupunginmuseossa  Hakasalmen huvilalla. Siellä viimeaikoina olleet näyttelyt ovat esitelleet erittäin hauskasti ja ajatuksiaherättävästi Helsingin historiaa ja itseasiassa sangen nopeaa kehitystä (melkein) suurkaupungiksi. Edellisessä näyttelyssä oli esillä Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamia Helsinki-kuvia. Tällä hetkellä museossa on puolestaan käynnissä 1970-luvun Helsinkiä ja helsinkiäisiä esittelevä Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely , jonne vielä ehtii. Rahanpuutekaan ei ole este, sillä sisäänpääsy museoon on ilmainen. Näyttelystä löytyy myös aito 70-luvun olohuone, jonne astuessa pääsin aikamoiselle nostalgiatripille mummolaan ja Ruotsiin tätilään. Huhhuh, kyllä oli aitoa meininkiä!

Kuva on Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyn tiedotuskuvista.

Alkuvuosi on lähtenyt kulttuuriprojektini osalta lupaavasti käyntiin, ja jostain kumman syystä muutamalle kuluneelle viikolle on sattunut monta hienoa kulttuurikokemusta! Pari viikkoa sitten olimme katsomassa Sibelius-Akatemian esittämää Benjamin Brittenin Ruuvikierre-oopperaa. Herra Säveltäjän omista, jokseenkin kyseenalaisista mieltymyksistä johtuen tarinaksi oli valikoitunut Henry Jamesin romaaniin  perustuva tarina nuoresta kotiopettajattaresta ja kahdesta orvoksi jääneestä lapsukaisesta, joita vainoavat heidän palvelusväkeensä aiemmin kuuluneiden henkilöiden haamut. Haamuilla ja lapsilla on turhankin läheiset välit ja tämäkös aiheuttaa uudelle kotiopettajattarelle päänvaivaa ja ahdistusta. Ooppera kyllä mietitytti aikalailla jälkikäteen, varsinkin nähtyäni saman säveltäjän Peter Grimes -teoksen kahteenkin kertaan viime keväänä Kansallisoopperassa. Rankoista tarinoista huolimatta molemmat toteutukset olivat kyllä ehdottomasti näkemisen arvoisia, ja suosittelen ne katsomaan, kun ne taas seuraavan kerran tulevat Helsingissä näyttämölle.



Video on otos oopperasta Peter Grimes. Siinä kalastaja Peter Grimesin molemmat oppipojat ovat kuolleet merellä hämärissä olosuhteissa. Kalastajakylän asukkaat syyttävät häntä poikien kuolemasta. Kohtauksessa oopperan lopusta Peter Grimes on menettänyt järkensä ja kertaa elämänsä tapahtumia ja omaa kohtaloaan hulluuskohtauksen kourissa.

Viime viikonlopulle osui puolestaan kaksikin onnistunutta kulttuurivisiittiä. Kävin Nyt-liitteen innoittamana ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa. Päänäyttelynä siellä oli Pentti Sammallahden Retrospektiivi-näyttely, jossa oli näytillä hurjan paljon hänen hienoja valokuviaan vuosikymmenten varrelta. Ainut huono puoli näyttelyssä oli se, että se oli melkeinpä turhan laaja. Sammallahden kuvat olivat upeita, mutta loppua kohden keskittymiskyky rupesi kyllä herpaantumaan.

Kuva on Sammallahden näyttelyn lehdistökuva.

Nyt-liitteessä mainittu Iiu Susirajan näyttely oli puolestaan vain yhden huoneen kokoinen, mutta silti riittävän laaja. Pidin hänen töistään ja varsinkin Nyt-lehden pääkirjoituksen näkökulmasta katsoen (jota en valitettavasti onnistunut löytämään tähän liitteeksi),  kuvat pistivät miettimään.

Kuva on Ryhmäteatterin kotisivuilta.

Valokuvanäyttelyn jälkeen illalla suuntasin puolestaan Ryhmäteatteriin. Siellä esitetään S.O.S – Save Our Souls nimistä näytelmää, joka on ilmeisesti saanut lisäesityksiäkin yleisön pyynnöstä. Mielestäni näytelmä oli hyvä, mutta en voi sanoa, että suoranaisesti pidin siitä. Näytelmän aihe oli rankka. Se kuvasi yksinhuoltajaäidin ja tämän pojan elämää eron jälkeen, erityisesti pojan, Pietun,  näkökulmasta katsottuna. Pietu joutuu seuraamaan vierestä äitinsä epätoivoisiakin yrityksiä hankkia heille elämiseen tarvittavat taloudelliset puitteet ja myös alkoholilla ja mielenterveysongelmillä on oma osansa tarinassa. Roolitukset olivat kyllä onnistuneet ja erityisesti Santtu Karvonen onnistui hyvin pikkupojan roolissaan. Voi olla, että ensi kerralla pyrin kuitenkin etsimään jonkun helpomman kulttuurielämyksen. Näin talvikaamoksen keskellä tuntuu välillä, että kaipaa kuitenkin ennen kaikkea piristystä, vaikka yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuominen taiteen avulla onkin mielestäni äärimmäisen kannatettavaa. Välillä vaan ei kykene ottamaan kaikkea vastaan, mikä sekin on  kai hyvä merkki siitä, että taideteos on ollut vaikuttava.

Tähän loppuun vielä pieni pala kulttuurihistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä Pelle Miljoonan haastattelun ja livevideopätkän muodossa. Tämä sen kunniaksi, että törmäsin häneen tänään hiihtoladulla ja (vaikka määritelmä ristiriitaiselta kuulostaakin) tuli monet hyvät muistot mieleen angstailevista teinivuosistani. Kiitos Pelle!

Suksi kuuseen!

Sunnuntaiaamuni ei alkanut hyvin huonosti sujuneen viikon jälkeen, ja hiljaisen äkäisenä hörpin aamukahviani H:n hyväntuulisesti vieressä puuhaillessa omiaan. Meillä oli kuitenkin sovittuna uusien suksien yhteinen koeajo Keskuspuistossa, josta en voinut luistaa. Niinpä kitkerän kahvin jälkeen naama entistä nyrpeämpänä raahauduin olohuoneeseen, jossa meitä odotti uusien suksien huolto ennen ladulle lähtöä.

Viisi minuuttia säälittävän hellyyttävää sähläilyämme seurattuani en voinut enää kuin nauraa. Sukset oli viritetty kahden jakkaran väliin, jotta voisimme laittaa pitovoiteet suksen pohjaan. Uutuuttaan sileän kiiltävät suksenpohjat kiilsivät pikimustan koskemattomina – luisto oli taattu! H. kaivoi esiin ohjekirjasen ja pitoteipin mukana tulleen hiekkapaperin esiin. Ohjeiden mukaisesti H. otti hiekkapaperin käteensä ja kumartui lähestyen hohtavia suksiani. “Oletko ihan varma?”, minä kysyin epäuskoisena. H. vakuutti, että niin ohjeet neuvoivat; ensin pohjaa hiotaan hiekkapaperilla, jonka jälkeen siihen levitetään pitovoidetta. Minä penäsin luiston perään; mitä jos en pääsisikään ladulla eteenpäin armaani raaputettua suksenpohjat pilalle? Kenties ikuisiksi ajoiksi? Kuka hullu nyt uutta vinyylilevyäkään rupeaa naulalla raapimaan?

Eestaas me jankkasimme puolesta ja vastaan. Lopulta en uskaltanut antaa H:lle lupaa koskea suksiini. Eihän hiihtoon erikoistunut kolleganikaan ollut mitään suksien naarmuttamisesta puhunut, pitovoiteesta vain. Lopulta emme käsitelleet pohjia lainkaan, vaan suuntasimme suoraan Keskuspuistoon. Ratikasta katselimme muiden Hiihtäjien myös suuntaavan suksineen samaan suuntaan – olimme selvästi oikeilla jäljillä.

Perille päästyämme saimme monot kiinnitettyä suksiin ensimmäisellä yrittämällä. Olin erittäin tyytyväinen pakon edessä valitsemiini kalliimpiin siteisiin; ne toimivat hyvin ja myyjän mukaan kaikilla huippuhiihtäjänaisilla on samanlaiset! Vihdoin saatuamme paksut tumppumme ängettyä sauvan rannehihnoista läpi lähdimme lykkimään latua metsän suuntaan ja voin sanoa, että kylläpä suksi luisti! Luisti ja lipsui kerrassaan niin hyvin, että vartin päästä lähdöstä olimme takaisin parkkipaikalla ja pian ratikkassa matkalla keskustaan. Kotimatkalla kävimme kaupassa ostamassa uudet, ohuemmat hiihtohanskat, jotka oikeasti mahtuvat sauvaremmeistä läpi ja sen jälkeen hinkkasimme antaumuksella suksenpohjia hiekkapaperilla vuoroa välillä vaihtaen. 

Seuraavana päivänä töiden jälkeen syöksyimme Keskuspuistoon uudelleen. Suksi luisti, suksi piti ja maisemat olivat upeat! Keskellä Helsinkiä olimmekin yhtäkkiä keskellä metsää, joka kimmelsi pimeässä talvi-illassa kuin sadussa konsanaan. Siellä me sauvoimme surkeasta tekniikastamme huolimatta onnellisina. Aina välillä kikattelimme muille hiihtäjille, jotka lipsuttelivat eteenpäin samalla tavalla kuin me edellisenä päivänä huonoa pitoa valitellen. Emme näköjään olleet ainoita, jotka eivät hallitse voitelutekniikkaa täydellisesti. Ensi viikonloppuna uudelleen!

Sellaista elämä on...

Onpa leppoisa olo ja kulunut viikko mennyt nopeasti. Etukäteen odotin sitä vähän huolestuneena, sillä H. lähti kotona käymään ja olin taas jenkkileskenä. Yllättävän paljon sitä toista kuitenkin aina ikävöi, vaikka sinänsä kahdeksan päivää ei niin hirveän pitkä aika olekaan. No, hyvä merkki kai sekin.

Viimeiset kuukaudet olen kieltämättä ollut aika stressaantunut, mutta ainakin tänä iltana on minulla yllättävänkin hyvä olo. Ehkä olen vieläkin eilisestä työpaikan sählysessiosta endorfiini-humalassa. Suurin osa päivästä sujui hyvin, mutta nyt illan tullen kynän pitäminenkin on osoittanut haastavaksi, kun käsivartta myöten on taas tullut paikannettua lihaksia, joiden olemassaolosta minulla ei aiemmin ole ollut hajuakaan.

Vähän ristiriitaista, että vaikka tällä viikolla on tullut tehtyä niin paljon, on olo kuitenkin levollinen. Liikunnan lisäksi olen toteuttanut varapuheenjohtajan rooliani eräässä hallituksessa, käynyt tervehtimässä sairasta ystävää, siivonnut, käynyt sukutapaamisessa, järjestänyt kirjahyllyt, nähnyt ystäviä ja laittanut ruokaa (mitä siis ikävä kyllä nykyään harvoin  teen, toisen puoliskoni käytännössä ollessa keittiön hyväntahtoinen hallitsija!).  Tämä kaikki siis töiden ohella. Aloitin viimekesäisen inspiroitumiseni seurauksena myös uuden harrastuksen, tällä kertaa kuvankäsittelyn maailmaan tutustuen. Tänään oli ensimmäinen tunti ja siellä oli kyllä vähintään yhtä mukavaa kuin elokuun kurssilla!

Kaikki tämä johtuu varmasti osittain päätöksestäni aktiivisesti kehittää elämääni ja itseäni. Oma alituinen alakuloisuuteni rupesi ärsyttämään minua ja päätin, että asialle on edes yritettävä tehdä jotain. Sain mallia suunnitelmiini seuraamastani Art of Non-Conformity -blogista, missä blogin kirjoittaja Chris Guillebeau on sangen yksityiskohtaisesti havainnollistanut omia maailmanvalloitussuunnitelmiaan. Aluksi tuntui oudolta miettiä omaa elämäänsä excel-taulukon äärellä, mutta loppujen lopuksi minusta tuntuu, että se osoittautui aika hyväksi tavaksi jäsentää omia toiveitaan ja tavoitteitaan. Täytyy tässä vuoden varrella seurailla, miten projekti (ja prosessi) etenee, mutta ainakin se on lähtenyt käyntiin hyvin. 

Loppuun vielä lohdullisia sanoja ja elämänviisauksia taas Junnu Vainion terveisten muodossa. Sellaista elämä on.

Talvi!

Vaikka koko keskusta eilen kaaosta olikin ja lumikinosten yli kiipeily tietä ylittäessä välillä muistuttikin vuorikiipeilyä, on tämä yllättäen alkanut supertalvi ikäiselleni lapsenvaunuttomalle, normaalijalkaiselle talvenystävälle unelmien täyttymys!

Jääpuu töölöläisellä pihalla

Eilen kävelin töistä kotiin Linnunlaulun kautta Töölönlahden rantaa pitkin ja kaikki näytti kerrassaan mystisen salaperäiseltä. Mieleeni tuli lapsuuden Neiti Etsivät ja olisi itsekin tehnyt mieli lähteä tutkailemaan pimeyden läpi loistavia kauniita Linnunlaulun puutaloja ja katsoa, mikä seikkailu sieltä löytyy. "Paula Drew'n kuparinpunaiset hiukset olivat jo aikoja sitten olleet päiväkausia jatkuneen lumisateen läpeensä kastelemat. Sumuisen pimeänä talvi-iltana hän olisi mieluiten ollut kotona poikaystävänsä Nedin  kanssa nauttimassa kuumaa munatotia takkatulen ääressä. Nyt hän kuitenkin tarpoi polviaan myöten loppumattomassa lumihangessa, sillä hänen parhaat ystävänsä poikatyttö George ja tämän vaalea ja hieman pyöreä serkkunsa Bess oli pelastettava idyllisen talvimaiseman läpi kajastavasta puutalosta, jossa heitä pidettiin julmien kidnappaajien kynsissä. Voi, kunpa hänen ihana isänsä, asianajaja Carson Drew, vain olisi ollut mukana auttamassa tytärtään!"

Niin, tällaisia kotimatkamietteitä siis eilen. Tänään pääsin puolestani ihastelemaan Töölön talvea kirjastoreissulla. Kotiin palatessa lähdin suunnistamaan normaalisti kirjaston sivua kulkevaa polkua pitkin, mutta yllätyksekseni jouduinkin kiipeilemään puiden ja pusikoiden yli päätyäkseni keskelle aavaa lumikenttää. Kylläpä oli kaunista olla keskellä lähes koskematonta hankea. Kyllä niitäkin onneksi aina välillä myös keskustasta löytyy!

Vapaus!!

Vihdoin pitkä blogihiljaisuus katkeaa! Viimeinen puolitoista kuukautta on ollut aikamoista tasapainottelua. Kesäloman aikaiset pyhät päätökset työpaikan arvostamisesta vastoinkäymisistä huolimatta ovat todellakin olleet koetuksella. On ollut raskasta huomata, miten ongelmatilanteissa on joutunut jatkuvasti kyseenalaistamaan itseään ja omia ajatuksiaan: Olenko sittenkin väärässä ja/tai kohtuuton? Entä, jos kaikki tämä onkin normaalia ja minä ylireagoin? Luulin, että olen yhteistyökykyinen ja hyvä työntekijä, onko minusta tullut riidankylväjä ja pahanilmanlintu?

Lopulta kaiken tämän (ja paljon muun) jälkeen päätin, että nyt saa riittää. Nukun mieluummin yöni hyvin, kuin pyörittelen turhia työasioita mielessä ympäri vuorokauden. Muutamaa työpaikkaa haettuani nappasi! Eilen oli viimeinen työpäivä vanhassa paikassa, nyt vajaa viikko lomaa ja pään nollausta ja ensi viikon lopulla sitten kohti uusia (positiivisia) haasteita. Toivotaan parasta!

Työhuolia lukuunottamatta olen nauttinut syksystä ja Helsingistä täysin siemauksin. Töölön kirjaston tarjonnan löydettyäni, olen ihastellut hienoja seinäkoristeluja matkan varrella sekä pitkästä aikaa uppoutunut kirjojen maailmaan. Tällä hetkellä "kirjaprojektinani" on hissukseen tutustua suomalaisiin ja suomenkielisiin kirjailijoihin monen vuoden tauon jälkeen. Nyt voin rehellisesti sanoa lukeneeni Minna Canthin, Maria Jotunin, Juha Itkosen ja Tommy Tabermannin teoksia. Waltarit tuli hoidettua pitkälti jo teininä, ja seuraavana vuoroaan odottaa nobelistimme F. E. Sillanpää. Ihanaa!

Kielistä ja kylteistä

Tämä kesä on ollut minulle antoisa myös kielitieteen ja kylttien ystävänä. Eritoten alkukesän Tallinnan matkamme oli antoisa kielipohdintojen kannalta. H:n hoidellessa työtehtäviään konferenssissa minä viihdytin itseäni lukuisilla kaupunkikävelyillä sekä kyltti- ja kielibongailuilla, mikä osoittautui erittäin antoisaksi ajanvietteeksi. Tallinna oli täynnä hienoja kylttejä, joita ihaillessa aika kului mukavasti. Osasta oli helppo päätellä, mikä paikka oli kyseessä ja toisissa sai pähkäillä vähän kauemmin sanojen etymologiaa ja alkuperää.

 

 

H:n konferenssiohjelmaan sisältyi myös vapaaehtoista kulttuuriohjelmaa ja sitä kautta saimme kuulla myös jonkin verran Viron historiasta. Oli mielenkiintoista verrata kuulemaamme historiikkia myös näihin omakohtaisiin kielitietellisiin "tutkimuksiin", sillä kuten yllä olevasta Taideakatemian kyltistäkin näkee, on Viroon ja viron kieleen vaikuttanut aikojen saatossa aika moni kansa- ja kielikunta. Lempikylttini ja kielibongaukseni Tallinnassa olivat kuitenkin varsin suomalais-ugrilaisia, kuten alta näkyy.

Myös Islanti oli Pohjoismaihin ja kieliin erikoistuneelle filologille oikea aarreaitta. Ensimmäisten opintovuosien luentojen järjettömiltä kuulostaneet lauseet "alkuperäisten diftongien monoftongiutumisesta 1100-luvun alussa" tuntuivatkin Islantiin päästessä jotenkuten helpommin ymmärrettäviltä. Vaikka islannin kieli aika kaukana muista nykyajan skandinaavisista kielistä onkin, oli silti hauska arvailla kylttien ja sanojen merkitystä.

Islannissa oli paljon englantia joka paikassa. Osaltaan se voi tietysti johtua siitä, että maassa käy paljon turisteja. Toisaalta monen asian, kuten kauppojen tuotevalikoiman perusteella, vaikutti siltä että englannin kielen vaikutus tulee nimenomaan Amerikan maalta, mihin varmasti vaikuttaa NATO:n yli puoli vuosisataa kestänyt läsnäolo Islannissa. Islantilaisesta nimikäytännöstä johtuen heillä on myös pari eri versiota "sukunimistä" (patronyymeistä), jotka voidaan antaa lapsille, joiden isä oli tukikohdassa töissä, muttei kuitenkan välttämättä  läsnä lapsen elämässä. Esimerkiksi nimiä, jotka miehen nimen lisäksi merkitsevät muukalaista tai vierasta, on usein käytetty näissä tilanteissa. Muistaakseni Hermannson/-dóttir oli yksi mainituista nimistä.

Toisaalta, kyllä Suomessakin näkyy käytettävän jatkuvasti englantia. Sinänsä olen täysin sitä mieltä, että kielet ja kielitaito ovat rikkaus ja niiden kanssa saakin leikkiä ja käyttää kekseliäisyyttä sekä välillä vähän yhdistellä niitä uusiin muotoihin. En kuitenkaan pidä, kuinka varsinkin televisiossa ja mainonnassa käytetään jatkuvasti englantia, joko laiskuudesta tai sitten "coolius-efektin" saavuttamiseksi. Esimerkiksi Nelosen  pian alkava uusi kykyjenetsintäohjelma on nimeltään "Dance". Mainoksessa matalaääninen mies kuitenkin esittelee ohjelmaa ylpeänä sanoen tyyliin : "Ensi sunnuntaina alkaa upea, hieno ja mahtava uusi ohjelma, [danse].Katso!" Jos nimivalinta on Dance, niin eikö sen silloin voisi lausua oikein? Toinen vaihtoehto olisi mielestäni antaa sille suomenkielinen nimi, tai sitten kirjoittaa se suomalaisittain tankeroenglanniksi s-kirjaimella!

Ehdoton uusi suosikkini on kuitenkin H&M:n tällä viikolla kauppoihin tullut uusi tuotemallisto. Eiköhän mennä kaikki juosten kauppaan ostamaan nämä, ah, niin houkuttelevat ja hienoutta huokuvat kotimalliston tyynyt. Tuohon kun saisi päänsä painaa ja tuoksutella uutuuden ja puhtauden aromeita! :D 

Hymyä huuleen!

Valittelin tuossa jonkun aikaa sitten väsyneenä päivänä toiselle puoliskolleni  elämänmenoa ihan yleisesti ottaen. Havahduin järkytyksekseni huomaamaan, etten oikeasti muistanut, milloin olisin viimeksi nauranut oikein vatsa kippurassa ja vedet silmissä.

 

Toiminnan (tai ainakin jonkinasteisen toiminnan) ihmisenä päätin, että asialle on tehtävä jotain. Kävimme vaihtoehtoina läpi Anttilaan juoksemisen ja ainakin kolmen Simpsons-kauden ostamisen tai vastaavasti Monthy Python -paketin hankkimisen. Päätimme kuitenkin odottaa näiden hankintojen kanssa vielä jonkin aikaa ja ihan oikeasti myös miettiä, miten sitä arkipäivän iloisuuden määrää saisi lisättyä. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan! Itsehoidon alkuun olen määrännyt sauvakävelyn ja punttisalikäyntien uudelleen aloittamisen; toivotaan että liikunnan lisääminen myös osaltaan vaikuttaisi vireystilaani...

 (Kuva on otettu alkuvuoden Ranskan-matkalta. Pieni tehtävä: etsi kuvan henkilöistä yksi heitä kaikkia yhdistävä piirre ;) )

Itsehoitokuurin toiseen vaiheeseen kuului nauraminen. Turussa asuessani kävin useinkin yliopistolla järjestetyissä stand up -illoissa, mutta täällä Helsingissä mm. seuralaiseni kielivalikoimasta johtuen, ovat komediaillat jääneet vähän vähemmälle. Bottalla järjestetään kuitenkin aina välillä englanninkielisiäkin stand up -iltoja ja oli kyllä kiva käydä pitkästä aikaa kuuntelemassa amatöörien ja ammattilaisten "huumorointia". Sen illan ohjelmisto ei ollut ehkä aivan parhaimmasta päästä, mutta on se silti ihailtavaa, miten jotkut uskaltavat ja osaavat laittaa itsensä likoon sillä tavoin.

Minulle illan kohokohta, itse asiassa aika yllättäen, oli komediaillan jälkeen  alkaneet ihka oikeat lavatanssit! Koomikoiden tarinoidessa olinkin vähän ihmetellyt mikkiständien ympäri kiedottuja (teko)koivunoksia sekä lavalla olleita bändikamoja, joihin kuului myös haitari. Komeadiayleisön osittain poistuttua paikalta täyttyi Manalan yläkerran sali hienosti kellohameisiin ja muihin tanssivaatteisiin pukeutuneista ihmisistä, joiden keski-ikä oli selkeästi olettamaani alempi. Meistä kumpikaan ei oikeasti osaa tanssia, mutta kyllä mekin uskaltauduimme lattialla pikaisesti pyörähtämään taitavampien tanssijoiden meitä sulavasti väistäessä.

Tämä urbaani lavatanssikokemus oli kyllä oikein kunnon annos arjen eksotiikkaa, sillä lähiössä kasvaneena  ja ennemminkin ulkomailla matkanneena ovat minulta suomalaiset lavatanssit jääneet aikalailla pimentoon. Näitä tanssijoita katsellessa tuli kuitenkin oikeasti hymy huuleen: tanssin ilo oikein loisti ihmisten kasvoilta ja selkeästikin tämän perjantai-illan vietossa prioriteetti oli jossain ihan muualla kuin kaljan kittaamisessa, vaikka sitäkin oli saatavilla. Meistä oli myös hauskaa yrittää selvittää tanssien kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä ja toimintatapoja; niin vinhaan tahtiin vaihtuivat ihmisten parit, vaikka yhteisestä tanssityylistä olisi saattanut luulla, että yhdessä on tanssittu vuosikausia. Ei voi muuta kuin ihaillen ja ystävällismielisesti kadehtia!

Alla pieni maistiainen vielä (alku)illan esiintyjätarjonnasta. Suosittelen lämpimästi vastaavaa reseptiä myös muille naurunnälkäisille!

Ystävyydestä ja vaikeuksista

Välillä tuntuu, että aikuisena on paljon vaikeampi olla hyvä ystävä kuin nuorempana. Mistä se johtuu? Vaikkei teininä olo muuten ollutkaan aina niin ihanaa, olivat ainakin omalla kohdallani ystävyyssuhteet ihanan yksinkertaisia: minun ystäväni ovat minun ystäviäni, he ovat maailman parhaita ystäviä ja me autamme toisiamme aina kun apua tarvitaan, vaikka keskellä yötä. Aina oli aikaa puhua puhelimessa tai tarjota muuten läsnäoloaan, jos siihen tuli tarve; kenenkään ei myöskään tuntunut olevan vaikea tarjota mielipiteitään tai neuvojaan jos toisella oli avun tarve. Samaa mieltä ei toki aina oltu, mutta sekin kuului asiaan.

Näin hieman aikuistuttuamme suuri osa ystävistäni on edelleen samoja ja isossa mittakaavassa samat säännöt pätevät edelleen. Luottamuspulaa ei ole ja vaikeistakin asioista voidaan puhua, olipa sitten kysymyksessä työ- tai parisuhdeongelmat, lapsettomuus tai terveysasiat. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, joissa minua ihmetyttää ylenpalttinen huomioonottavaisuus. Jos toinen kääntyy puoleesi ja pyytää tukea, apua tai mielipidettä, niin välillä tuntuu siltä ettei sellaista uskalleta antaa. On helppo laittaa takaisin tekstiviesti, ilmaista sympatiat ja sanoa, että "soita, kun sinulle itsellesi sopii, olen täällä sinua varten". Toki tämäkin on tilanteesta riippuen tärkeää ja hyväkin vaihtoehto, mutta mitä sitten, kun toinen ei vain yksinkertaisesti jaksa enää soittaa?

Eikö ystävällä ole oikeus olla välillä vähän tungettelevakin, tarjota vähän liikaa mielipiteitä (kunhan itse muistaa, etteivät ne ole ainoat oikeat) ja tökkiä toista eteenpäin? Eikö tämä ole myös ystävän velvollisuus? On totta, että olen itse ollut aina varmaan vähän turhankin suorapuheinen niin hyvässä kuin pahassa. Itse kuitenkin toivoisin, että jos minulla menee joskus huonommin kuin itse suostun myöntämään, sanoisi joku sen myös edes kerran ääneen; on sitten kunkin oma asia päättää onko itse samaa mieltä ystävän analyysistä vai ei, mutta välillä ulkopuolinen perspektiivi on välttämätön. Kun on itse kaiken keskellä ei asioita aina nää samalla tavoin kuin vähän etäämmältä.

(Loppuun vähän lapsuuden suosikkieni Arja Saijonmaan ja Junnu Vainion ystävyys-paatosta vuodelta 1983.)
  

Sauvakävelyä?!

No, nyt sekin päivä on sitten nähty: minä hankin kävelysauvat. Epäuskoisena ja lievästi häpeilevän oloisena esittelin niitä avopuoliskolleni; yhtä epäilevän näköisenä hänkin ne otti käteensä ja testasi ne ensimmäisellä koekävelykierroksella. Päivää myöhemmin hän kävi ostamassa itselleen omat.

Nyt me sitten kävelemme rinta rinnan merenrantaa pitkin osan yhteistä työmatkaamme; puolimatkassa erkanemme kumpikin omaan suuntaamme toistemme perään kuikuillen. Tuulipuvut vain puuttuvat!

Kaikista ennakko-oletuksistani huolimatta on pakko myöntää, että voi kun se on kivaa! Halutessaan saavat allitkin oikein kunnolla kyytiä, mutta päivinä jolloin ei ihan yhtä paljon puhtia löydy, saavat hartiat kuitenkin työpäivän päätteeksi mukavat irrottelut ja pikkutreenit. Sen lisäksi tulee hyötyliikuntaefekti kaikkein parhaiten hoidettua samalla: töihin on kuitenkin mentävä, joten miksen hoitaisi yhden tai kaksi viikon sporttiannosta samalla kertaa? Näin helposti saa ainakin minun liikuntaomantuntoni hiljennettyä :)