Tanaan on vuorossa vahan useampikin kuva. Road trippimme Oregoniin oli kasittamattoman upea, niin maisemien kuin ohjelmankin puolesta. Seura oli tietysti myos aivan huippua, sainhan nauttia oman kultani seurasta keskeytyksetta neljan paivan ajan viikon kestaneen sukulaisvierailun jalkeen.
Nakyma majapaikkamme naapurissa sijainneen viinitilan puutarhaan ja sen tunnelmaan, mista mekin nautimme viinilasillisen jos toisenkin verran.
Mt. Hood
Horse Tail Falls historiallisen Columbia River Highwayn varrelta. Taman putouksen nakeminen vaati noin 50 metrin kavelyn parkkipaikalta.
Multnomah Falls on yksi tunnetuimmista vesiputouksista tien varrella ja yhta helposti saavutettavissa kuin edellisenkin kuvan kauneus. Putouksen ylapuolelta puolestaan aukenee mailien mittaiset reittivaihtoehdot ja uusi maailma uusine nahtavyyksineen, mikali paivavaellukseen riittaa energiaa. Suosittelen ehdottomasti!
Nakyma vaellusreitilta jokikanjoniin.
Tyypillista ja kaunista maisemaa Hood Riverin seudulta. Taustalla taas Mt. Hood.
Pitkä ja hartaasti odotettu loma on vihdoin alkanut. Luulin, että suurten muutosten koitettua pari vuotta sitten olisi elämän ollut aika asettua hiljalleen uomiinsa. Elämä kuitenkin pääsi taas yllättämään ja olen saanut taas huomata, että asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen; itse niihin voi hyvistä pyrkimyksistä huolimatta välillä vaikuttaa yllättävän vähän. Nyt siis odotellaan, katsellaan ja mietitään, että mitenköhän sitä olisi parasta suhtautua työelämän ja yksityiselämän ylimääräisiin haasteisiin. Olisi ollut kiva vaihteeksi elellä leppoisissa tunnelmissa eteenpäin, mutta eiköhän sitä näilläkin eväin pärjätä!
Loma lähti onneksi hyvin käyntiin, sillä pääsin verestelemään jo seitsemän (!) vuoden takaisia Etelä-Ranskan muistoja vanhalla vaihtoporukalla. Belgialaiset asuntolakaverini järjestivät omalle porukalleen rendez-vous'n entiseen kotikaupunkiimme. Siellä sitten yhteistuumin kiertelimme Aix-en-Provencen katuja ja kuppiloita menneitä iloisesti muistellen ja nykyisiä kuulumisia kertoillen ja toistemme uusiin kumppaneihin tutustuen.
Ihan pelkäksi ruoasta ja juomasta nauttimiseksi ei matka onneksi jäänyt. Vaikka aikaa oli vain pari päivää, ehdimme silti myös tehdä yllättävän paljon retkiäkin ja tutkailla minullekin ennestään tuntemattomia paikkoja!
Château de VauvenarguesVauvenargues'in pikkukylässä,
jonne retkemme päättyi. Linnassa on Picassokin aikoinaan elellyt
ja sen pihamaalta hänet löytää edeleenkin.
Marseillen vanhan sataman näkymiä, taustalla kaupugin tuntomerkki -
Marseille'ta vartioiva Notre-Dame de la Garde
Vanhan sataman (Vieux-Port) kalatarjonnassa riittää ihmettelemistä.
Satamasta pääsi kympillä myös pienelle meriajelulle.
Näkymiä Marseilleen. Kaupungin rantaviivoilta löytyy paljon ravintoloita,
pieniä satamapoukamia ja uimarantoja, jos vain uskaltautuu lähtemään vanhaa satamaa kauemmas.
Marseillen edustalta löytyy myös Château d'If -niminen entinen vankilasaari.
Sinne sijoittuu myös osa Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivin tapahtumista.
Meillä on H:n kanssa vielä tämän reissun jälkeen isompi ja pidempi matka edessä. Vaikka uusiakin paikkoja on tietysti aina upeaa nähdä ja tutkia, on pakko myöntää, että välillä on kiva mennä tuttuihinkin paikkoihin. Aixiin saapuessa, ja matkalla kavereita ja sukulaisia pitkästä aikaa nähdessä oli tunne kuin olisi tullut kotiin. Oli ihanaa, ettei jokaisessa kadun kulmassa tarvinnut kaivaa karttaa esiin tai pälyillä etsivästi ympärilleen ja että pystyi puhumaan tuttujen ja tuntemattomen paikallisten kanssa paikallisella kielellä.Vastaavina hetkinä sitä melkein uskaltaa pitää itseään maailmankansalaisena.
Kotoisan tunteen lisäksi Provencessa on hienoa tietysti maisemat ja ilmapiiri, mutta ehdottomasti myös rosé-viini! Vastaavia kevyitä, kirpsakoita, kuivia ja hailakanvärisiä roséita kun vielä saataisiin joku päivä Alkoonkin nykyisten mansikkamehujen tilalle!
Poissaoloaikanani on kevät päässyt hiipimään tänne taas kerran nopeudellaan yllättäen. Pääsiäisenä lähdimme vielä alkukevään kauniinkoleista kevätpäivistä kaupunkilomalle Tukholmaan, jossa haikaillen ihastelin tyylikkäiden ja ihanasti puhuvien ruotsalaisten lisäksi suomalaisittain alkukesäisiä tunnelmia. Eikä mennyt kuin pari viikkoa ja nyt saamme täälläkin nauttia vastaavista kevätpäivistä!
Kaipa se kevät on uudestisyntymisen aikaa ihmisillekin. Ensin vähän talven jälkikohmeloissa koomaillaan ja kauhistellaan, että nytkö sitä pitäisi talviunesta jo heräillä? Oikeastiko pitäisi jaksaa, tehdä ja piristyä horroksestaan? Mutta sitten vähitellen, auringon lämmittäessä sitä lämpenee itsekin taas ajatukselle, että suunnitelmia kannattaa ja voi tehdä. Nyt täytyisi vain keksiä enää kannettava aurinkopaneeli, jolla voisi kerätä itselleen energiaa säästöön ensi talven varalle. Viisas varautuu jo hyvissä ajoin, eikö?!
Terveiset myös vanhalta ystävältäni Sir Elwoodilta ja hänen hiljaisilta väreiltään. Videon Helsinki-maisemat ovat jo "kevät-asteen" suhteen vanhettuneet, niin vehreää jokapuolella on, mutta muuten arkiset tunnelmat kaupungista ovat kyllä ihan kohdallaan kuvatessaan tätä kaupungin asteittaista havahtumista kevääseen ja kesän saapumiseen!
Vielä pari kivaa keväistä puuhavinkkiä: sunnuntaihin (15.5.) asti voi edelleen nauttia näistä:
Samalla reissulla kannattaa käydä Sanomatalossa luovuttamassa vertakin, koska sen jälkeen voi hyvillä mielin palkita itsensä Veripalvelun tarjoamalla jäätelöllä, nam!
Ja sunnuntain jälkeen:
Jos polkupyörät on jo kaivettu esiin, niin kannattaa suunnistaa Espoon puolelle saakka, Tarvaspäähän Gallen-Kallelan museoon. Jos itse näyttelyt eivät kiinnosta, niin ainakin maisemat ovat kauniit ja kahvila tunnelmallinen.(Sieltä saattaisi nopea myös saada vielä töitä kesäksi kahvilatyöntekijänä!)
Ps. Poissaollessani on myös kävijöitä kertynyt lisää ja 2000 kävijän raja mennyt rikki. Onpa kivaa, kiitos siitä!
Koti-Töölöön pääsee kävellen helposti kahta reittiä:
Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta...
...tai Pitkäsillan kautta...
...keskustaan Ateneumille...
(ah, turkulaista huumoria!)
...ja sieltä vielä Kirjasto 10:een lämmittelemään.
Kotikortteleissa kannattaa välillä kiertää vieraampien katujen kautta
ja etsiä uusia näkökulmia.
Kotiin vihdoin saapuessani on muiden ihmisten niin kutsutulla hiihtolomaviikolla
minua odottanut erikoisvieraamme Linda...
...sekä onnekseni useimmiten myös Master Chefini laittama herkkuruoka.Vaikka uudesta työpaikasta johtuen omat matkailut ovatkin jääneet viime kuukausina vähän vähemmälle, olen onneksi päässyt useinkin makumatkalle. Välillä on tarjolla ollut paistettua riisiä kiinalaisella makkaralla höystettynä (lisää joukkoon vähän soijaa ja chilikastiketta, niin saat aikaiseksi uuden lempipikaruokani) ja välillä vähän perinteisempiä Välimeren makuja.
Luovalla Helsinki-haulla löytyy myös YouTubesta kaikennäköistä. Muun muassa Helsinki-hehkutusta (ja valitusta myös).
Sunnuntaiaamuni ei alkanut hyvin huonosti sujuneen viikon jälkeen, ja hiljaisen äkäisenä hörpin aamukahviani H:n hyväntuulisesti vieressä puuhaillessa omiaan. Meillä oli kuitenkin sovittuna uusien suksien yhteinen koeajo Keskuspuistossa, josta en voinut luistaa. Niinpä kitkerän kahvin jälkeen naama entistä nyrpeämpänä raahauduin olohuoneeseen, jossa meitä odotti uusien suksien huolto ennen ladulle lähtöä.
Viisi minuuttia säälittävän hellyyttävää sähläilyämme seurattuani en voinut enää kuin nauraa. Sukset oli viritetty kahden jakkaran väliin, jotta voisimme laittaa pitovoiteet suksen pohjaan. Uutuuttaan sileän kiiltävät suksenpohjat kiilsivät pikimustan koskemattomina – luisto oli taattu! H. kaivoi esiin ohjekirjasen ja pitoteipin mukana tulleen hiekkapaperin esiin. Ohjeiden mukaisesti H. otti hiekkapaperin käteensä ja kumartui lähestyen hohtavia suksiani. “Oletko ihan varma?”, minä kysyin epäuskoisena. H. vakuutti, että niin ohjeet neuvoivat; ensin pohjaa hiotaan hiekkapaperilla, jonka jälkeen siihen levitetään pitovoidetta. Minä penäsin luiston perään; mitä jos en pääsisikään ladulla eteenpäin armaani raaputettua suksenpohjat pilalle? Kenties ikuisiksi ajoiksi? Kuka hullu nyt uutta vinyylilevyäkään rupeaa naulalla raapimaan?
Eestaas me jankkasimme puolesta ja vastaan. Lopulta en uskaltanut antaa H:lle lupaa koskea suksiini. Eihän hiihtoon erikoistunut kolleganikaan ollut mitään suksien naarmuttamisesta puhunut, pitovoiteesta vain. Lopulta emme käsitelleet pohjia lainkaan, vaan suuntasimme suoraan Keskuspuistoon. Ratikasta katselimme muiden Hiihtäjien myös suuntaavan suksineen samaan suuntaan – olimme selvästi oikeilla jäljillä.
Perille päästyämme saimme monot kiinnitettyä suksiin ensimmäisellä yrittämällä. Olin erittäin tyytyväinen pakon edessä valitsemiini kalliimpiin siteisiin; ne toimivat hyvin ja myyjän mukaan kaikilla huippuhiihtäjänaisilla on samanlaiset! Vihdoin saatuamme paksut tumppumme ängettyä sauvan rannehihnoista läpi lähdimme lykkimään latua metsän suuntaan ja voin sanoa, että kylläpä suksi luisti! Luisti ja lipsui kerrassaan niin hyvin, että vartin päästä lähdöstä olimme takaisin parkkipaikalla ja pian ratikkassa matkalla keskustaan. Kotimatkalla kävimme kaupassa ostamassa uudet, ohuemmat hiihtohanskat, jotka oikeasti mahtuvat sauvaremmeistä läpi ja sen jälkeen hinkkasimme antaumuksella suksenpohjia hiekkapaperilla vuoroa välillä vaihtaen.
Seuraavana päivänä töiden jälkeen syöksyimme Keskuspuistoon uudelleen. Suksi luisti, suksi piti ja maisemat olivat upeat! Keskellä Helsinkiä olimmekin yhtäkkiä keskellä metsää, joka kimmelsi pimeässä talvi-illassa kuin sadussa konsanaan. Siellä me sauvoimme surkeasta tekniikastamme huolimatta onnellisina. Aina välillä kikattelimme muille hiihtäjille, jotka lipsuttelivat eteenpäin samalla tavalla kuin me edellisenä päivänä huonoa pitoa valitellen. Emme näköjään olleet ainoita, jotka eivät hallitse voitelutekniikkaa täydellisesti. Ensi viikonloppuna uudelleen!
Jos koko vuoden tilastoja verrataan, miksi työpaikan perjantaipulloarvonnan voitot keskittyvät lähinnä samalle 2-3 henkilölle, vaikka arvontaan osallistujia olisi pitkälti toistakymmentä?
Miksi irtohiukset kertyvät villatakeissa kainaloihin?
Miksi ravintolassa aina juuri minun tilaukseni unohdetaan tai mokataan tai jokin muu menee minun kohdallani pieleen?
(En ole ainut, joka on tähän kiinnittänyt huomiota.)
Mistä keittiöömme ilmestyy kaunis perhonen keskellä pimeintä talvea?
Mitä perhoselle tulisi tehdä?
Miten hyvät ystävät tai pariskunnat sattuvat usein ajattelemaan samaa asiaa tismalleen samaan aikaan, vaikkei siitä olisi puhuttu moneen tuntiin tai päivään?
Miksi joihinkin ihmisiin törmää Turussa jatkuvasti kadulla, vaikka ei seuraisikaan mitään tiettyä päivärytmiä ja toisiin puolestaan ei ikinä?
Miksi kuitit ja lappuset eivät katoa kaaokseenkaan niin kauan kun ei siivoa ja miksi niitä ei ikinä löydy mistään, kun kaikki on järjestyksessä?
Viikonloppu ja lomanloppu lähestyvät vääjäämättä. Pakko myöntää, että paluu töihin vähän ahdistaa. Kulunut, tässä paikassa ensimmäinen, työvuosi on takana ja se on kieltämättä ollut rankka. Ehkä nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä sitä vielä liikaa, vaan keskittyä viimeisiin lomapäiviin ja jo menneen loman hienouteen, sillä sitä se on ollut!
Harvoin tuntuu, että on saanut lomalla asiota aikaiseksi, mutta silti myös tarpeeksi lepoa. Tänä vuonna on kuitenkin sellainen olo ja paljon on tullutkin tehtyä.
Kotona olen:
- pessyt matot
- pessyt lattiat
- pessyt ikkunat
- vaihtanut kukkamullat
- vihdoin teettänyt Amerikan-elämäni digikuvat paperille ja ryhtynyt tekemään niistä albumia
Ulkona olen:
- käynyt taidenäyttelyssä
- löytänyt uusia kahviloita
- käynyt uusissa ravintoloissa
- pyöräillyt uusiin paikkoihin
- nähnyt vanhoja ystäviä Suomesta ja ulkomailta
- käynyt mielenkiintoisia keskusteluja elämästä, työstä, kolmenkympinkriisistä, elämän tarkoituksesta, lähtemisestä, turvapaikanhakumenettelyistä ja kieli(tietee)stä
Kotimaassa olen:
- käynyt kahdella kesämökillä
- ollut elämäni ensimmäistä kertaa soutuvastuussa soutuveneessä
- uinut Saimaassa
- viettänyt ihania hetkiä puoliskoni kanssa auringonlaskuista nauttien (hyttysillä ja ilman)
Olen myös:
- syönyt vähintään jäätelön päivässä
- löytänyt Töölön kirjaston ja nauttinut runsain mitoin sen antimista
- käynyt ulkomailla ja saanut maalistalleni 30:nnen maan
- päivittänyt blogia sisällöllisesti ja ulkoisesti ihan uskomattoman paljon!
Kaikin puolin on siis pakko olla tyytyväinen lomaansa, varsinkin kun jopa mattojen ja ikkunoiden pesu sujui niin sutjakkaasti. Vähän kyllä pelotti keikkua ylimmän kerroksen ikkunoissa, mutta lopputulos oli vaivan (ja varovaisuuden) arvoista.
Kaiken tämän lisäksi loma on tarjonnut aikaa ajatella. On vielä paljon asioita, joita pitäisi miettiä - jos ei valmiiksi, niin ainakin enemmän. Tämän loman aikana olen oppinut ainakin sen, että pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siitä mitä on. Jos ei ole maailman kivoin työ ja korvauskaan siitä ei ole kummoinen, niin ainakin on työ. Ja vaikka yleisesti ottaen olen toiminnan ihminen, on myös hyvä oppia tunnistamaan ja hyväksymään tilanteet, jolloin kannattaa antaa asioiden olla. Välillä on parempi keskittyä nauttimaan lomasta ja mennä vaikka uimaan!
Innostuin testailemaan digikameralla otettujen videoiden editointimahdollisuuksia ja pääsin näin ensiyrittämällä tavoitteeseeni: saada lyhennettyä muutamaa Islannissa ottamaani videon pätkää. Tässä siis pienet islantimaistiaiset myös äänen kera tällä kertaa.
Geysir
Islannissa on vielä Yhdysvaltojen Old Faithfuliakin suurempi geysir, nimeltään Stori-Geysir. Se kuitenkin näyttäytyy nykyään aika harvoin, lähinnä suurten maanjäristysten yhteydessä. Viimeksi se on syössyt vettä ilman ihmisen teennäisiä ärsykkeitä ilmeisesti 1935.
Suur-Geysirin vieressä on kuitenkin toinen geysir nimeltään Strokkur (englanniksi "churn" eli kirnu tai muu veden vellomiseen ja myllertämiseen viittaava nimi). Se ryöpsäyttää 20-30 metrisen vesisuihkun vajaan kymmenen minuutin välein. Maassa oleva aukko, josta vesi syöksyy ilmoille oli hieno näky juuri ennen ja jälkeen purkausta. Kova humina videolla on tuulta, joka oli erityisen voimakas tuona päivänä. Seistessään sai tosissaan keskittyä etsimään tasapainopistettä, jos halusi pysyä paikallaan, eikä heittäytyä ehdoin tahdoin tuulen vietäväksi!
Bardarlaugin allas
Snæfellsnesin kansallispuistossa Hellnarin pikkukaupungin kupeessa sijaitsi myös saagojen erään sankarin Bárður Snæfellsásin oma kylpypaikka. Bárður Snæfellsás oli kertoman mukaan puoliksi ihminen ja puoliksi jättiläinen tai peikko; sen takia hänelle ei ehkä tavallinen pesusoikko riittänytkään. Allas on muodostunut vanhan tulivuoren kraateriin. Tarinan mukaan puolipeikko Bárður ei kuollutkaan tavallisten ihmisten lailla vaan teki kotinsa takana näkyvän Snæfells-vuoren jäätikölle. Paikka oli kerrassaan upea ja todella rauhallinen; kyllä siellä olisi kelvannut kylpeä!
Eiríksstaðir
Eiríksstaðir oli myös hauska paikka. Vanhoja työvälineitä ja -tapoja käyttäen oli Haukadaluriin rakennettu saagojen aikainen turvetalo, jossa aikakauden asuihin pukeutuneet islantilaiset kertoivat samalla paikalla asuneen Erik Punaisen ja tämän jälkeläisten tarinan. Ohessa pieni otos tarinasta ja kielinäyte islanniksi (ihana kieli!).
Tuntui siltä, että kaikki saagojen sankarit olivat nykyisten sankarimääritelmien mukaan sangen kyseenalaisia hahmoja. Suurimmalla osalla tuntui olevan aika lyhyt pinna: edellä mainittu Bárður Snæfellsás tappoi pari sukulaislasta, kun Bárðurin tytär leikkien päätteksi vahingossa ajelehti jäävuorella Grönlantiin. Erik puolestaan tappoi jostain syystä pari naapuriaan ja joutui lähtemään maanpakoon. Myös hän päätyi Grönlantiin, jonne myöhemmin palasi uudelleen kokonaisen uudisasukasjoukon kera. Mukaan lähti myös hänen poikansa, Leifur "the Lucky" Eiríksson, joka myöhemmin tiettävästi löysi retkillään Pohjois-Amerikan mantereen.
Islannin hevoset
Islannin hevoset (Íslenski hesturinn) on tuotu Islantiin 800-luvulla. Sen jälkeen hevosrotu on pysynyt puhtaana, eikä Islannista muita hevoslajeja löydy. Islantilaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä näistä hevosistaan, ja sanovat hevosten loukkantuvan kovin, jos heitä kutsutaan poneiksi!
Mekin pääsimme kokeilemaan näillä hevosilla ratsastamista ja niille tyypillistä tölttiä. Vaikka sanotaan, että islanninhevosten askellus on tasaista menoa, niin pieni merisairausvaroitus on tätä videota katsellessa paikallaan vaikka kuvaushetkellä hevosilla olikin kävelyvauhti päällä. Kyydissäkin meno tuntui kokemattomasta varsin vauhdikkaalta, eritiysesti töltätessä (?), mutta hauskaa se oli!
Gullfoss
Loppuun vielä näkymiä upeasta Gullfossin "kultaisesta" vesiputouksesta. Tähänkin putoukseen liittyy tarina, vaikkakin vähän viikinkiaikaa uudempi.
1900-luvun alkupuolella oli suunnitteilla, että tämän putouksen vesivoimat valjastettaisiin energiantuotannon tarpeisiin. Läheisen maatilan tyttären, Sigríður Tómasdóttirin isä oli aiemmin omistanut maat, joilla putous sijaitsee. Sigríður ei suvainnut ajatellakaan, että nämä hienot ja hänelle niin rakkaat putoukset eivät olisi enää kaikkien ihmisten ilona. Hän ryhtyi taistoon vesiputouksen säilyttämiseksi ja muun muassa marssi jalkaisin noin 120 kilometriä Reykjavikiin protestoimaan. Kun tilanne oli toivottomimmillaan, hän jopa uhkasi heittäytyä putoukseen. Sitä hänen ei onneksi lopulta tarvinnut tehdä, vaan asianajaja Sveinn Bjornssonin avulla alustava sopimus saatiin purettua ja alue annettiin Islannin kansan käyttöön. (Tuosta asianajasta tuli muuten myöhemmin Islannin ensimmäinen presidentti!)
Kävimme putouksella samana tuulisena päivänä kuin geysirilläkin, mikä toi vierailuun oman lisänsä. Vaikka ei satanutkaan, sai kasvojaan olla pyyhkimässä koko ajan tuulen ripotellessa Gullfossin vesiä naamalle ja kameran linssiin. Videossakin näkyvällä alatasanteella pääsi juuri niin lähelle vesimassoja kuin vain kehtasi mennä. Siellä seistessä tuntui oma ihmisyys niin kovin pieneltä noihin mahtaviin luonnonvoimiin verrattuna.
Aamuna eräänä heräilin kaikessa rauhassa. Keitin aamukahvia ja laitoin sen termospulloon nauttiakseni rauhallisesta ulkoilma-aamiaisesta kulmapuistossa. Pakkasin reppuuni viltin, vettä ja aamupalatarvikkeita sekä kasan kirjoja, jotka minun piti palauttaa kirjastoon. Lähikaupasta ostin vielä tuoreita karjalanpiirakoita ja sen jälkeen suuntasin puistoon viettämään leppoisaa ja raukeaa kesäpäivää puun viileässä varjossa. Niinhän minä luulin!
Eipä mennyt aikaakaan, kun aktiivisluonteinen ystäväni soitti ja ehdotti minulle pientä pyörähdystä Espoon puolella. Polkupyörillä tietenkin. Hetken mietittyäni tartuin ehdotukseen, sillä tarkoitukseni on ollut jo pitkään pyöräillä vihdoinkin Seurasaarta kauemmaksi. Kirjaston ja aurinkorasvatankkauksen jälkeen suuntasin pyöräni nokan kohti Pikku-Huopalahden siltaa, josta yhteinen pyöräretkemme alkoi.
Kesäaurinko paistoi kuumasti ja aurinkorasvan avittamana hiki nousi saman tien pintaan. Onneksi pyöräilykypärä suojasi kuitenkin helposti auringosta hämmentyvää päätäni suurimmilta säteilyiltä ja vauhdin mukanaan tuoma ilmavirta viilensi mukavasti ihoa. Ennen kuin huomasimmekaan olikin vieressä jo Tapiolan tienviitta ja Länsiväylän takana häämöttivät joskus arkkitehtonisesti kyseenalaisella aikakaudella rakennetut omakotitalot, joiden hinnat ulkonäöstään huolimatta hipovat varmasti pilviä.
Westendistä eteenpäin matkamme olikin yhtä silmän iloa! Google Maps ei tarkkaa reittiämme tunnista ja ohessa on vain epätäsmällinen reittiesitys. Koko matka Westendistä Nuottaniemeen oli kuitenkin käytännössä pienten metsäpolkujen yhdistämää uimarantaa uimarannan perään.
Haukilahdessa iski jäätelön nälkä, jonka tukahdutimme Espoon Merenkävijöiden kahvilassa. Sen jälkeen vähän eksyimmekin rantareitiltä ja ikäväksemme ohjauduimme ison kauppalan tienolle. Oli hauska huomata, että periaatteessa minäkin voisin hoitaa ostokseni oikein supermarketissa; tähän asti kuvittelin että sen tekemiseen tarvitaan autoa, mutta yllättävän nopeasti matkanteko sujuu pyörälläkin.
Vihdoin muutaman lähiökierroksen jälkeen saimme kurssimme taas kohdalleen ja löysimme päämäärämme Nuottaniemen. Ihan kuin huomaamatta oli matkaa kertynyt jo parisenkymmentä kilometriä! Nuottaniemestä löysimme myös kadottamamme rantapolun pään, jota pitkin palasimme Haukilahteen toiselle tankkaustauolle. Tältä väliltä löytyi runsain määrin Espoon kaupungin julkisia laitureita, joilta sai kuka tahansa pulahtaa raikkaaseen meriveteen uimaan. Tällä kertaa me kuitenkin vain tyydyimme liottamaan vedessä jo matkasta pölyyntyneitä varpaitamme, ennen kuin oli aika suunnata takaisin keskustan iltarientoihin.
Aurinkoisia merimaisemia katsellessa ei voinut kuin ihailla Suomen kesän ja pääkaupunkiseudun kauneutta: kaikki tämä vai muutaman polkaisun päässä. Miten on mahdollista, että tällaiseen tulee ryhdyttyä niin harvoin? Miksi en itse saa aikaiseksi lähteä, vaikka usein vastaavia suunnitelmia haudonkin, vaan tarvitsen siihen useimmiten jonkun ulkopuolisen kimmokkeen? No, kaksin melkein aina kaunihimpi, ja nytkin oli kiva olla kaverin kanssa liikenteessä. Lomaa on vielä reilu viikko jäljellä, joten eiköhän tässä vielä keretä pyöräilemään uudelleenkin!
Tässä vielä traileri kirjoituksen pyöräilyteemaan liittyen. Elokuvaesittelyssä ei pyöräily nouse yhtä isoon osaan kuin mitä se on itse elokuvassa, mutta kannattaa silti katsoa. Tämä on aivan verraton ranskalais-belgialais-kanadalais-brittiläisenä yhteistuotantona tehty animaatio, johon tutustuin Etelä-Ranskassa asuessani. Traileri on englanninkielinen, mutta alkuperäinen elokuva on ranskankielinen ja ranskaksi se kannattaa myös katsoa. Puhetta elokuvassa on niin vähän, että kielitaidotonkin pärjää hyvin. Voilà, Les triplettes de Belville!
Kiertelimme viikon aikana lähinnä länsirannikkoa ja oli jännittävää huomata, miten yhtäältä Islanti on maantieteellisesti yllätävänkin iso ja haastava maa ja toisaalta hirmuisen pieni. Ihmisiähän koko maassa on noin 320 000, joista lähes 200 000 asuu suur-Reykjavikin alueella. Vaikka meillä oli viikko aikaa, päätimme ettemme edes yritä ajaa läpi perinteistä kehätietä ja nähdä koko maata. Koko tie Islannin ympäri kun kuitenkin on 1339 kilometriä ja ajaminen on teiden laadusta johtuen hitaampaa kuin täällä. Ajattelimme siksi, että on mukava nähdä vähän vähemmän, mutta kunnolla.
Ja kunnolla näimmekin! Neljän ajopäivän aikana ehdimme nähdä upeita vuori- ja vuonomaisemia, karua sisämaata, laajoja laavakenttiä ja kauniita rannikkoseutuja. Kokonaisen päivän päätimme viettää Snæfellsjökullin kansallispuistossa ja se kyllä kannatti! Maisemat olivat kerrassaan upeita. Halusimme nimenomaan päästä omin jaloin myös kulkemaan eikä vain katsella maisemia auton ikkunasta, ja siihen tarkoitukseen seutu oli omiaan. (Ylin ja alin kuva näistä neljästä ovat kansallispuistosta, muut muualta matkanvarrelta.)
Yksi kansallispuistopäivän kohokohdista oli heti aamulla tekemämme pieni vaellus. Matkalla yöpaikastamme kansallispuiston alueelle löytyi sammunut tulivuori, jonka kraaterin reunalle vei sangen helppokulkuinen vaellusreitti. Sen lisäksi, että oli jännittävää päästä oikean tulivuoren reunalle, kävi meillä todellinen tuuri ja saimme ilmaisen yksityisopastuksen vuoren huipulle ja takaisin! Reitti lähti liikkeelle läheisen maatilan pihalta ja ilmeisesti talon koira oli ottanut tavakseen huolehtia siitä, että päivän ensimmäiset vaeltajat pääsevät turvallisesti perille. Niinpä se kulki edellämme koko parin tunnin matkan aina välillä lampaidensa perään juosten ja haukkuen, mutta aina kuitenkin luoksemme palaten.
Automatkallamme pääsimme tutustumaan vähän myös muihin kaupunkeihin kuin Reykjavikiin. Reykjavik oli todella mukava kaupunki ja ydinkeskusta muistutti minusta kokonsa puolesta lähinnä Turkua tai Tamperetta. Myös muut kaupungit olivat mukavanoloisia, mutta kieltämättä sangen pieniä. Useimmilla matkoillani olen ollut niin onnekas, että olen ainakin osan ajasta viettänyt paikallisten ystävieni kanssa ja päässyt kokemaan arkielämää. Olikin aika erilaista olla tällaisella matkalla, jossa olen täysin turistina, enkä tunne koko maassa ketään. Tässä mielessä minulla jäi selvästi sellainen olo, että varsinkin näissä pienemmissä kaupungeissa vierailu jäi kovin pinnalliseksi. Oli kiva käydä paikallisissa ravintoloissa, joissa ei välttämättä ihan yhtä usein turisteja käynyt kuin muualla reittimme varrella, mutta kontaktit paikallisiin jäivät vähäisiksi; emme mekään kyllä tällä kertaa erityisesti yrittäneet kontaktia luoda. Minulle matkustaminen on yleensä kuitenkin nimenomaan paikalliseen elämään tutustumista ja maasta oppimista yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Toki jokaisen elämä ja elämäntapa on erilainen ja elettyjä todellisuuksia on varmaankin yhtä monta kuin on ihmisiäkin, mutta minua kiinnostaakin nimenomaan tämä eri ihmisten subjektiivinen tulkinta omasta ympäristöstään. Tällä kertaa tämä puoli maahan tutustumisesta jäi puuttumaan, mutta luontokohteena matka oli täydellinen.
Snæfellsnesin lisäksi kiersimme myös perinteiset turistikohteet, kuten maailman ensimmäisen “eduskunnan”, Alþing’in, perustamispaikan Þingvellirin kansallispuistossa, Geysirin ja Gullfossin mahtavan vesiputouksen, jonne olisi halutessaan päässyt helposti vaikka tippumaan.
Viimeisenä päivänä kävimme myös kylpemässä “Blue Lagoonissa” (Bláa lónið islanniksi) ja on pakko myöntää, että se oli huomattavasti parempi kokemus kuin olin odottanut. Olen jostain syystä aina suhtautunut vähän skeptisesti kylpylöihin ja muihin tällaisiin (osittain) ihmisten luomiin turistirysiin. Tällä kertaa skeptisyyteni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä laguunissa uiminen oli erittäin rentouttavaa ja sangen erilainen kokemus kuin mitä olin etukäteen ajatellut. Vesi oli suolaista, hämmentävän väristä ja sen lisäksi reunoilta tuprutteli välillä höyrypilviä, joiden sisällä ei nähnyt eteensä lainkaan. Kun ihmisiäkään ei ollut siellä liikaa, kokemus oli kokonaisuudessaan paljon … en tiedä mikä olisi hyvä sana … ehkä aistillisempaa kuin olin osannut kuvitellakaan. Suosittelen hyvässä seurassa kokeiltavaksi!
