Koti-Töölöön pääsee kävellen helposti kahta reittiä:
Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta...
...tai Pitkäsillan kautta...
...keskustaan Ateneumille...
(ah, turkulaista huumoria!)
...ja sieltä vielä Kirjasto 10:een lämmittelemään.
Kotikortteleissa kannattaa välillä kiertää vieraampien katujen kautta
ja etsiä uusia näkökulmia.
Kotiin vihdoin saapuessani on muiden ihmisten niin kutsutulla hiihtolomaviikolla
minua odottanut erikoisvieraamme Linda...
...sekä onnekseni useimmiten myös Master Chefini laittama herkkuruoka.Vaikka uudesta työpaikasta johtuen omat matkailut ovatkin jääneet viime kuukausina vähän vähemmälle, olen onneksi päässyt useinkin makumatkalle. Välillä on tarjolla ollut paistettua riisiä kiinalaisella makkaralla höystettynä (lisää joukkoon vähän soijaa ja chilikastiketta, niin saat aikaiseksi uuden lempipikaruokani) ja välillä vähän perinteisempiä Välimeren makuja.
Luovalla Helsinki-haulla löytyy myös YouTubesta kaikennäköistä. Muun muassa Helsinki-hehkutusta (ja valitusta myös).
Jo ensimmäisinä teinivuosinani oppimani kahvinjuonti on siitä lähtien ollut minulle heikkous. Ensimmäiset kahvini join varmaankin itäisten lähiöiden silloin vielä savuisissa kuppiloissa. Niissä kitkerää kahvia tarjoiltiin kellertyneistä ja halkeilleista kupeista, joihin oli pakko lisätä maitoa ja sokeria, jotta pikimustan nesteen olisi silloin vielä lapsen suu saanut nieltyä. Kotiin mennessä vaatteisiin tarttuneen tupakanhajun saattoi yhä uskottavasti selittää yleisellä kanssaihmisten kahvilakessuttelulla ilman että vanhemmat olisivat epäilleet tyttärensä sortuneen laittomuuksiin ja huonoille tavoille.
Myöhemmin kahvimakuni on kehittynyt ja maito ja sokerikin ovat jääneet matkan varrelle. Vaikka nautin suuresti laadukkaasta espressosta hyvän ravintolaillallisen jälkeen, tunnen kuitenkin edelleen vetoa kaurismäkeläisen karuihin kahvihetkiin. Ehkä kaikki lukiovuosina urheilutalon kahviossa vietetyt hyppy- ja lintsaustunnit ovat jättäneet oman romanttisen leimansa siihen nykyisin lähes olemattomaan luksukseen, joka silloin oli niin arkista ja tavallista: loputtomien tuntien ja päivien viettäminen jatkuvasti täyttyvän kahvikupin äärellä muiden kohtalotovereiden seurassa, joiden kanssa jaettiin lähes kaikki elämän ilot ja surut – niin omat kuin muidenkin.
Ehkä juuri tuon arkisuuden takia sydämeni hypähtää huomatessani, että keskelle kolmen koon supermarketin leipä-juusto-leikkele-osastoa onkin kuin tyhjästä ilmestynyt halpoja kokoontaitettavia tuoleja pöytineen, joiden vieressä Pauligin-esiliinaan sonnustautunut kiharahiuksinen kuuttakymppiä lähestyvä nainen myy kahvia ja Fazerin leipomon paistamia korvapuusteja. Tai kun heti rautakaupan sisäänkäynnin vieressä on lähinnä harmaata, betonista teollisuushallia muistuttuvaan tilaan pystytetty kiinteä kahvila sisäänkäynteineen, tiskeineen ja iltapäivälehtitelineineen ja jonka pöydissä työtakkeihin pukeutuneet miehet lippalakeissaan hörppivät sumppiaan sokerimunkki toisessa kädessä. Tuollaiset pienet hetket elämästä saavat minut jostain syystä usein herkistymään ja ehkä myös kaipaamaan mennyttä ja jollain tavoin menetettyä aikaa.
Viime aikoina olen yrittänyt parhaani mukaan hakeutua tuollaisiin pieniin hetkiin välttääkseni joutumasta siihen paljon puhuttuun ja parjattuun muka-ikuisen-kiireen-loukkuun. Vaikka mielellään muutaman kahvilan lisää Töölöön ottaisin, löytyy täältä kuitenkin onneksi useampi jo ennestään. Niitä olen parhaani mukaan kierrellyt.
Tin Tin Tango on varmaankin suurelle osalle myös ei-töölöläisistä kahvittelijoista tuttu paikka. Se on käytännössä aina auki ja siellä saa sekä hyvää kahvia että aamupalaa koko päivän. Tin Tin Tangon saunaa ja pyykkikonetta en ole testannut, mutta muut palvelut ovat kyllä kokeilun arvoisia. Nimensä mukaisesti ranskalaiseen bistrotyyliin sisustetun kahvilan seiniä koristavat belgialaisseikkailija Tintin kuvat ja joinain kertoina myös paikan chansonin-omaiset musiikkivalinnat ovat viitanneet ranskankielisen maailman suuntaan.
Kansallismuson takaa puolestaan löytyy Kahvila Marocco, josta pidän myös kovasti. Marocco on auki lähinnä aamuaikaisesta alkuiltaan, joten työiltoina sinne ikävä kyllä harvoin ehtii. Monesta muusta nykykahvilasta poiketen Kahvila Marocossa tarjotaan lähinnä paikanpäällä valmistettuja ruokia ja herkkuja, mikä on piristävää vaihtelua ketjuhötön tilalle.
Lähempänä keskustaa Arkadiankadulta löytyy lähes vierivierestä Sininen Baari ja Café Red. Sinistä Baaria en ikävä kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sillä se on auki vain arkisin päiväsaikaan. Paras yritykseni oli kuluneella viikolla, kun saavuin paikalle varttia ennen sulkemisaikaa, jolloin vitriini ja kahvinkeitin olivat jo tyhjinä. Äkkiseltään sanoisin, että paikka vaikuttaa vielä astetta konstailemattomammalta (hauska sana!) kuin naapurinsa Café Red. Café Redin aukiolojat ovat samantyyliset Kahvila Marocon kanssa, joten ei sinnekään tule varmaan jatkossa usein eksyttyä. Paikka oli kuitenkin mukava, latte oli hyvää ja takimmaisessa huoneessa (jonka löytää, jos uskaltaa seikkailla tiskin vierestä takakäytävälle) järjestetään usein taidenäyttelyitä, joita voi käydä ohikulkiessaan kurkkaamassa.
Aika lähellä näitä, Taidehallin kulmalta löytyy myös jo aiemmin mainitsemani Kahvila Soihtu, joka kaikkien edeltäjiensä tavoin on myös suht edullinen keskustan yleiseen hintatasoon verrattuna. Aluksi paikka tuntui ja tuoksui minusta vähän omituiselta ja suhtauduin siihen hiukan epäilevästi. Loppujen lopuksi viihdyin kuitenkin oikein hyvin paikassa satunnaisesti työskentelevän vapaaehtoisnuoren kanssa jutustellessa. On sitä hullumpiakin tapoja viettää aikaa kuin keskustella (hyvän!) kahvikupposen äärellä lukiolaisseurassa maanantai-iltapäivän kuluksi – melkein kuin silloin joskus!
Ja loppuun vielä teemaan sopivasti Oodi kahville à la Twin Peaks :)
Jos koko vuoden tilastoja verrataan, miksi työpaikan perjantaipulloarvonnan voitot keskittyvät lähinnä samalle 2-3 henkilölle, vaikka arvontaan osallistujia olisi pitkälti toistakymmentä?
Miksi irtohiukset kertyvät villatakeissa kainaloihin?
Miksi ravintolassa aina juuri minun tilaukseni unohdetaan tai mokataan tai jokin muu menee minun kohdallani pieleen?
(En ole ainut, joka on tähän kiinnittänyt huomiota.)
Mistä keittiöömme ilmestyy kaunis perhonen keskellä pimeintä talvea?
Mitä perhoselle tulisi tehdä?
Miten hyvät ystävät tai pariskunnat sattuvat usein ajattelemaan samaa asiaa tismalleen samaan aikaan, vaikkei siitä olisi puhuttu moneen tuntiin tai päivään?
Miksi joihinkin ihmisiin törmää Turussa jatkuvasti kadulla, vaikka ei seuraisikaan mitään tiettyä päivärytmiä ja toisiin puolestaan ei ikinä?
Miksi kuitit ja lappuset eivät katoa kaaokseenkaan niin kauan kun ei siivoa ja miksi niitä ei ikinä löydy mistään, kun kaikki on järjestyksessä?
Vuoden 2010 viimeinen päivä on täällä. Tämän vuoden tavoitteena minulla on ollut lukemisen pariin palaaminen ja ajattelin muistin virkistykseksi tehdä listausta siitä, mitä vuoden aikana on tullut luettua. Opiskeluvuoteni vietin lähinnä vieraskielistä ja ulkomaalaista kirjallisuutta kahlatessa, joten tänä vuonna otin tietoisesti työn alle suomalaiset kirjailijat ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Pari käännettyä teosta on listalle myös päätynyt, sillä toinen tavoitteeni on vanhempieni kirjaperinnön läpikahlaaminen. Tähän koottu lista ei varmastikaan ole kattava ote lukemisistani, sillä osan palauttamistani kirjoista olen jo autuaasti unohtanut. On tässä kuitenkin jo aika monta lukemisen arvoista kirjaa mainittuna. Kirjavinkkejä otetaan ensi vuodelle ilolla vastaan; loistavia kirjoja ei koskaan ole liikaa!
Minna Canth Koottuja teoksia II
Nimensä mukaisesti kirja sisälsi useita kertomuksia. Ajatuksiaherättävä katsaus toiseen aikaan. Dramaattisia tarinoita löytyi useampikin – dramatiikan ja kerronnan tyyli vain tuntuu ajoittain vieraalta itsenäiseksi ja suhteellisen tasa-arvoiseksi naisihmiseksi kasvatetun lukijan mielessä.
Einar Már Guðmunsson * Fotspår på himlen * Drömmar på jorden
Koska islantilaisilla ei ole sukunimiä vaan patronyymit, en ollut varma, mihin kohtaan Einarin kirjat tulisi laittaa; listasin ne siis etunimen mukaan. Islantilaisen kirjailijan kaksi toisiinsa liittyvää kuvausta Islannin köyhästä menneisyydestä. Lukeminen lähti osaltani hitaasti käyntiin, sillä yritin aloittaa teosten lukemista ensimmäistä (ja toista ja kolmatta) kertaa jo vuosia sitten. Tänä vuonna, ehkäpä Islannin matkamme innoittamana, luin kirjat vihdoin kokonaisuudessaan, ja hitaasta lämpiämisestäni huolimatta ne kannatti kyllä lukea. Voi tietysti olla, että Islannista tulee myös nopeammin lämmittävää luettavaa.
Hemingway, Ernest Kilimandšaron lumet
Kokoelma novelleja. Siirtomaaromantiikkaa, kaukokaipuuta ja ihmisten tarinoita ja kohtaamisia eri mantereilla toisella aikakaudella. Henkilönä kirjailija on huomattavasti alla esitettyä monimutkaisempi hahmo.
Itkonen, Juha * Anna minun rakastaa enemmän
* Kohti
Juha Itkosen tekstejä olen lukenut ennenkin ja pidän hänen tyylistään. Anna minun rakastaa enemmän oli hauskasti rakennettu kertomus nuoruuden rakkauden kehittymisestä joksikin muuksi; Kohti puolestaan kertoi isästä ja tämän aikuistuneista tyttärestä ja pojasta, joilla kaikilla oli asioita selvitettävänä sekä keskenään että itsekseen. Kumpikaan kirja ei kolahtanut minuun yhtä paljon kuin Myöhempien aikojen pyhiä, mutta mukaansatempaisevia ja lukemisen arvoisia molemmat teokset kyllä olivat. Itkosen kirjoissa on kiva, kun ei koskaan oikein voi olla varma, menevätkö asiat niin kuin itse luulee. Ne tarjosivat myös lukuhetkellä mielenkiintoisen vertailukohdan Minna Canthin ja Maria Jotunin nais- ja parisuhdekuvauksille, jotka olivat myös tuolloin työn alla. Ehkäpä luen kirjan Seitsemäntoista seuraavaksi...
Jotuni, Maria * Arkielämää
* Huojuva talo
Kaksi toisistaan poikkeavaa teosta: Arkielämää kuvaa yhden päivän tapahtumia savolaisella maaseudulla, kun taas Huojuva talo kertoo nuoren naisen kasvutarinan aikuiseksi perheen äidiksi vuosikausia jatkuvassa onnettomassa avioliitossa. Huojuva talo itsessään on hyvä kirja, mutta päähenkilön alistuvuus tuntui niin käsittämättömän pahalta, että lukeminen oli välillä työn ja tuskan takana. Luin kirjaa kesähelteellä puistossa sisätilojen kuumuutta paeten. Ajoittain kirjan tapahtumat tuntuivat kuitenkin niin ahdistavilta, että melkein palasin sisälle vain saadakseni muuta luettavaa. Arkielämää oli ihan hauska tarina, mutta pakko myöntää että kirjan kieli murteineen ja vanhahtavine ilmaisuineen teki lukemisesta välillä vähän työlästä.
Korhonen, Riku Lääkäriromaani
Tutut maisemat Turussa lämmittivät mieltä, mutta ihmiskuvaukset ahdistivat. Hyvät ihmiskuvaukset, mutta (onneksi) minulle niin vieraita ihmistyyppejä. Fiktiota toki, mutta silti monelle varmaankin hyvin tosia henkilöhahmoja. Kirja mietitytti varmasti myös, koska päähenkilöiden elämäntilanne muistutti monilta osin omaani. Kolmikymppinen pariskunta elää päätösten aikaa vaikeiden asioiden ympäröiminä. Vanhempien kuolevaisuus, vanhojen ystävyyssuhteiden uudelleenmäärittämisen aika ja oman elämän ja työn merkityksen pohtiminen ovat kaikki kai asioita, mitä ihminen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan. Hyvä kirja, vaikkakin kirjailijan naiskuvaukset välillä mietityttivät.
Exekutorn
Suomalaissyntyinen Helena Nurmi tunnetaan paremmin Ruotsissa nimellä Ritta Jacobsson. Hän on kirjoittanut Ruotsissa ja ruotsiksi erityisesti nuorten romaaneja, joista hän on voittanut palkintojakin. Exekutorn on hänen aikuisille suunnattu dekkarinsa. Kirja oli hyvä ja paikoin aika hirveäkin, eli myös siinä mielessä onnistunut teos. Olen tavannut Rittan eräällä kouluvierailulla ja hän kertoi loistavasti nuorille elämästään, kielitaidon hankkimisesta ja kirjoittamisestaan. Hurmaava henkilö!
Parkkinen, Leena Sinun jälkeesi Max
Erittäin mieluisa yllätyslahja Joulupukilta viime vuonna. Siiamilaiskaksoset viettävät elämänsä sirkuksissa, kabareissa ja bordelleissa Eurooppaa kiertäen. Yksinäisyys, ykseys, rakkaudenkaipuu ja kiertolaiselämä luovat aivan omanlaisensa ilmapiirin, johon uppoutua.
Sinisalo, Johanna Linnunaivot
Erilainen matkakertomus. Nuoripari matkustaa vaellusmatkalle Tasmaniaan. Ihmismieli on mahtava kumppani ja vastus – niin on luontokin. Omalla tavallaan hyvä kirja, vaikkakin myös (tarkoituksellisesti) ahdistava.
Sjón Skugga-Baldur
Islanti-huumassa lukemani kirja. Ihan jännä ja erilainen kertomus ihmiskohtaloiden kummallisuudesta ja niiden yhteenkietoutuvuudesta. Lyhyt ja nopeasti luettu kirja, joka on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
Kirja sattui olemaan uutuushyllyssä kirjastossa siellä käydessäni, joten päätin repäistä ja lukea sen seitsemässä päivässä. Nykyään työn ohella se tuntuu supersaavutukselta, kun taas koululaisvuosina saatoin lukea melkein seitsemän kirjaa päivässä. Kirja kuvaa kahden nuoren tytön kasvamista ja paikkansa etsimistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Toinen on kovia kokenut suomalaistyttö, joka hakee turvaa ja mielenrauhaa islaminuskosta, toinen on muslimiperheessä kasvanut somalityttö, joka yrittää löytää tasapainoa elämälleen maallistuneiden suomalaiskavereiden ja uskonnollisen perheensä ristipaineessa. Ajoittain Snellman toi islaminuskon kuvaamiseen harvoin mediassa tavattua moniulotteisuutta, vaikka loppujen lopuksi hänen maalaamansa kuva olikin varsin perinteinen länsimainen kuvaus tämäntyylisestä asetelmasta. Pidin kirjasta kuitenkin kovasti ja tarinan aikajana oli hyvin rakennettu.
Steinbeck, John Torstai on toivoa täynnä
Mainio lukukokemus Cannery Row’n vallattomista hulttioasukkaista 40-50 –lukujen Montereyn rannikkokylässä Kaliforniassa. Kerrassaan valloittavia henkilöhahmoja, joiden edesottamuksia oli hauska seurata, varsinkin kun tapahtumapaikat toivat myös omia muistoja mieleen. Rentturomantiikkaa parhaimmillaan!
Tabermann, Tommy * Tähtiä kämmenellä
* Lauluja suuresta halusta
Lainasin runoilijan kuoleman jälkeen kaksi hänen teostaan. En ollut aiemmin Tabermannin runoja lukenut, sillä olen sangen huono runonlukija ja -tulkitsija. Pidin kuitenkin näiden kokoelmien runoista; niistä moni oli kirjoitettu “televisiostakin tuttu” romanttiseroottinen pilke silmäkulmassa.
Westö, Kjell Där vi en gång gått
Kjell Westö oli minulle ennen tätä vuotta vain nimeltä tutu kirjailija. Onnekseni kaverini muutti, ja muuttokuormaa keventääkseen hän antoi minulle kirjan tilapäislainaan. Westön henkilömäärä on ajoittain päätä huimaava, mutta pieni muistinystyröiden venyttely palkitaan runsaasti. Rankka kertomus kauniilla kielellä kerrottuna. Kunpa koulussakin olisi itsenäisyyden jälkeisistä punaisten ja valkoisten taisteluista kerrottu näin mieleenpainuvasti; voisi olla monen oppilaan Suomen historian ymmärrys kansalaissodan osalta huomattavasti nykyistä syvempi! Alla myös Westön mietteitä tabuista suomalaisessa kirjallisuudessa.
Hyvää uutta vuotta kaikille näin lopuksi vielä Abban sävelin! Toivottavasti teidän aatteenne alkavan vuoden edessä ovat huomattavasti positiivisemmat kuin yllättävänkin epäileväisen Abba-tiimin. Minä ainakin suuntaan iloisin miettein illanviettoon, ilotulitukseen ja huomenna alkavaan uuteen vuoteen!
Kiertelimme viikon aikana lähinnä länsirannikkoa ja oli jännittävää huomata, miten yhtäältä Islanti on maantieteellisesti yllätävänkin iso ja haastava maa ja toisaalta hirmuisen pieni. Ihmisiähän koko maassa on noin 320 000, joista lähes 200 000 asuu suur-Reykjavikin alueella. Vaikka meillä oli viikko aikaa, päätimme ettemme edes yritä ajaa läpi perinteistä kehätietä ja nähdä koko maata. Koko tie Islannin ympäri kun kuitenkin on 1339 kilometriä ja ajaminen on teiden laadusta johtuen hitaampaa kuin täällä. Ajattelimme siksi, että on mukava nähdä vähän vähemmän, mutta kunnolla.
Ja kunnolla näimmekin! Neljän ajopäivän aikana ehdimme nähdä upeita vuori- ja vuonomaisemia, karua sisämaata, laajoja laavakenttiä ja kauniita rannikkoseutuja. Kokonaisen päivän päätimme viettää Snæfellsjökullin kansallispuistossa ja se kyllä kannatti! Maisemat olivat kerrassaan upeita. Halusimme nimenomaan päästä omin jaloin myös kulkemaan eikä vain katsella maisemia auton ikkunasta, ja siihen tarkoitukseen seutu oli omiaan. (Ylin ja alin kuva näistä neljästä ovat kansallispuistosta, muut muualta matkanvarrelta.)
Yksi kansallispuistopäivän kohokohdista oli heti aamulla tekemämme pieni vaellus. Matkalla yöpaikastamme kansallispuiston alueelle löytyi sammunut tulivuori, jonka kraaterin reunalle vei sangen helppokulkuinen vaellusreitti. Sen lisäksi, että oli jännittävää päästä oikean tulivuoren reunalle, kävi meillä todellinen tuuri ja saimme ilmaisen yksityisopastuksen vuoren huipulle ja takaisin! Reitti lähti liikkeelle läheisen maatilan pihalta ja ilmeisesti talon koira oli ottanut tavakseen huolehtia siitä, että päivän ensimmäiset vaeltajat pääsevät turvallisesti perille. Niinpä se kulki edellämme koko parin tunnin matkan aina välillä lampaidensa perään juosten ja haukkuen, mutta aina kuitenkin luoksemme palaten.
Automatkallamme pääsimme tutustumaan vähän myös muihin kaupunkeihin kuin Reykjavikiin. Reykjavik oli todella mukava kaupunki ja ydinkeskusta muistutti minusta kokonsa puolesta lähinnä Turkua tai Tamperetta. Myös muut kaupungit olivat mukavanoloisia, mutta kieltämättä sangen pieniä. Useimmilla matkoillani olen ollut niin onnekas, että olen ainakin osan ajasta viettänyt paikallisten ystävieni kanssa ja päässyt kokemaan arkielämää. Olikin aika erilaista olla tällaisella matkalla, jossa olen täysin turistina, enkä tunne koko maassa ketään. Tässä mielessä minulla jäi selvästi sellainen olo, että varsinkin näissä pienemmissä kaupungeissa vierailu jäi kovin pinnalliseksi. Oli kiva käydä paikallisissa ravintoloissa, joissa ei välttämättä ihan yhtä usein turisteja käynyt kuin muualla reittimme varrella, mutta kontaktit paikallisiin jäivät vähäisiksi; emme mekään kyllä tällä kertaa erityisesti yrittäneet kontaktia luoda. Minulle matkustaminen on yleensä kuitenkin nimenomaan paikalliseen elämään tutustumista ja maasta oppimista yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Toki jokaisen elämä ja elämäntapa on erilainen ja elettyjä todellisuuksia on varmaankin yhtä monta kuin on ihmisiäkin, mutta minua kiinnostaakin nimenomaan tämä eri ihmisten subjektiivinen tulkinta omasta ympäristöstään. Tällä kertaa tämä puoli maahan tutustumisesta jäi puuttumaan, mutta luontokohteena matka oli täydellinen.
Snæfellsnesin lisäksi kiersimme myös perinteiset turistikohteet, kuten maailman ensimmäisen “eduskunnan”, Alþing’in, perustamispaikan Þingvellirin kansallispuistossa, Geysirin ja Gullfossin mahtavan vesiputouksen, jonne olisi halutessaan päässyt helposti vaikka tippumaan.
Viimeisenä päivänä kävimme myös kylpemässä “Blue Lagoonissa” (Bláa lónið islanniksi) ja on pakko myöntää, että se oli huomattavasti parempi kokemus kuin olin odottanut. Olen jostain syystä aina suhtautunut vähän skeptisesti kylpylöihin ja muihin tällaisiin (osittain) ihmisten luomiin turistirysiin. Tällä kertaa skeptisyyteni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä laguunissa uiminen oli erittäin rentouttavaa ja sangen erilainen kokemus kuin mitä olin etukäteen ajatellut. Vesi oli suolaista, hämmentävän väristä ja sen lisäksi reunoilta tuprutteli välillä höyrypilviä, joiden sisällä ei nähnyt eteensä lainkaan. Kun ihmisiäkään ei ollut siellä liikaa, kokemus oli kokonaisuudessaan paljon … en tiedä mikä olisi hyvä sana … ehkä aistillisempaa kuin olin osannut kuvitellakaan. Suosittelen hyvässä seurassa kokeiltavaksi!
Täällä Etu-Töölössä on tosi mukava asua. Varsinkin näin kesäkeleillä, kun ei tarvitse palella sisätiloissa! Muutamana menneenä viikonloppuna täällä asuminen on tuntunut oikein erityisen luksukselta. Ystäviä muualta Suomessa on käynyt kylässä, heitä on ollut kiva nähdä ja sen myötä olen taas itsekin innostunut kiertelemään kaupunkia huvikseni. Väiskin puisto, Taivallahden ranta ja kävelyretket keskustan tapahtumiin ovat kaikki niin helposti saavutettavissa!
Turusta yökylään tulleella ystävälläni oli eräänä aurinkoisena lauantaiaamuna loistoidea: hän ehdotti että aamupala-/brunssiravintolan sijaan otammekin omat eväät mukaan ja menemme puistoon aamupalalle. Eihän tämä kovin originelliltä idealta sinänsä tunnu, mutta jotenkin pitkän ja kylmän talven jälkeen en itse ollut osannut vielä ollenkaan totuttautua ajatukseen, että aamupalaa voisi nauttia jossain muualla kuin sisätiloissa. Kyllä Väiskin puiston auringossa itse täytetyt reissarit maistuivat hyviltä, eivät ollenkaan yhtä kuivilta kuin vielä edellisenä aamuna ennen töihin lähtöä. Oli sinne puistoon muutama muukin ihminen eksynyt nauttimaan päivästä.
Aurinkoisten aamupalojen lisäksi kesässähän on tietysti ihanaa jäätelö! Taivallahden rannasta löytyy myös aika hyvä Helsingin jäätelötehtaan jäätelökioski. Maultaan heidän jäätelönsä ei ole ihan minun ykkössuosikkieni joukossa, vaikka yhtiön 1922 aloittaneet perustajat olivatkin Italiasta kotoisin ja yleisesti ottaen voisi sanoa, että ei ole italialaisen jäätelön voittanutta! Onneksi sangen hintava pallo on ainakin kooltaan hintansa väärtti! Jos haluaa olla fiksu ja järkevä, niin kannattaa ehdottomasti pyytää jäätelö kuppiin. Mikäli aitoon kesäfiilikseen pääseminen vaatii kuitenkin tahmaisia sormia ja jäätelötahroja t-paidassa, niin suosittelen vanhanajan vohvelia!
Kävelyretkiltä meren rannassa olen saanut inspiraatiota myös kotitaloustöihin. Vielä ei inspiraatio ole johtanut tositoimiin, mutta jäätelökioskin lähettyviltä löytyvä aito oikea mattolaituri näytti aika idylliseltä. Sitä saa kaiken lisäksi yhä myös oikeasti käyttää mattojen pesuun, toisin kuin monilla sisävesialueilla. Sillä kertaa voiton veti kuitenkin viereinen Meritallin terassi, josta on ihanan rentouttavat näkymät sekä merelle että mattolaiturille. Suosittelen lämpimästi varsinkin kauniiden kesäiltojen iloksi!
Muista kulmilla vieraillesta kesäiloista mainittakoon Naisten Kymppi, jota kävin tänä vuonna ensi kertaa seuraamassa reitin varrelta. Aika hyväntuuliselta meininki näytti, joten ehkäpä ensi vuonna uskaltaudun itsekin mukaan, jos olen siihen aikaan vuodesta maisemissa. Kävin tutkailemassa etukäteen tapahtuman nettisivuja. Oli aika kiva yllätys huomata, että tapahtuma on alunperin 80-luvulla alkanut pienen lenkkiporukan toimesta. He olisivat halunneet osallistua juoksutapahtumaan treenattuaan yhdessä säännöllisesti jonkun aikaa. Kaikki olemassa olleet tapahtumat olivat kuitenkin heidän makuunsa liian kilpailuhenkisiä, joten he päättivät aloittaa oman, vähemmän vakavamielisen tapahtumansa. Ensimmäisessä Naisten kympissä (1984) juoksi sitten 368 naista ympäri Kaivopuistoa kymmenen kilometrin verran. On siitä aika pitkälle tultu, sillä tänä vuonna tapahtumassa oli lähes 18 500 osallistujaa! Mitenköhän minun kerran viikossa punttikselle ja kerran kuussa sauvakävelylle harrastukseni vertautuvat tähän... Tässä vähän haastetta, meidän itse kunkin kuntoiluproggiksille! :)
Valittelin tuossa jonkun aikaa sitten väsyneenä päivänä toiselle puoliskolleni elämänmenoa ihan yleisesti ottaen. Havahduin järkytyksekseni huomaamaan, etten oikeasti muistanut, milloin olisin viimeksi nauranut oikein vatsa kippurassa ja vedet silmissä.
Toiminnan (tai ainakin jonkinasteisen toiminnan) ihmisenä päätin, että asialle on tehtävä jotain. Kävimme vaihtoehtoina läpi Anttilaan juoksemisen ja ainakin kolmen Simpsons-kauden ostamisen tai vastaavasti Monthy Python -paketin hankkimisen. Päätimme kuitenkin odottaa näiden hankintojen kanssa vielä jonkin aikaa ja ihan oikeasti myös miettiä, miten sitä arkipäivän iloisuuden määrää saisi lisättyä. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan! Itsehoidon alkuun olen määrännyt sauvakävelyn ja punttisalikäyntien uudelleen aloittamisen; toivotaan että liikunnan lisääminen myös osaltaan vaikuttaisi vireystilaani...
(Kuva on otettu alkuvuoden Ranskan-matkalta. Pieni tehtävä: etsi kuvan henkilöistä yksi heitä kaikkia yhdistävä piirre ;) )
Itsehoitokuurin toiseen vaiheeseen kuului nauraminen. Turussa asuessani kävin useinkin yliopistolla järjestetyissä stand up -illoissa, mutta täällä Helsingissä mm. seuralaiseni kielivalikoimasta johtuen, ovat komediaillat jääneet vähän vähemmälle. Bottalla järjestetään kuitenkin aina välillä englanninkielisiäkin stand up -iltoja ja oli kyllä kiva käydä pitkästä aikaa kuuntelemassa amatöörien ja ammattilaisten "huumorointia". Sen illan ohjelmisto ei ollut ehkä aivan parhaimmasta päästä, mutta on se silti ihailtavaa, miten jotkut uskaltavat ja osaavat laittaa itsensä likoon sillä tavoin.
Minulle illan kohokohta, itse asiassa aika yllättäen, oli komediaillan jälkeen alkaneet ihka oikeat lavatanssit! Koomikoiden tarinoidessa olinkin vähän ihmetellyt mikkiständien ympäri kiedottuja (teko)koivunoksia sekä lavalla olleita bändikamoja, joihin kuului myös haitari. Komeadiayleisön osittain poistuttua paikalta täyttyi Manalan yläkerran sali hienosti kellohameisiin ja muihin tanssivaatteisiin pukeutuneista ihmisistä, joiden keski-ikä oli selkeästi olettamaani alempi. Meistä kumpikaan ei oikeasti osaa tanssia, mutta kyllä mekin uskaltauduimme lattialla pikaisesti pyörähtämään taitavampien tanssijoiden meitä sulavasti väistäessä.
Tämä urbaani lavatanssikokemus oli kyllä oikein kunnon annos arjen eksotiikkaa, sillä lähiössä kasvaneena ja ennemminkin ulkomailla matkanneena ovat minulta suomalaiset lavatanssit jääneet aikalailla pimentoon. Näitä tanssijoita katsellessa tuli kuitenkin oikeasti hymy huuleen: tanssin ilo oikein loisti ihmisten kasvoilta ja selkeästikin tämän perjantai-illan vietossa prioriteetti oli jossain ihan muualla kuin kaljan kittaamisessa, vaikka sitäkin oli saatavilla. Meistä oli myös hauskaa yrittää selvittää tanssien kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä ja toimintatapoja; niin vinhaan tahtiin vaihtuivat ihmisten parit, vaikka yhteisestä tanssityylistä olisi saattanut luulla, että yhdessä on tanssittu vuosikausia. Ei voi muuta kuin ihaillen ja ystävällismielisesti kadehtia!
Alla pieni maistiainen vielä (alku)illan esiintyjätarjonnasta. Suosittelen lämpimästi vastaavaa reseptiä myös muille naurunnälkäisille!
Eilen kävimme pitkästä aikaa uudessa ravintolassa syömässä. H. oli ollut taas lähes viikon konserttimatkalla, tällä kertaa eri puolilla Saksaa kierrellen kuuntelemassa kaiken maailman säveltäjiä (en edes yritä enää pysyä perässä, mikä teos/säveltäjä on milläkin kertaa kyseessä), joten halusin juhlistaa hänen kotiinpaluutaan. Siksipä päätin, että nyt mennään uuteen ravintolaan syömään ja olkoon vaikka vähän hintavampi paikka, mutta minä piffaan kultani kotiinpaluun kunniaksi!
Tähän väliin on todettava, että tiedän kyllä miten kornilta kuulostaa juhlia vain viiden päivän poissaolon jälkeen. Pakko on kuitenkin myöntää, että näin ensikerran vakavasti pariuduttuani minusta on tullut juuri sellainen höpsö, jolle itse aiemmin hyväntahtoisesti naureskelin. Ei sille vaan voi mitään, että yksin kotona on paljon tylsempää kuin toisen kanssa, vaikka yksinkin on kivaa. Jotenkin siitä toisesta ja sen seurasta kuitenkin tykkää sellaisella tavalla, mitä en sinkkuudessani pystynyt ymmärtämään, vaikka paljon parisuhteista mielestäni ymmärsinkin. (Kuva on Maija Vuorelan piirtämä, löytyy Helsingin Sanomien e-korttipalvelusta.)
Noh, tällä kertaa juhlapaikaksi valikoitui Runeberginkadun ja Mannerheimintien risteyksestä löytyvä Carelia. Olemme useasti aiemminkin miettineet sinne menemistä, mutta jotenkin ruokalistan antimet eivät ole olleet tarpeeksi houkuttelevia niiden hinnoitteluun nähden. Itseasiassa H. olisi halunnut viedä minut sinne jo ensimmäisillä treffeillämme. Treffit eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä ennen ravintolaillallista (josta minua ei oltu etukäteen informoitu), treffeihin olisi sisältynyt Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva. Koska suomalaisen oopperan kokemukseni perustuvat ainoastaan urheiluoopperaan Paavo Nurmi, ja koska muistin yläasteen äidinkielentunneilta Punainen viiva -kirjan olleen supermasentava, kieltäydyin jollain verukkeelle treffeistä ja pakotin H:n Turun vierailulle, jonka ohjelmaan ei sisältynyt suomalaista oopperaa. Ne treffit myös näyttävät päättyneen erittäin hyvin! :)
Carelia oli paikkana oikein mukava, ranskalaishenkinen ravintola. Paikka oli hieno, palvelu oli hyvää ja ruokakin tehty keskimääräistä huolellisemmin. Kaikesta tästä huolimatta, ei vierailu kuitenkaan ollut (ruoan osalta) täysin hintansa väärti. Olen kyllä tyytyväinen, että kävimme siellä, mutta en ole varma tarvitseeko sinne mennä ihan heti uudelleen. Mukavaa Careliassa oli, että heillä on monille viineille myös omat maahantuojansa, joten tarjolla on muutakin kuin Alkon valikoimasta löytyviä viinejä. Tasapainoisemman hinta/laatusuhteen löytää kuitenkin mielestäni korttelin vastakkaisesta kulmasta Ravintola Kuusta, jossa kävimme muutama viikko sitten. Perinteisistä suomalaisista ruoista ei valitettavasti silakoita ollut sillä kertaa tarjolla kuulemma jäisen talven vuoksi, mutta muutkin ruoat maistuivat. Täytyykin varmaan joskus mennä kokeilemaan heidän viini-iltojaan. (Kuva on Ravintola Kuun Supertravelnet-sivulta.)
Koska en tarkalleen tiedä, mitä H. musiikkimatkallaan Saksassa kuuli, ajattelin tämän kerran musiikkiannoksena esitellä amerikkalaissäveltäjä Samuel Barberin minioopperan A Hand of Bridge. Kuulin itse teoksen ensimmäistä kertaa kuun alussa Sibelius-Akatemian järjestämässä Samuel Barber 100 v. -juhlakonsertissa. Se on aika hauska pikku musiikkinäytelmä, josta käy hyvin ilmi, mitä kahden bridgeä pelaavan pariskunnan päässä pelin aikana todella liikkuukaan. Enjoy!
Niin, se elämä Töölössä. Millaista se on? Olen aiemmin jo todennut yllättyväni yhä uudelleen siitä, miten tavallista elämä on loppujen lopuksi missä vain. Lähiönuoresta maailmanmatkaajaksi, turkulaiseksi ja siitä vielä töölöläiseksi on yllättävän lyhyt matka.
Keskusta-asumisen hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että keskustaan on lyhyt matka - ainakin etäisyyden puolesta. Käytännössä kuitenkin radanvarren lähiöistä pääsee eri puolille Helsinkiä vähintään yhtä nopeasti, ellei nopeamminkin, kuin välillä täältä Töölöstä ratikkapysäkin kautta kulkiessa. Iltaisin on kuitenkin ihanaa, että voi tarvittaessa kävellä kotiin ja työmatkakin taittuu jalan.
Mutta tänä vuonna erityisen ihanaa on ollut Talvi! Pitkästä aikaa on saanut kunnolla kipristellä ja häpeilemättä vetää toppahousut jalkaan ulos mennessä, sillä kaikki ovat niin vuorautuneita vaatteisiinsa, ettei ketään voi kuitenkaan tunnistaa! Kylmyyden huonot puolet huomaa täällä vanhassa töölöläisessä kivitalossa kuitenkin harmillisen pian. Seinät hohkaavat kylmää joka suuntaan ja ylimmän kerroksen asukkina kylmä ullakko tuo vielä oman lisänsä seinien lisäksi katon kautta. Pahimpina pakkaspäivinä päivän korkein lämpötila sisällä on saattanut olla seitsemäätoista astetta. Monen huoltoyhtiösoiton ja -visiitin jälkeen meidän oli pakko lopulta luopua toiveajattelusta ja käydä ostamassa lisälämmitin. Lämmin täällä ei vieläkään ole, mutta nyt sentään tarkenee yhdellä pitkähihaisella ja yksillä villasukilla.
Tästä huolimatta en kehtaa valittaa, sillä olen aina ollut talvi-ihminen ja otan miljoona kertaa mieluummin vastaan paukkupakkaset ja huurteisen Helsingin kuin viime vuosien harmauden. Vielä kun sen lopputalven loskan saisi skipattua kokonaan ja voisi siirtyä suoraan kevätkeleihin, niin elämä Töölössä olisi täydellistä!
