Muistoja verestelemässä

Pitkä ja hartaasti odotettu loma on vihdoin alkanut. Luulin, että suurten muutosten koitettua pari vuotta sitten olisi elämän ollut aika asettua hiljalleen uomiinsa. Elämä kuitenkin pääsi taas yllättämään ja olen saanut taas huomata, että asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen; itse niihin voi hyvistä pyrkimyksistä huolimatta välillä vaikuttaa yllättävän vähän. Nyt siis odotellaan, katsellaan ja mietitään, että mitenköhän sitä olisi parasta suhtautua työelämän ja yksityiselämän ylimääräisiin haasteisiin. Olisi ollut kiva vaihteeksi elellä leppoisissa tunnelmissa eteenpäin, mutta eiköhän sitä näilläkin eväin pärjätä!

Loma lähti onneksi hyvin käyntiin, sillä pääsin verestelemään jo seitsemän (!) vuoden takaisia Etelä-Ranskan muistoja vanhalla vaihtoporukalla. Belgialaiset asuntolakaverini järjestivät omalle porukalleen rendez-vous'n entiseen kotikaupunkiimme. Siellä sitten yhteistuumin kiertelimme Aix-en-Provencen katuja ja kuppiloita menneitä iloisesti muistellen ja nykyisiä kuulumisia kertoillen ja toistemme uusiin kumppaneihin tutustuen.

Ihan pelkäksi ruoasta ja juomasta nauttimiseksi ei matka onneksi jäänyt. Vaikka aikaa oli vain pari päivää, ehdimme silti myös tehdä yllättävän paljon retkiäkin ja tutkailla minullekin ennestään tuntemattomia paikkoja!

Päiväkävelyllä Mt. Sainte-Victoiren alarinteillä.

Château de Vauvenargues Vauvenargues'in pikkukylässä,
jonne retkemme päättyi. Linnassa on Picassokin aikoinaan elellyt
ja sen pihamaalta hänet löytää edeleenkin.

Marseillen vanhan sataman näkymiä, taustalla kaupugin tuntomerkki  -
Marseille'ta vartioiva Notre-Dame de la Garde

Vanhan sataman (Vieux-Port)  kalatarjonnassa riittää ihmettelemistä.
Satamasta pääsi kympillä myös pienelle meriajelulle.

Näkymiä Marseilleen. Kaupungin rantaviivoilta löytyy paljon ravintoloita,
pieniä satamapoukamia ja uimarantoja, jos vain uskaltautuu lähtemään vanhaa satamaa kauemmas.

Marseillen edustalta löytyy myös Château d'If -niminen entinen vankilasaari.
Sinne sijoittuu myös osa Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivin tapahtumista.

Meillä on H:n kanssa vielä tämän reissun jälkeen isompi ja pidempi matka edessä. Vaikka uusiakin paikkoja on tietysti aina upeaa nähdä ja tutkia, on pakko myöntää, että välillä on kiva mennä tuttuihinkin paikkoihin. Aixiin saapuessa, ja matkalla kavereita ja sukulaisia pitkästä aikaa nähdessä oli tunne kuin olisi tullut kotiin. Oli ihanaa, ettei jokaisessa kadun kulmassa tarvinnut kaivaa karttaa esiin tai pälyillä etsivästi ympärilleen ja että pystyi puhumaan tuttujen ja tuntemattomen paikallisten kanssa paikallisella kielellä.Vastaavina hetkinä sitä melkein uskaltaa pitää itseään maailmankansalaisena.

Kotoisan tunteen lisäksi Provencessa on hienoa tietysti maisemat ja ilmapiiri, mutta ehdottomasti myös rosé-viini! Vastaavia kevyitä, kirpsakoita, kuivia ja hailakanvärisiä roséita kun vielä saataisiin joku päivä Alkoonkin nykyisten mansikkamehujen tilalle!

Lomaa odotellessa... Astoria, OR

Matkalla suureen maailmaan suomalaissiirtolaisten jalanjäljissä...


View Larger Map

Wikipedia:

"Astoria attracted a host of immigrants beginning in the late-19th century: Scandinavian settlers, primarily Finns, and Chinese soon became significant parts of the population. The Finns mostly lived in Uniontown, near the present-day end of the Astoria-Megler Bridge, and took fishing jobs; the Chinese tended to do cannery work, and usually lived either downtown or in bunkhouses near the canneries."

"Notable people: Maila Nurmi, aka 1950s TV horror hostess Vampira and co-star of Ed Wood's Plan 9 From Outer Space attended Astoria High School in the late 1930s."

Ja lisää kiehtovaa historiaa Wikipediasta...

The Finnish Socialists of Astoria

The migration of Finns to North America began in the early 1860s, when representatives of Michigan mining interests began to actively recruit hardy Finnish workers as a labor source. This purely economic migration was joined by others who chose to escape the political hegemony of Tsarist Russia, of which Finland was only a semi-autonomous part. By the coming of World War I, over 300,000 Finns had left their native land for jobs or freedom.

[...]

Astoria, Oregon, a fishing community of about 10,000 souls on the American frontier, happened to be a magnet for the Finnish immigration. Located at the mouth of the Columbia River on the far northwest tip of the state, Astoria was cut off from population centers by the mountains of the Coast Range to the East and the waters of the river to the North, and sat perched upon the hills looking toward the Pacific Ocean in the West. It was a hamlet which developed in isolation, a community where newly arriving Finns could readily find others who spoke their language.

While some worked in the area's not insubstantial timber industry, most of the Finns in Astoria caught steelhead and salmon on the Columbia, working independently as small proprietors on their own boats. The needs of the Finnish fishermen were for cooperation, coordination, and collective social activity and they were generally not pitted against ruthless capitalist enterprise as were their countrymen engaged in mining and timber work in the Upper Midwest. Consequently, the political views of Astoria's Finnish Socialists tended to be moderate and electoral rather than built around the notions of class struggle and revolution. Some of the more radical Finns sometimes disparaged the Astorians for their "fish-captain's" world-view.

Toimiva parisuhde à la Väestöliitto

Pitkä nettihiljaisuus on hyvä rikkoa oman kullan poissaollessa lyhyesti ja ytimekkäästi oheiseen musiikkivideoon. Vanhan kaverin Facebook-päivityksenä tutustuin kappaleeseen puolisen vuotta sitten ja säännöllisesti olen siitä lähtien palannut sen pariin. Rinnastus monien nykypäivän (nuorten?)aikuisten heilastuskäytäntöjen ja  Chaplinin videon kanssa aika kutkuttava...

Vaikka elämä silloin tällöin aina potkii syystä jos toisestakin päähän, on ihanaa, että itsellä on jotain minkä suhteen ei tarvitse epäillä eikä mietiskellä turhia. Laulun tarina on monelle turhankin tuttu; itse nirsoudessani olen siltä suurimmilta osin onneksi välttynyt. Euroviisut lähestyvät taas, mutta ainakaan Ruotsin Melodifestivaleneja seuranneena en osaa odottaa palaavani tämän vuoden laulujen pariin yhtä säännöllisesti kuin tämän. Ehkä tämä on vain omaa höpsöttelyä, mutta minuun tämä laulu iski; entä teihin muihin?



Ps. Niin, ja Väestöliitolla on tosiaan omat sivut parisuhteille.

Työmatkan varrelta

 Auringonnousu Hakaniemessä.

Aamukahvit torikahvilassa 

hyvässä seurassa ja kelillä kuin kelillä. 

 

Koti-Töölöön pääsee kävellen helposti kahta reittiä:
Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta...

 

...tai Pitkäsillan kautta...

 

 ...keskustaan Ateneumille...

(ah, turkulaista huumoria!)

...ja sieltä vielä Kirjasto 10:een lämmittelemään.

Kotikortteleissa kannattaa välillä kiertää vieraampien katujen kautta
ja etsiä uusia näkökulmia.

Kotiin vihdoin saapuessani on muiden ihmisten niin kutsutulla hiihtolomaviikolla
minua odottanut erikoisvieraamme Linda...

...sekä onnekseni useimmiten myös Master Chefini laittama herkkuruoka.Vaikka uudesta työpaikasta johtuen omat matkailut ovatkin jääneet viime kuukausina vähän vähemmälle, olen onneksi päässyt useinkin makumatkalle. Välillä on tarjolla ollut paistettua riisiä kiinalaisella makkaralla höystettynä (lisää joukkoon vähän soijaa ja chilikastiketta, niin saat aikaiseksi uuden lempipikaruokani) ja välillä vähän perinteisempiä Välimeren makuja.

 Luovalla Helsinki-haulla löytyy myös YouTubesta kaikennäköistä. Muun muassa Helsinki-hehkutusta (ja valitusta myös).

Kaffepaussi

Kaffepaussi turkulaisittain. Kuva täältä.

Jo ensimmäisinä teinivuosinani oppimani kahvinjuonti on siitä lähtien ollut minulle heikkous. Ensimmäiset kahvini join varmaankin itäisten lähiöiden silloin vielä savuisissa kuppiloissa. Niissä kitkerää kahvia tarjoiltiin kellertyneistä ja halkeilleista kupeista, joihin oli pakko lisätä maitoa ja sokeria, jotta pikimustan nesteen olisi silloin vielä lapsen suu saanut nieltyä. Kotiin mennessä vaatteisiin tarttuneen tupakanhajun saattoi yhä uskottavasti selittää yleisellä kanssaihmisten kahvilakessuttelulla ilman että vanhemmat olisivat epäilleet tyttärensä sortuneen laittomuuksiin ja huonoille tavoille.

Myöhemmin kahvimakuni on kehittynyt ja maito ja sokerikin ovat jääneet matkan varrelle. Vaikka nautin suuresti laadukkaasta espressosta hyvän ravintolaillallisen jälkeen, tunnen kuitenkin edelleen vetoa kaurismäkeläisen karuihin kahvihetkiin. Ehkä kaikki lukiovuosina urheilutalon kahviossa vietetyt hyppy- ja lintsaustunnit ovat jättäneet oman romanttisen leimansa siihen nykyisin lähes olemattomaan luksukseen, joka silloin oli niin arkista ja tavallista: loputtomien tuntien ja päivien viettäminen jatkuvasti täyttyvän kahvikupin äärellä muiden kohtalotovereiden seurassa, joiden kanssa jaettiin lähes kaikki elämän ilot ja surut – niin omat kuin muidenkin.

Ehkä juuri tuon arkisuuden takia sydämeni hypähtää huomatessani, että keskelle kolmen koon supermarketin leipä-juusto-leikkele-osastoa onkin kuin tyhjästä ilmestynyt halpoja kokoontaitettavia tuoleja pöytineen, joiden vieressä Pauligin-esiliinaan sonnustautunut kiharahiuksinen kuuttakymppiä lähestyvä nainen myy kahvia ja Fazerin leipomon paistamia korvapuusteja. Tai kun heti rautakaupan sisäänkäynnin vieressä on lähinnä harmaata, betonista teollisuushallia muistuttuvaan tilaan  pystytetty kiinteä kahvila sisäänkäynteineen, tiskeineen ja iltapäivälehtitelineineen ja jonka pöydissä työtakkeihin pukeutuneet miehet lippalakeissaan hörppivät sumppiaan sokerimunkki toisessa kädessä. Tuollaiset pienet hetket elämästä saavat minut jostain syystä usein herkistymään ja ehkä myös kaipaamaan mennyttä ja jollain tavoin menetettyä aikaa.

Viime aikoina olen yrittänyt parhaani mukaan hakeutua tuollaisiin pieniin hetkiin välttääkseni joutumasta siihen paljon puhuttuun ja parjattuun muka-ikuisen-kiireen-loukkuun. Vaikka mielellään muutaman kahvilan lisää Töölöön ottaisin, löytyy täältä kuitenkin onneksi useampi jo ennestään. Niitä olen parhaani mukaan kierrellyt.

Kuva Tin Tin Tangon kotisivuilta.

Tin Tin Tango on varmaankin suurelle osalle myös ei-töölöläisistä kahvittelijoista tuttu paikka. Se on käytännössä aina auki ja siellä saa sekä hyvää kahvia että aamupalaa koko päivän. Tin Tin Tangon saunaa ja pyykkikonetta en ole testannut, mutta muut palvelut ovat kyllä kokeilun arvoisia. Nimensä mukaisesti ranskalaiseen bistrotyyliin sisustetun kahvilan seiniä koristavat belgialaisseikkailija Tintin kuvat ja joinain kertoina myös paikan chansonin-omaiset musiikkivalinnat ovat viitanneet ranskankielisen maailman suuntaan.

Kuva Kahvila Maroccon kotisivuilta.

Kansallismuson takaa puolestaan löytyy Kahvila Marocco, josta pidän myös kovasti. Marocco on auki lähinnä aamuaikaisesta alkuiltaan, joten työiltoina sinne ikävä kyllä harvoin ehtii. Monesta muusta nykykahvilasta poiketen Kahvila Marocossa tarjotaan lähinnä paikanpäällä valmistettuja ruokia ja herkkuja, mikä on piristävää vaihtelua ketjuhötön tilalle.

Café Redin kuva löytyi blogista Silmänkääntövankila.

Lähempänä keskustaa Arkadiankadulta löytyy lähes vierivierestä Sininen Baari ja  Café Red. Sinistä Baaria en ikävä kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sillä se on auki vain arkisin päiväsaikaan. Paras yritykseni oli kuluneella viikolla, kun saavuin paikalle varttia ennen sulkemisaikaa, jolloin vitriini ja kahvinkeitin olivat jo tyhjinä. Äkkiseltään sanoisin, että paikka vaikuttaa vielä astetta konstailemattomammalta (hauska sana!) kuin naapurinsa Café Red. Café Redin aukiolojat ovat samantyyliset Kahvila Marocon kanssa, joten ei sinnekään tule varmaan jatkossa usein eksyttyä. Paikka oli kuitenkin mukava, latte oli hyvää ja takimmaisessa huoneessa (jonka löytää, jos uskaltaa seikkailla tiskin vierestä takakäytävälle) järjestetään usein taidenäyttelyitä, joita voi käydä ohikulkiessaan kurkkaamassa.

Aika lähellä näitä, Taidehallin kulmalta löytyy myös jo aiemmin mainitsemani  Kahvila Soihtu, joka kaikkien edeltäjiensä tavoin on myös suht edullinen keskustan yleiseen hintatasoon verrattuna. Aluksi paikka tuntui ja tuoksui minusta vähän omituiselta ja suhtauduin siihen hiukan epäilevästi. Loppujen lopuksi viihdyin kuitenkin oikein hyvin paikassa satunnaisesti työskentelevän vapaaehtoisnuoren kanssa jutustellessa. On sitä hullumpiakin tapoja viettää aikaa kuin keskustella (hyvän!) kahvikupposen äärellä lukiolaisseurassa maanantai-iltapäivän kuluksi – melkein kuin silloin joskus!

Ja loppuun vielä teemaan sopivasti Oodi kahville à la Twin Peaks :)

Kirjakatsaus 2010

Vuoden 2010 viimeinen päivä on täällä. Tämän vuoden tavoitteena minulla on ollut lukemisen pariin palaaminen ja ajattelin muistin virkistykseksi tehdä listausta siitä, mitä vuoden aikana on tullut luettua. Opiskeluvuoteni vietin lähinnä vieraskielistä ja ulkomaalaista kirjallisuutta kahlatessa, joten tänä vuonna otin tietoisesti työn alle suomalaiset kirjailijat ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Pari käännettyä teosta on listalle myös päätynyt, sillä toinen tavoitteeni on vanhempieni kirjaperinnön läpikahlaaminen. Tähän koottu lista ei varmastikaan ole kattava ote lukemisistani, sillä osan palauttamistani kirjoista olen jo autuaasti unohtanut. On tässä kuitenkin jo aika monta lukemisen arvoista kirjaa mainittuna. Kirjavinkkejä otetaan ensi vuodelle ilolla vastaan; loistavia kirjoja ei koskaan ole liikaa!

Minna Canth
Koottuja teoksia II

Nimensä mukaisesti kirja sisälsi useita kertomuksia. Ajatuksiaherättävä katsaus toiseen aikaan. Dramaattisia tarinoita löytyi useampikin – dramatiikan ja kerronnan tyyli vain tuntuu ajoittain vieraalta itsenäiseksi ja suhteellisen tasa-arvoiseksi naisihmiseksi kasvatetun lukijan mielessä.
   


Einar Már Guðmunsson
* Fotspår på himlen
* Drömmar på jorden

Kuva on kirjailijan blogista.

Koska islantilaisilla ei ole sukunimiä vaan patronyymit, en ollut varma, mihin kohtaan Einarin kirjat tulisi laittaa; listasin ne siis etunimen mukaan. Islantilaisen kirjailijan kaksi toisiinsa liittyvää kuvausta Islannin köyhästä menneisyydestä. Lukeminen lähti osaltani hitaasti käyntiin, sillä yritin aloittaa teosten lukemista ensimmäistä (ja toista ja kolmatta) kertaa jo vuosia sitten. Tänä vuonna, ehkäpä Islannin matkamme innoittamana, luin kirjat vihdoin kokonaisuudessaan, ja hitaasta lämpiämisestäni huolimatta ne kannatti kyllä lukea. Voi tietysti olla, että Islannista tulee myös nopeammin lämmittävää luettavaa.


Hemingway, Ernest
Kilimandšaron lumet
Kokoelma novelleja. Siirtomaaromantiikkaa, kaukokaipuuta ja ihmisten tarinoita ja kohtaamisia eri mantereilla toisella aikakaudella. Henkilönä kirjailija on huomattavasti alla esitettyä monimutkaisempi hahmo.





Itkonen, Juha
* Anna minun rakastaa enemmän
* Kohti
Juha Itkosen tekstejä olen lukenut ennenkin ja pidän hänen tyylistään. Anna minun rakastaa enemmän oli hauskasti rakennettu kertomus nuoruuden rakkauden kehittymisestä joksikin muuksi; Kohti puolestaan kertoi isästä ja tämän aikuistuneista tyttärestä ja pojasta, joilla kaikilla oli asioita selvitettävänä sekä keskenään että itsekseen. Kumpikaan kirja ei kolahtanut minuun yhtä paljon kuin Myöhempien aikojen pyhiä, mutta mukaansatempaisevia ja lukemisen arvoisia molemmat teokset kyllä olivat. Itkosen kirjoissa on kiva, kun ei koskaan oikein voi olla varma, menevätkö asiat niin kuin itse luulee. Ne tarjosivat myös lukuhetkellä mielenkiintoisen vertailukohdan Minna Canthin ja Maria Jotunin nais- ja parisuhdekuvauksille, jotka olivat myös tuolloin työn alla. Ehkäpä luen kirjan Seitsemäntoista seuraavaksi...




Jansson, Tove
* Muumipeikko ja pyrstötähti
* Muumilaakson marraskuu
Uusintakierroksella; perusmuumisettiä.

Kuva on Helsingin yliopiston
sukupuolentutkimusyksikkö
Kristiina-instituutin sivuilta.

Jotuni, Maria
* Arkielämää
* Huojuva talo
Kaksi toisistaan poikkeavaa teosta: Arkielämää kuvaa yhden päivän tapahtumia savolaisella maaseudulla, kun taas Huojuva talo kertoo nuoren naisen kasvutarinan aikuiseksi perheen äidiksi vuosikausia jatkuvassa onnettomassa avioliitossa. Huojuva talo itsessään on hyvä kirja, mutta päähenkilön alistuvuus tuntui niin käsittämättömän pahalta, että lukeminen oli välillä työn ja tuskan takana. Luin kirjaa kesähelteellä puistossa sisätilojen kuumuutta paeten. Ajoittain kirjan tapahtumat tuntuivat kuitenkin niin ahdistavilta, että melkein palasin sisälle vain saadakseni muuta luettavaa. Arkielämää oli ihan hauska tarina, mutta pakko myöntää että kirjan kieli murteineen ja vanhahtavine ilmaisuineen teki lukemisesta välillä vähän työlästä.


Korhonen, Riku
Lääkäriromaani
Tutut maisemat Turussa lämmittivät mieltä, mutta ihmiskuvaukset ahdistivat. Hyvät ihmiskuvaukset, mutta (onneksi) minulle niin vieraita ihmistyyppejä. Fiktiota toki, mutta silti monelle varmaankin hyvin tosia henkilöhahmoja. Kirja mietitytti varmasti myös, koska päähenkilöiden elämäntilanne muistutti monilta osin omaani. Kolmikymppinen pariskunta elää päätösten aikaa vaikeiden asioiden ympäröiminä. Vanhempien kuolevaisuus, vanhojen ystävyyssuhteiden uudelleenmäärittämisen aika ja oman elämän ja työn merkityksen pohtiminen ovat kaikki kai asioita, mitä ihminen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan. Hyvä kirja, vaikkakin kirjailijan naiskuvaukset välillä mietityttivät.




Nurmi, Helena

Kuva on kirjailijan kotisvuilta.

Exekutorn
Suomalaissyntyinen Helena Nurmi tunnetaan paremmin Ruotsissa nimellä Ritta Jacobsson. Hän on kirjoittanut Ruotsissa ja ruotsiksi erityisesti nuorten romaaneja, joista hän on voittanut palkintojakin. Exekutorn on hänen aikuisille suunnattu dekkarinsa. Kirja oli hyvä ja paikoin aika hirveäkin, eli myös siinä mielessä onnistunut teos. Olen tavannut Rittan eräällä kouluvierailulla ja hän kertoi loistavasti nuorille elämästään, kielitaidon hankkimisesta  ja kirjoittamisestaan. Hurmaava henkilö!


Parkkinen, Leena
Sinun jälkeesi Max
Erittäin mieluisa yllätyslahja Joulupukilta viime vuonna. Siiamilaiskaksoset viettävät elämänsä sirkuksissa, kabareissa ja bordelleissa Eurooppaa kiertäen. Yksinäisyys, ykseys, rakkaudenkaipuu ja kiertolaiselämä luovat aivan omanlaisensa ilmapiirin, johon uppoutua.




Sinisalo, Johanna
Linnunaivot
Erilainen matkakertomus. Nuoripari matkustaa vaellusmatkalle Tasmaniaan. Ihmismieli on mahtava kumppani ja vastus – niin on luontokin. Omalla tavallaan hyvä kirja, vaikkakin myös (tarkoituksellisesti) ahdistava.

Sjón kuva on Wikipediasta.

Sjón
Skugga-Baldur
Islanti-huumassa lukemani kirja. Ihan jännä ja erilainen kertomus ihmiskohtaloiden kummallisuudesta ja niiden yhteenkietoutuvuudesta. Lyhyt ja nopeasti luettu kirja, joka on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.



Snellman, Anja
Parvekejumalat

Kuva on kirjailijan kotisivuilta.

Kirja sattui olemaan uutuushyllyssä kirjastossa siellä käydessäni, joten päätin repäistä ja lukea sen seitsemässä päivässä. Nykyään työn ohella se tuntuu supersaavutukselta, kun taas koululaisvuosina saatoin lukea melkein seitsemän kirjaa päivässä. Kirja kuvaa kahden nuoren tytön kasvamista ja paikkansa etsimistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Toinen on kovia kokenut suomalaistyttö, joka hakee turvaa ja mielenrauhaa islaminuskosta, toinen on muslimiperheessä kasvanut somalityttö, joka yrittää löytää tasapainoa elämälleen maallistuneiden suomalaiskavereiden ja uskonnollisen perheensä ristipaineessa. Ajoittain Snellman toi islaminuskon kuvaamiseen harvoin mediassa tavattua moniulotteisuutta, vaikka loppujen lopuksi hänen maalaamansa kuva olikin varsin perinteinen länsimainen kuvaus tämäntyylisestä asetelmasta. Pidin kirjasta kuitenkin kovasti ja tarinan aikajana oli hyvin rakennettu.

Kuva on Nobel-sivustolta.

Steinbeck, John
Torstai on toivoa täynnä
Mainio lukukokemus Cannery Row’n vallattomista hulttioasukkaista 40-50 –lukujen Montereyn rannikkokylässä Kaliforniassa. Kerrassaan valloittavia henkilöhahmoja, joiden edesottamuksia oli hauska seurata, varsinkin kun tapahtumapaikat toivat myös omia muistoja mieleen. Rentturomantiikkaa parhaimmillaan!


Tabermann, Tommy
* Tähtiä kämmenellä
* Lauluja suuresta halusta
Lainasin runoilijan kuoleman jälkeen kaksi hänen teostaan. En ollut aiemmin Tabermannin runoja lukenut, sillä olen sangen huono runonlukija ja -tulkitsija. Pidin kuitenkin näiden kokoelmien runoista; niistä moni oli kirjoitettu “televisiostakin tuttu” romanttiseroottinen pilke silmäkulmassa.

“Olisipa kaipaus viiniä, ympäripäissäni odottaisin sinua.”

Westö, Kjell
Där vi en gång gått
Kjell Westö oli minulle ennen tätä vuotta vain nimeltä tutu kirjailija. Onnekseni kaverini muutti, ja muuttokuormaa keventääkseen hän antoi minulle kirjan tilapäislainaan. Westön henkilömäärä on ajoittain päätä huimaava, mutta pieni muistinystyröiden venyttely palkitaan runsaasti. Rankka kertomus kauniilla kielellä kerrottuna. Kunpa koulussakin olisi itsenäisyyden jälkeisistä punaisten ja valkoisten taisteluista kerrottu näin mieleenpainuvasti; voisi olla monen oppilaan Suomen historian ymmärrys kansalaissodan osalta huomattavasti nykyistä syvempi! Alla myös Westön mietteitä tabuista suomalaisessa kirjallisuudessa.




Hyvää uutta vuotta kaikille näin lopuksi vielä Abban sävelin! Toivottavasti teidän aatteenne alkavan vuoden edessä ovat huomattavasti positiivisemmat kuin yllättävänkin epäileväisen Abba-tiimin. Minä ainakin suuntaan iloisin miettein illanviettoon, ilotulitukseen ja huomenna alkavaan uuteen vuoteen!

Scrabble - lomatunnelman luoja

Tulin juuri kotiin kauniilta Tapaninpäivän iltakävelyltä lumisessa Töölössä. Vietettyämme joulunpyhät suurimmalta osin sisätiloissa, ajattelimme H:n kanssa, että pieni pyrähdys voisi tehdä hyvää. Käytännössä tämä tarkoitti, että kävelimme kulmakunnan ainoaan avoinna olevaan kapakkaan, vietimme pari tuntia St. Urho's Pubissa Scrabblea pelaten, ja sitten kävelin kotiin H:n vielä mennessä hetkeksi töihin.

Kai kaikilla pareilla on omat juttunsa, ja meillä yksi niistä on ehdottomasti Scrabble. Olemme pelanneet Scrabblea junassa ja lentokoneessa, Kaliforniassa ja Keskilännessä, Nizzan kahviloissa ja Helsingin kuppiloissa sekä kotikeittiössä. En muista tarkalleen, mistä se sai alkunsa, mutta kun vähän ennen ensimmäistä yhteistä jouluamme näin matkaversion kyseisestä pelistä eräässä kaupassa, tiesin heti, että siinä olisi täydellinen joululahja uudelle rakkaalleni. Se sai ympärilleen hienon kääreen siitä kummallisesta täytepaperista, jota hienot kaupat käyttävät puolityhjien paperiostoskassien täytteenä ulkomailla. Leopardikuosiin paketoitu peli oli heti hitti, ja on ollut kovassa käytössä aina siitä asti.

Scrabble-peli symboloi suhdettamme muutenkin hyvin. Pidämme molemmat kielistä ja kieltenopiskelusta ja monikieliseen suhteeseemme peli sopii loistavasti. Pelaamme pelin englanninkielistä versiota ja usein pelin seurauksena toisaalta oma sanavarastoni laajentuu ja toisaalta H. joutuu/saa ajoittain haastaa oman käsityksensä äidinkielestään minun yrittäessäni keksiä kielitieteellisesti pitäviä perusteita joillekin sanaluomuksilleni. Pelin tuoksinassa myös luonteemme tulevat hyvin esille. Ensimmäiset pari-kolme kuukautta minä hävisin pelin aina. Vaikka olen iästäni huolimatta edelleenkin erittäin lapsellinen häviäjä, eivät häviöt tuolloin minua haitanneet. Pelit olivat tasaisia ja minulle riitti, että sain briljeerata hienoilla sanarakennelmilla, vaikkei niistä pisteitä olisikaan tullut. Selitin häviöt myös sillä, ettei englanti ole äidinkieleni. Nyt strategisen pelisilmäni kehityttyä olen kuitenkin todennut, ettei äidinkielisyydellä ole niin väliä, vaan taktikointi on tärkeää. Taktikoinnista on puolestaan seurannut, ettei peli edustakaan minulle enää pelkkää sanaleikkiä ja olen oivaltanut, että oikeudenmukaisuuden periaatteen vastaisesti parhaita sanoja keksivä pelaaja ei aina voitakaan; mikä järkytys!

Kaikkeen pelien ja häviöiden aiheuttamaan kiihtymykseeni ja olotiloihin, joita voisi jopa lieväksi suuttumukseksi kutsua, H. kuitenkin suhtautuu suurella ymmärryksellä, ja ei-ärsyttävällä huvittuneisuudella. Tämä kuvaa muutenkin hyvin hänen luonnettaan. Vieläkään emme ole oikein mistään suoranaisesti tapelleet. Tästä minun on kyllä rehellisesti sanottuna annettava kaikki kunnia toiselle puoliskolleni. Olen onnekseni onnistunut löytämään ihanan kumppanin, joka pistää kyllä tarvittaessa vastaan, mutta ei hermostu turhista - toisin kuin minä aina silloin tällöin. 

Olen viime aikoina miettinyt enemmänkin parisuhteita, niiden ylä- ja alamäkiä sekä niiden kestämistä ja hajoamista. Olen seurannut tuttavapiirissäni ihastumisia ja rakastumisia,  sinkkuelämän arkea ja juhlaa, vaikeuksia ja selviytymistä, ensimmäisiä, toisia ja kolmansia lapsia, sekä yleistä yhdessäeloa ja sen päättymistä. Toisaalta myös kesällä alkanut lukuprojektini on antanut mielenkiintoista perspektiiviä parisuhteisiin: esimerkiksi naiskohtalot Maria Jotunin ja Minna Canthin kirjoissa tuntuvat  kuin toisessa maailmassa tapahtuneilta kertomusten naisten taistellessa yhteiskunnan odotuksia ja naiskuvaa vastaan. Toisaalta yhä tänäkin päivänä monet naiset elävät erilaisissa parisuhdehelveteissä, jotka joissain tapauksissa johtuvat edelleen tismalleen samoista syistä kuin noissa sata vuotta sitten kirjoitetuissa tarinoissa. Kuitenkin, kun vertaa näiden tarinoiden maailmaa vaikka Juha Itkosen kirjojen yhteiskuntakuvauksiin, tuntuu välillä uskomattomalta, että elämme samassa maassa. Niin paljon on viimeisen sadan, viidenkymmenen ja jopa kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut!

Asioiden muuttumisesta ja ajan kulumisesta vielä pieni aasinsilta tähän vuoden lopun kirjoituksen päätökseksi. Tämäkin vuosi on taas melkein takana ja sen aikana on tapahtunut paljon arkielämän pieniä ja isojakin asioita. Myös blogi on täyttänyt vuoden. Olen omalta osaltani iloisesti yllättynyt, että olen onnistunut tänne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittamaan. Normaalisti olen näet niitä ihmisiä, jotka aloittavat erilaisia pikkuprojekteja, jotka helposti kuitenkin jäävät alkuinnostuksen laannuttua. On ollut myös kiva huomata, että useampikin ihminen käy täällä aina välillä lukemassa kirjoituksiani. Vaikka suuri osa bloginkirjoittajista varmaankin kirjoittaa blogia osittain omaksi ilokseen kuten minäkin, on pakko myöntää, että tuntuu hirveän mukavalta tietää, että omassa blogissa on jotain, mikä kuitenkin kiinnostaa muita ainakin jollain tasolla. Kiitos siis käynneistänne!

Tähän loppuun vielä vähän vuodenvaihteeseen liittyvää herkistelyä. Vaikka videon pätkä kokonaisuudessaan onkin mielestäni hiukan korni, pidän kovasti sen lähtöajatuksesta. Loppujen lopuksi meidän kaikkien elämä muodostuu näistä videossa kuvatun kaltaisista lukuisista pienistä, merkittävistä ja merkityksettömistä hetkistä. Välillä niihin ehkä kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota, varsinkin omina epäuskon ja epävarmuuden hetkinä. Ehkä se on osa syy myös tämän arkipäiväisen blogin olemassaoloon.

Moments from Everynone on Vimeo.

Täydellinen kiitospäivä

Viime viikon torstaina vietettiin yhdysvaltalaisten ehkäpä suurinta vuotuista juhlapäivää. Elokuvissa on varmaan melkein kaikkien tullut nähtyä, miten notkuvin ruokapöydin ja käsi-kädessä -piiri-istunnassa kiitellen päivää vietetään. Vain yhden Amerikan mantereella vietetyn pienimuotoisen kiitospäiväillallisen perusteella minun on vaikea sanoa, kuinka suuri merkitys juhlalla itse asiassa amerikkalaisille onkaan. Luulen, että monilta osin se vertautuu suomalaisten jouluun: joidenkin perheessä juhla on aidosti vuoden kohokohta  ja mahdollisuus kokoontua rakkaiden ihmisten kanssa saman katon alle; toisille kiitospäivä on puolestaan lähinnä stressiä aiheuttava kiirastuli tai vastaavasti täysin yhdentekevä lomapäivä. Ruokaa on joka tapauksessa liikaa tarjolla. Kansallisella tasolla oletan, että juhlan merkitys on korostunut siitä syystä, että se ei ole perussisällöltään erityisen uskonnollinen. Monista eri taustoista tulevien ihmisten maassa ei nimittäin  myöskään oleteta, että vuoden vaihteessa tulisi lähetellä postikortein hyvän joulun toivotuksia, vaan Season's Greetings. Miksipä kristittyjen juhla olisi sen tärkeämpi kuin juutalaisten, muslimien, muiden uskontokuntien tai uskonnottomienkaan tärkeät päivät?

Itse ehdotin aiemmin marraskuussa toiselle puoliskolleni, että olisimme lähettäneet hänen sukulaistytölleen partiolaisten joulukalenterin. H. oli kuitenkin sitä mieltä, että koska tytön isä on juutalaista alkuperää eikä  tytön äiti puolestaan ole tuomassa kristillistä perimää kasvatuksessa erityisesti esiin, on parempi jättää kalenteri lähettämättä. Tämä oli siis hänen reaktionsa ennen kuin kerroin, että joka vuosi viimeisen luukun takaa löytyy Jeesus-vauva seimestä; jo pelkkä tosiasia, että kyseessä on joulukalenteri tekee perinteestä kristillisen. Tottahan se on; usein vain valtionkirkon omaavassa maassa kasvaneena ja itse perinteisenä tapakristittynä monien asioiden perimmäinen uskonnollisuus helposti unohtuu - täällähän lähes kaikki loma- ja pyhäpäivät ovat kirkollista alkuperää.

 

Viime vuonna emme tulleet kiitospäivää viettäneeksi, mutta tänä vuonna minä jostain syystä inspiroiduin ideasta suuresti. Koska minulla oli kiitospäivän iltana kuitenkin muuta menoa, päätimme viettää jo edellisenä sunnuntaina ex tempore -juhlaillallisen. Pakko myöntää (yhden kiitospäivän aiemmin kokeneena)  - tämä oli kiitospäivä parhaimmillaan! Alkuruoaksi olimme ostaneet uudistuneesta Stokkan Herkusta hieman kuivakkoja pakaste-etanoita. Kalkkunan sijaan paahdoimme uunissa ihan samanlaisen kanan kuin useana tavallisenakin iltana olemme valmistaneet, tismalleen samojen uunijuuresten kera. Alkudrinkkinä meillä oli hieman muunneltu versio lempi-apérostani Kir Royalista (Valion Gefilus omena-rypälemehua kuohuviinilasissa) ja ruokajuomana nautimme kylmän raikasta ja kirkasta hanavettä viipurilaisista viinilaseistani. Jälkiruoka oli suunnitteilla, mutta olimme siihen vaiheeseen päästyämme jo syöneet niin paljon, että päätimme jättää sen väliin.

Olen aina ollut perso keksimään juhlan aihetta mistä tahansa, mutta näistä juhlista tuli oikeasti ihanat! Siinä me istuimme vesi-viinilaseinemme syömässä mestarikokkini valmistamaa uunikanaa ja jutustelimme niitä näitä. Intouduimme me kiitollisuuden aiheitakin keksimään ja kyllä niitäkin löytyi. Vaikka itsekin suhtaudun välillä vähän turhankin kyynisesti erilaisiin juhlaperinteisiin, olen huomannut että viime aikoina olen ruvennut arvostamaan niitä taas uudelleen ihan eri tavalla. Tiedä sitten onko syynä iän tai elämänkokemuksen karttuminen vai parisuhde-elämän herättämät uudenlaiset mietteet elämästä ja sen tarkoituksesta; joka tapauksessa kiitosten kohteiden tai kaiken jouluhössötyksen miettiminen ei tunnukaan  enää täysin systemaattisesti turhalta.

Vaikka itse olisinkin valmis vaihtamaan useammankin päivän pois, laitan tähän loppuun kaksi sangen eri tyylistä laulua kirjoituksen teemaan liittyen. Ensimmäinen on lapsuudestani rakas Tapio Rautavaaran tulkinta Juha "Junnu" Vainion sanoittamasta laulusta; toinen on puolestaan  Alanis Morissetten Thank U. Mielenkiintoista verrata tekstien tematiikkaa - ajat ovat tosiaankin muuttuneet!

Helsingin herkkuja, vol. 2

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut Helsingin ruokatarjonnasta. Vuoden varrella olemme kuitenkin raportointihiljaisuudesta huolimatta säännöllisesti käyneet ulkona syömässä. Pelkästään Töölössä tuntuu tarjontaa olevan yllinkyllin ja vielä kun parhaissa paikoissa haluaisi käydä uudelleenkin, eivät aika ja rahat tunnu riittävän. Myöskin perisuomalainen säästäväisyyden ja kohtuullisuuden pieni henki nalkuttaa säännöllisesti jossain takaraivossa ja muistuttaa rasittavalla äänellään kotiruoan ja säästötilin saldon kasvattamisen tärkeydestä. Vaikka ääni kutsuukin ulkona syömistämme paheeksi, emme me ole suostuneet nautinnostamme luopumaan, vaan johdonmukaisesti käyneet Töölön ravintoloita läpi!

Gyosai-Sushi 
(Kuva ravintolan kotisivuilta.)

Ravintola Umeshu 
(Kuva ravintolan kotisivuilta.)

USA:n vuotenani hurahdin lopullisesti sushiin ja myös Suomeen palattuani olen yrittänyt löytää täydellistä sushi-ravintolaa. Meidänkin kulmillamme sushipaikkoja on kolme, ja mikä mukavinta ne ovat kaikki varsin erilaisia luonteeltaan. Pohjoisella Hesperiankadulla löytyy Umeshu, joka ei ole suuren suuri, mutta josta saa kohtuuhintaan sangen maukasta sushia. Kulman taka Runeberginkadulta löytyy puolestaan vieläkin pienempi Gyosai-Sushi, jossa taitaa olla kokonaiset viisi asiakaspaikkaa. Ravintola on kuulemani mukaan myös Helsingin pienin anniskeluoikeudet omaava ravintola, ja sieltä saa palanpainikkeeksi japanilaista olutta. Paikka on kulmakunnan sushi-ravintoloista kenties autenttisin siinä mielessä, että sushilan pyörittäjät olivat  ainakin käydessämme japanilaisia ja annoksia odotellessa voi katsella Japanin televisiota. Muutenkin paikka on aika hauska, mutta ruokalista on kuitenkin muita Töölön sushi-paikkoja suppeampi, eikä ravintolassa ole ilmeisesti varsinaista keittiötä ollenkaan, sillä listalla ei tainnut olla ainoatakaan kypsennettyä sushi-annosta.

Nigiri (Alkuperäinen kuva täältä.)

Maki-rullia muualta maailmasta. (Kuva täältä.)

Suurin, kallein ja laadultaan ehkä paras sushi-ravintola Töölössä on mielestäni Tokyo 55. Sisustus on hieno, paikka on suosittu ja listalla on paljon valinnan varaa. Arkikäyntejä ajatellen kallistuisin ehkä Umeshun puoleen, mutta juhlaillallisia ajatellen Tokyo 55 on kyllä meillä ollut hyvä valinta. Suomessa tunnutaan usein pitävän nigireitä aitona oikeana sushina, mutta Kaliforniassa minä hullaannuin sen sijaan makeihin, eli sushi-rulliin, joiden tarjonta ei ikävä kyllä ole Suomessa ihan samaa luokkaa. Vielä en ole Suomesta onnistunut Yhdysvaltain tarjonnan veroista sushia löytämään, mutta “onneksi” japanilaista sushia en ole edes maistanut, sillä se on kuulemma käsittämättömän hyvää. Sushivihjeitä otetaan ilolla vastaan!

Fez - The Moroccan Experience (Kuva ravintolan kotisivuilta.)

Töölön ravintolatarjonnassa on mukavaa se, että etnisiä, mutta erityisesti myös suomalaisia ravintoloita löytyy joka lähtöön: on kebab-paikkoja, edullisia perusruokaravintoloita ja myös kalliimpia paikkoja erikoisiltoja varten. Yksi harmillinen viime aikojen menetys on marokkolainen Fez, jossa kävimme muun muassa juhlimassa valmistujaisiani. Hienosti sisustettu ja hinta-laatu suhteeltaan loistava paikka on ilmeisesti muuttamassa. Fezin Facebook-sivujen mukaan he avaavat syksyn aikana ovensa uudelleen jossain lähempänä keskustaa. Toivotaan näin, sillä heidän tagine-“patansa” ovat kerrassaan suussasulavia, ja olisi sääli, jos niistä ei enää pääsisi Helsingissä nauttimaan.

Caloniuksenkadulta puolestaan löytyy yksityiskohtia vaalien sisustettu venäläinen ravintola Troikka. Paikka on tyyriin puoleinen, mutta ruoka on kyllä aina ollut hyvää, joskin sangen raskasta. Talvi-iltojen lämmikkeeksi paikka on kuitenkin omiaan ja ilmapiiri ihan omanlaisensa.



Troikan vastapainoksi hyvää ja halpaa pikkupurtavaa saa puolestaan espanjalaistyylisestä, hauskoin seinämaalauksin koristellusta tapas-paikasta nimeltään Bar Teos. Palvelun laatu ja tehokkuus vaihtelee paljon päivästä riippuen; usein sana mañana kuvailee hyvin paikan henkeä ja tarjoiluhenkilökunnan alkuperää. On siis hyvä myös osata englantia (tai espanjaa), mikäli haluaa lisätietoja ruokalistasta. Teokseen ei kannata  potentiaalisesti pitkän odotusajan takia mennä nälkäisenä, mutta silti  kannattaa varata tarpeeksi tilaa vatsaan. Listalla on paljon hyvänmakuisia vaihtoehtoja ja jälkiruoista suosittelen erityisesti sorbettia ja suklaamarkiisia, nam!

Suomalaista ruokaa tarjoavista paikoista arkisuosikkini on varmaankin Museokadun KuuKuu. Paikka on mukava niin syömiseen kuin juomiseenkin ja hinnatkin kohtuullisia. Henkilökohtainen suosikkini KuuKuun ruokalistalla on paistetut silakat  ja myös lohikeitto on hyvää. Suomalaisen ruoan tarjoaja on myös uusi suosikkiravintolamme Aito, joka tämäkin sijaitsee Museokadulla. Aito sopii korkeamman hintansa puolesta paremmin juhlailtaa varten, vaikka ilmapiiriltään se suosii kaikenlaista fiilistelyä. Koska ruoka ja palvelu olivat siellä käydessämme erinomaista, olemmekin yrittäneet keksiä jonkun juhlanaiheen, jonka verukkeella voisimme mennä sinne uudelleen pikapuoliin.

Logo on ravintolan kotisivuilta.

Ruokaraportointi jatkuu varmasti myöhemmin, sillä uusia paikkoja tuntuu Töölöön ilmestyvän jatkuvasti! Seuraavina listalla ovat ainakin Töölöntorin uusi kreikkalainen El Greco sekä sen läheisyydestä löytyvä ranskalaistyylinen ravintola Bistro Leon. Tänään on kuitenkin luvassa kotikokkini valmistama, helposti useimmat ravintolaruoat päihittävä, gourmet-illallinen: ankanrintaa shalottisipuli-portviinikastikkeessa paahdettujen uunijuuresten kera. Viinisuositus: kalifornialainen, itse viinitilalta ostettu ja maahantuotu Pinot Noir. Délicieux!

Kielistä ja kylteistä

Tämä kesä on ollut minulle antoisa myös kielitieteen ja kylttien ystävänä. Eritoten alkukesän Tallinnan matkamme oli antoisa kielipohdintojen kannalta. H:n hoidellessa työtehtäviään konferenssissa minä viihdytin itseäni lukuisilla kaupunkikävelyillä sekä kyltti- ja kielibongailuilla, mikä osoittautui erittäin antoisaksi ajanvietteeksi. Tallinna oli täynnä hienoja kylttejä, joita ihaillessa aika kului mukavasti. Osasta oli helppo päätellä, mikä paikka oli kyseessä ja toisissa sai pähkäillä vähän kauemmin sanojen etymologiaa ja alkuperää.

 

 

H:n konferenssiohjelmaan sisältyi myös vapaaehtoista kulttuuriohjelmaa ja sitä kautta saimme kuulla myös jonkin verran Viron historiasta. Oli mielenkiintoista verrata kuulemaamme historiikkia myös näihin omakohtaisiin kielitietellisiin "tutkimuksiin", sillä kuten yllä olevasta Taideakatemian kyltistäkin näkee, on Viroon ja viron kieleen vaikuttanut aikojen saatossa aika moni kansa- ja kielikunta. Lempikylttini ja kielibongaukseni Tallinnassa olivat kuitenkin varsin suomalais-ugrilaisia, kuten alta näkyy.

Myös Islanti oli Pohjoismaihin ja kieliin erikoistuneelle filologille oikea aarreaitta. Ensimmäisten opintovuosien luentojen järjettömiltä kuulostaneet lauseet "alkuperäisten diftongien monoftongiutumisesta 1100-luvun alussa" tuntuivatkin Islantiin päästessä jotenkuten helpommin ymmärrettäviltä. Vaikka islannin kieli aika kaukana muista nykyajan skandinaavisista kielistä onkin, oli silti hauska arvailla kylttien ja sanojen merkitystä.

Islannissa oli paljon englantia joka paikassa. Osaltaan se voi tietysti johtua siitä, että maassa käy paljon turisteja. Toisaalta monen asian, kuten kauppojen tuotevalikoiman perusteella, vaikutti siltä että englannin kielen vaikutus tulee nimenomaan Amerikan maalta, mihin varmasti vaikuttaa NATO:n yli puoli vuosisataa kestänyt läsnäolo Islannissa. Islantilaisesta nimikäytännöstä johtuen heillä on myös pari eri versiota "sukunimistä" (patronyymeistä), jotka voidaan antaa lapsille, joiden isä oli tukikohdassa töissä, muttei kuitenkan välttämättä  läsnä lapsen elämässä. Esimerkiksi nimiä, jotka miehen nimen lisäksi merkitsevät muukalaista tai vierasta, on usein käytetty näissä tilanteissa. Muistaakseni Hermannson/-dóttir oli yksi mainituista nimistä.

Toisaalta, kyllä Suomessakin näkyy käytettävän jatkuvasti englantia. Sinänsä olen täysin sitä mieltä, että kielet ja kielitaito ovat rikkaus ja niiden kanssa saakin leikkiä ja käyttää kekseliäisyyttä sekä välillä vähän yhdistellä niitä uusiin muotoihin. En kuitenkaan pidä, kuinka varsinkin televisiossa ja mainonnassa käytetään jatkuvasti englantia, joko laiskuudesta tai sitten "coolius-efektin" saavuttamiseksi. Esimerkiksi Nelosen  pian alkava uusi kykyjenetsintäohjelma on nimeltään "Dance". Mainoksessa matalaääninen mies kuitenkin esittelee ohjelmaa ylpeänä sanoen tyyliin : "Ensi sunnuntaina alkaa upea, hieno ja mahtava uusi ohjelma, [danse].Katso!" Jos nimivalinta on Dance, niin eikö sen silloin voisi lausua oikein? Toinen vaihtoehto olisi mielestäni antaa sille suomenkielinen nimi, tai sitten kirjoittaa se suomalaisittain tankeroenglanniksi s-kirjaimella!

Ehdoton uusi suosikkini on kuitenkin H&M:n tällä viikolla kauppoihin tullut uusi tuotemallisto. Eiköhän mennä kaikki juosten kauppaan ostamaan nämä, ah, niin houkuttelevat ja hienoutta huokuvat kotimalliston tyynyt. Tuohon kun saisi päänsä painaa ja tuoksutella uutuuden ja puhtauden aromeita! :D