Viikonlopun kunniaksi...

...ajattelin vaihteeksi hehkuttaa työelämää! Uusi työpaikka, uudet kujeet; näinköhän voisi vanhaa sanontaa vähän muokata. Uusissa töissä on nyt kolmisen viikkoa takana ja on uskomatonta, miten suuresti elämänlaatu on muuttunut; olen jo useampana yönä nukkunut koko yön putkeen! Ei niin, että olettaisin tämänkään työn aina tulevan olemaan yhtä ruusuilla tanssimista, ei elämä tunnu niin menevän, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa: ihmiset ottavat vastuun omasta työstään ja auttavat toisiaan. Sen lisäksi vielä esimiehen suunnalta vaaditaan, että epäkohdat pitää tuoda esiin ja että liiasta työmäärästä pitää kertoa, jotta asioihin voidaan vaikuttaa ja tarvittaessa miettiä järjestelyjä uudelleen. Kuulostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta tähän mennessä olen huomannut ettei se sitä aina ole.

Toki oma stressipääni vieläkin välillä tekee ongelmia asioista, jotka eivät sitä ole. Siihen täytyy kai vain tietyssä määrin tottua, mutta ajattelin kyllä silti mennä Töölön kirjaston self-help -kirjahyllylle ja etsiä jonkun "kuinka pääset irti turhasta väärintekemisenpelosta ja muistakin turhista stressinaiheuttajista" -opuksen. Mikäli joku on vastaavanlaisen hyvän teoksen löytänyt, niin siitä saa mielellään vinkata!

Kuva täältä.

Ihan vakavasti sanottuna kävimme siskoni kanssa asiasta mielenkiintoisen keskustelun menneenä viikonloppuna. Epäilykseni on, että vaikka vanhempamme rakastavia ja hyviä vanhempia olivatkin, saattoi heillä joskus olla sangen lyhyt pinna myös tahattomien vahinkojen sattuessa ja he saattoivat reagoida varsin voimakkaasti (myönnetään: ei kaikki kyllä aina ollut vahinkoa ja tahatonta temmellystä; omaakin vikaa aina välillä saattoi olla mukana). Tämän olen huomannut muun muassa verratessani omia reaktioitani lasten seurassa siskoni miehen reaktioihin. Minulla palaa vanhempieni tavoin pinna välillä aika turhastakin, kun taas heidän isänsä osaa suhteuttaa asiat ihan toisella tavalla niiden merkityksellisyyteen. Muistan, miten pahalta itsestä tuntui, kun tuli torutuksi ja myönnettäköön, että vielä näin aikuisenakin tuo tismalleen sama niskan ja kasvojen kuumotus iskee päälle silloin, kun uskon todella mokanneeni. Vaikken sinänsä mikään erityinen freudilaisuuden kannattaja olekaan, luulen, että reaktioni saattavat hyvinkin juontaa siitä, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koin "virheellisten tekojen" tekemisen pienenä.

Tähän loppuun videon pätkä vielä lempisarjastani, joka loppui muutama vuosi sitten. Mullan alla ei ollut kaikkien makuun, joidenkin mielestä ahdistavasta aihepiiristä (kuolema) johtuen, mutta minun ja monen kriitikon mielestä se toi loistavasti esiin elämän pieniä hetkiä; niitä hetkiä jolloin ihminen istuu yksin huoneessa ja kuuntelee kellon tikittämistä tai jolloin merkityksettömäksi tarkoitetun kommentin tai luonnonoikun johdosta ihminen tajuaa elämästään jotain oleellista. Sarjassa käytiin myös perusteellisesti läpi vanhempien ja perheen merkitystä ihmisen kasvamisessa ja monen monta muuta asiaa, joita on ehkä parempi, etten edes yritä eritellä tähän. Jos et arastele mustaa huumoria, niin suosittelen lämpimästi, että kaamosiltojen iloksi tutustut myös aurinkoisen Los Angelesin tummempaan puoleen!

Islanti: Yhteiskunnasta/yleistä

Viimein on 30 maata plakkarissa! Olen jo pitkään halunnut matkustaa Islantiin. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että helpommin tulee lähdettyä jonnekin kauemmas ja erilaisempaan paikkaan kuin toiseen pohjoismaahan. Viimeinkin tuli kuitenkin oikeasti lähdettyä, nyt kun olen lyöttäytynyt yhteen kumppanini kanssa ja hänenkin “Minne matkustaisin seuraavaksi?” –listallaan oli kärkisijoilla Islanti.

Luonnoltaan Islanti on ihan omaa luokkaansa ja siitä kirjoitan varmasti myöhemmin enemmän. Muilta osin Islanti muistutti minua Suomesta monellakin tapaa. Yhteiskuntarakenteet ovat tietysti pohjoismaissa muotoutuneet hyvinkin samanlaisiksi, mutta kuten Suomessakin, on Islannissa tapahtunut paljon muutoksia ihan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Kuulemamme mukaan Islannissa asuttiin joissain paikoissa turvetaloissa vielä 80-luvullakin ja tieverkosto ei edelleenkään ole yhtä kehittynyt kuin muualla läntisessä maailmassa (luonnonoloilla on varmasti tähän suuri vaikutus). Suomen osalta vastaavaa muutosaikakautta on näin vähän alle kolmikymppisenä vaikea täysin hahmottaa.  Kuitenkin kun miettii oman lapsuuden lähikauppaostoksia tai matkoja mummolaan, rupeaa muistikuvia toisenlaisesta Suomesta vähitellen heräämään. Valaiseva kokemus oli myös tavata uudelleen kaksikymmentä vuotta myöhemmin viisivuotiaana tuntemani siskoni kanadalainen ystävä, joka oli ollut vaihdossa Varsinais-Suomen maaseudulla 80-luvun lopulla. Hänen kertomustensa kautta oli helppo huomata, miten moni asia onkaan täällä Suomessakin muuttunut Nevostoliiton romahdettua ja ihan yleisen (teknologian) kehityksen myötä.

Reykjavikin seutua lukuunottamatta  maantiet ovat parhaimmillaankin erittäin kapeita eikä piennarta ole useimmiten laisinkaan. Siitä huolimatta pyöräilijöitä näkyi matkan varrella paljon, joten niin pyörän kuin autonkin ajajilta vaaditaan hyviä hermoja.

Entä Islanti? Nykyään ainakin Reykjavik on  erittäin moderni; arkitehtuuri ja sisustustyyli on usein suomalaisen/skandinaavisen pelkistettyä, ilmaisia langattomia verkkoja löytyy helposti ja pääkaupungissa on vaikka kuinka monta gourmet-ravintolaa; muualla maassa niiden löytäminen saattaakin sitten olla vähän haastavampaa. Toki asuintalojen rakennustyyli eroaa suomalaisesta, mutta aika tutun oloista kaupunkialueella oli. Ainut minun mielestäni selkeästi parannusta kaipaava asia Islannissa oli vessapaperi! Islantilainen vessapaperi (useimmissa paikoissa ainakin) oli kuin ranskalaisen ja venäläisen paperin yhdistelmä: jätä ranskalaisesta vessapaperista väri ja hajusteet pois ja yhdistä siitä “imukyky” sekä hieman pehmeämpi koostumus venäläisen vessapaperin kovuuteen ja harmauteen. Tässä tällainen pika-analyysi siltä saralta!

Islannissa tuntui myös asuvan paljon ulkomaalaisia. Ainakin turismin alalla työskeneteleviin islannin kieltä taitamattomiin asiakaspalvelijoihin törmäsi koko ajan. Pohjoismaista ja EU/ETA-maista tulevien ei tarvitse hankkia työlupaa erikseen ja vaikutti että talouskriisistä huolimatta tuntui työpaikkoja ainakin kesäsesongilla riittävän. Muualta maailmasta tulevien osalta työluvan saanti on ilmeisesti kuitenkin merkittävästi vaikeampaa. Tiedä sitten, millaista olisi olla Islannissa maahanmuuttajana pysyvästi. Yritin löytää tietoa Islannin maahanmuuttopolitiikasta, mutta aika laihoin tuloksin. Päällisin puolin vaikutti siltä että Islannin katukuva oli sangen valkoinen. Ihmiset olivat kyllä todella ystävällisiä ja vitsikkäitä lähes joka yhteydessä ja vaikuttivat muutenkin sangen avomielisiltä, joten toivottavasti Islantiin on erilaisten ihmisten helpompi tulla ja sopeutua kuin Suomeen.

Omasta kulttuuristaan islantilaiset ovat erittäin ylpeitä ja turistien koulutus alkaa jo lentokoneessa. Ehkäpä Finnairinkin kannattaisi kokeilla jotain vastaavaa!

Hymyä huuleen!

Valittelin tuossa jonkun aikaa sitten väsyneenä päivänä toiselle puoliskolleni  elämänmenoa ihan yleisesti ottaen. Havahduin järkytyksekseni huomaamaan, etten oikeasti muistanut, milloin olisin viimeksi nauranut oikein vatsa kippurassa ja vedet silmissä.

 

Toiminnan (tai ainakin jonkinasteisen toiminnan) ihmisenä päätin, että asialle on tehtävä jotain. Kävimme vaihtoehtoina läpi Anttilaan juoksemisen ja ainakin kolmen Simpsons-kauden ostamisen tai vastaavasti Monthy Python -paketin hankkimisen. Päätimme kuitenkin odottaa näiden hankintojen kanssa vielä jonkin aikaa ja ihan oikeasti myös miettiä, miten sitä arkipäivän iloisuuden määrää saisi lisättyä. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan! Itsehoidon alkuun olen määrännyt sauvakävelyn ja punttisalikäyntien uudelleen aloittamisen; toivotaan että liikunnan lisääminen myös osaltaan vaikuttaisi vireystilaani...

 (Kuva on otettu alkuvuoden Ranskan-matkalta. Pieni tehtävä: etsi kuvan henkilöistä yksi heitä kaikkia yhdistävä piirre ;) )

Itsehoitokuurin toiseen vaiheeseen kuului nauraminen. Turussa asuessani kävin useinkin yliopistolla järjestetyissä stand up -illoissa, mutta täällä Helsingissä mm. seuralaiseni kielivalikoimasta johtuen, ovat komediaillat jääneet vähän vähemmälle. Bottalla järjestetään kuitenkin aina välillä englanninkielisiäkin stand up -iltoja ja oli kyllä kiva käydä pitkästä aikaa kuuntelemassa amatöörien ja ammattilaisten "huumorointia". Sen illan ohjelmisto ei ollut ehkä aivan parhaimmasta päästä, mutta on se silti ihailtavaa, miten jotkut uskaltavat ja osaavat laittaa itsensä likoon sillä tavoin.

Minulle illan kohokohta, itse asiassa aika yllättäen, oli komediaillan jälkeen  alkaneet ihka oikeat lavatanssit! Koomikoiden tarinoidessa olinkin vähän ihmetellyt mikkiständien ympäri kiedottuja (teko)koivunoksia sekä lavalla olleita bändikamoja, joihin kuului myös haitari. Komeadiayleisön osittain poistuttua paikalta täyttyi Manalan yläkerran sali hienosti kellohameisiin ja muihin tanssivaatteisiin pukeutuneista ihmisistä, joiden keski-ikä oli selkeästi olettamaani alempi. Meistä kumpikaan ei oikeasti osaa tanssia, mutta kyllä mekin uskaltauduimme lattialla pikaisesti pyörähtämään taitavampien tanssijoiden meitä sulavasti väistäessä.

Tämä urbaani lavatanssikokemus oli kyllä oikein kunnon annos arjen eksotiikkaa, sillä lähiössä kasvaneena  ja ennemminkin ulkomailla matkanneena ovat minulta suomalaiset lavatanssit jääneet aikalailla pimentoon. Näitä tanssijoita katsellessa tuli kuitenkin oikeasti hymy huuleen: tanssin ilo oikein loisti ihmisten kasvoilta ja selkeästikin tämän perjantai-illan vietossa prioriteetti oli jossain ihan muualla kuin kaljan kittaamisessa, vaikka sitäkin oli saatavilla. Meistä oli myös hauskaa yrittää selvittää tanssien kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä ja toimintatapoja; niin vinhaan tahtiin vaihtuivat ihmisten parit, vaikka yhteisestä tanssityylistä olisi saattanut luulla, että yhdessä on tanssittu vuosikausia. Ei voi muuta kuin ihaillen ja ystävällismielisesti kadehtia!

Alla pieni maistiainen vielä (alku)illan esiintyjätarjonnasta. Suosittelen lämpimästi vastaavaa reseptiä myös muille naurunnälkäisille!