Yksi tämän vuoden tavoitteistani on käydä jossain kulttuuritapahtumassa ainakin kerran kuussa. Olen aina pitänyt varsinkin teatterissa käymisestä, mutta jotenkin lippujen varaaminen ja etenkin ohjelmistojen tutkiminen aina jää. Tänä vuonna päätin siis tietoisesti asettaa itselleni konkreettisen, mutta suht helposti saavutettavan tavoitteen, jotta sekä voisin sivistää itseäni että tukisin nykytaiteen ja taiteilijoiden hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroni.
Viime vuonna innostuin valokuvanäyttelyistä. Kävin muun muassa Taidehallin Huomenta Afrikka! - Villa Karo 10 vuotta –näyttelyssä sekä Helsingin Kaupunginmuseossa Hakasalmen huvilalla. Siellä viimeaikoina olleet näyttelyt ovat esitelleet erittäin hauskasti ja ajatuksiaherättävästi Helsingin historiaa ja itseasiassa sangen nopeaa kehitystä (melkein) suurkaupungiksi. Edellisessä näyttelyssä oli esillä Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamia Helsinki-kuvia. Tällä hetkellä museossa on puolestaan käynnissä 1970-luvun Helsinkiä ja helsinkiäisiä esittelevä Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely , jonne vielä ehtii. Rahanpuutekaan ei ole este, sillä sisäänpääsy museoon on ilmainen. Näyttelystä löytyy myös aito 70-luvun olohuone, jonne astuessa pääsin aikamoiselle nostalgiatripille mummolaan ja Ruotsiin tätilään. Huhhuh, kyllä oli aitoa meininkiä!
Kuva on Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyn tiedotuskuvista.
Alkuvuosi on lähtenyt kulttuuriprojektini osalta lupaavasti käyntiin, ja jostain kumman syystä muutamalle kuluneelle viikolle on sattunut monta hienoa kulttuurikokemusta! Pari viikkoa sitten olimme katsomassa Sibelius-Akatemian esittämää Benjamin Brittenin Ruuvikierre-oopperaa. Herra Säveltäjän omista, jokseenkin kyseenalaisista mieltymyksistä johtuen tarinaksi oli valikoitunut Henry Jamesin romaaniin perustuva tarina nuoresta kotiopettajattaresta ja kahdesta orvoksi jääneestä lapsukaisesta, joita vainoavat heidän palvelusväkeensä aiemmin kuuluneiden henkilöiden haamut. Haamuilla ja lapsilla on turhankin läheiset välit ja tämäkös aiheuttaa uudelle kotiopettajattarelle päänvaivaa ja ahdistusta. Ooppera kyllä mietitytti aikalailla jälkikäteen, varsinkin nähtyäni saman säveltäjän Peter Grimes -teoksen kahteenkin kertaan viime keväänä Kansallisoopperassa. Rankoista tarinoista huolimatta molemmat toteutukset olivat kyllä ehdottomasti näkemisen arvoisia, ja suosittelen ne katsomaan, kun ne taas seuraavan kerran tulevat Helsingissä näyttämölle.
Video on otos oopperasta Peter Grimes. Siinä kalastaja Peter Grimesin molemmat oppipojat ovat kuolleet merellä hämärissä olosuhteissa. Kalastajakylän asukkaat syyttävät häntä poikien kuolemasta. Kohtauksessa oopperan lopusta Peter Grimes on menettänyt järkensä ja kertaa elämänsä tapahtumia ja omaa kohtaloaan hulluuskohtauksen kourissa.
Viime viikonlopulle osui puolestaan kaksikin onnistunutta kulttuurivisiittiä. Kävin Nyt-liitteen innoittamana ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa. Päänäyttelynä siellä oli Pentti Sammallahden Retrospektiivi-näyttely, jossa oli näytillä hurjan paljon hänen hienoja valokuviaan vuosikymmenten varrelta. Ainut huono puoli näyttelyssä oli se, että se oli melkeinpä turhan laaja. Sammallahden kuvat olivat upeita, mutta loppua kohden keskittymiskyky rupesi kyllä herpaantumaan.
Nyt-liitteessä mainittu Iiu Susirajan näyttely oli puolestaan vain yhden huoneen kokoinen, mutta silti riittävän laaja. Pidin hänen töistään ja varsinkin Nyt-lehden pääkirjoituksen näkökulmasta katsoen (jota en valitettavasti onnistunut löytämään tähän liitteeksi), kuvat pistivät miettimään.
Valokuvanäyttelyn jälkeen illalla suuntasin puolestaan Ryhmäteatteriin. Siellä esitetään S.O.S – Save Our Souls nimistä näytelmää, joka on ilmeisesti saanut lisäesityksiäkin yleisön pyynnöstä. Mielestäni näytelmä oli hyvä, mutta en voi sanoa, että suoranaisesti pidin siitä. Näytelmän aihe oli rankka. Se kuvasi yksinhuoltajaäidin ja tämän pojan elämää eron jälkeen, erityisesti pojan, Pietun, näkökulmasta katsottuna. Pietu joutuu seuraamaan vierestä äitinsä epätoivoisiakin yrityksiä hankkia heille elämiseen tarvittavat taloudelliset puitteet ja myös alkoholilla ja mielenterveysongelmillä on oma osansa tarinassa. Roolitukset olivat kyllä onnistuneet ja erityisesti Santtu Karvonen onnistui hyvin pikkupojan roolissaan. Voi olla, että ensi kerralla pyrin kuitenkin etsimään jonkun helpomman kulttuurielämyksen. Näin talvikaamoksen keskellä tuntuu välillä, että kaipaa kuitenkin ennen kaikkea piristystä, vaikka yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuominen taiteen avulla onkin mielestäni äärimmäisen kannatettavaa. Välillä vaan ei kykene ottamaan kaikkea vastaan, mikä sekin on kai hyvä merkki siitä, että taideteos on ollut vaikuttava.
Tähän loppuun vielä pieni pala kulttuurihistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä Pelle Miljoonan haastattelun ja livevideopätkän muodossa. Tämä sen kunniaksi, että törmäsin häneen tänään hiihtoladulla ja (vaikka määritelmä ristiriitaiselta kuulostaakin) tuli monet hyvät muistot mieleen angstailevista teinivuosistani. Kiitos Pelle!
Vuoden 2010 viimeinen päivä on täällä. Tämän vuoden tavoitteena minulla on ollut lukemisen pariin palaaminen ja ajattelin muistin virkistykseksi tehdä listausta siitä, mitä vuoden aikana on tullut luettua. Opiskeluvuoteni vietin lähinnä vieraskielistä ja ulkomaalaista kirjallisuutta kahlatessa, joten tänä vuonna otin tietoisesti työn alle suomalaiset kirjailijat ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Pari käännettyä teosta on listalle myös päätynyt, sillä toinen tavoitteeni on vanhempieni kirjaperinnön läpikahlaaminen. Tähän koottu lista ei varmastikaan ole kattava ote lukemisistani, sillä osan palauttamistani kirjoista olen jo autuaasti unohtanut. On tässä kuitenkin jo aika monta lukemisen arvoista kirjaa mainittuna. Kirjavinkkejä otetaan ensi vuodelle ilolla vastaan; loistavia kirjoja ei koskaan ole liikaa!
Minna Canth Koottuja teoksia II
Nimensä mukaisesti kirja sisälsi useita kertomuksia. Ajatuksiaherättävä katsaus toiseen aikaan. Dramaattisia tarinoita löytyi useampikin – dramatiikan ja kerronnan tyyli vain tuntuu ajoittain vieraalta itsenäiseksi ja suhteellisen tasa-arvoiseksi naisihmiseksi kasvatetun lukijan mielessä.
Einar Már Guðmunsson * Fotspår på himlen * Drömmar på jorden
Koska islantilaisilla ei ole sukunimiä vaan patronyymit, en ollut varma, mihin kohtaan Einarin kirjat tulisi laittaa; listasin ne siis etunimen mukaan. Islantilaisen kirjailijan kaksi toisiinsa liittyvää kuvausta Islannin köyhästä menneisyydestä. Lukeminen lähti osaltani hitaasti käyntiin, sillä yritin aloittaa teosten lukemista ensimmäistä (ja toista ja kolmatta) kertaa jo vuosia sitten. Tänä vuonna, ehkäpä Islannin matkamme innoittamana, luin kirjat vihdoin kokonaisuudessaan, ja hitaasta lämpiämisestäni huolimatta ne kannatti kyllä lukea. Voi tietysti olla, että Islannista tulee myös nopeammin lämmittävää luettavaa.
Hemingway, Ernest Kilimandšaron lumet
Kokoelma novelleja. Siirtomaaromantiikkaa, kaukokaipuuta ja ihmisten tarinoita ja kohtaamisia eri mantereilla toisella aikakaudella. Henkilönä kirjailija on huomattavasti alla esitettyä monimutkaisempi hahmo.
Itkonen, Juha * Anna minun rakastaa enemmän
* Kohti
Juha Itkosen tekstejä olen lukenut ennenkin ja pidän hänen tyylistään. Anna minun rakastaa enemmän oli hauskasti rakennettu kertomus nuoruuden rakkauden kehittymisestä joksikin muuksi; Kohti puolestaan kertoi isästä ja tämän aikuistuneista tyttärestä ja pojasta, joilla kaikilla oli asioita selvitettävänä sekä keskenään että itsekseen. Kumpikaan kirja ei kolahtanut minuun yhtä paljon kuin Myöhempien aikojen pyhiä, mutta mukaansatempaisevia ja lukemisen arvoisia molemmat teokset kyllä olivat. Itkosen kirjoissa on kiva, kun ei koskaan oikein voi olla varma, menevätkö asiat niin kuin itse luulee. Ne tarjosivat myös lukuhetkellä mielenkiintoisen vertailukohdan Minna Canthin ja Maria Jotunin nais- ja parisuhdekuvauksille, jotka olivat myös tuolloin työn alla. Ehkäpä luen kirjan Seitsemäntoista seuraavaksi...
Jotuni, Maria * Arkielämää
* Huojuva talo
Kaksi toisistaan poikkeavaa teosta: Arkielämää kuvaa yhden päivän tapahtumia savolaisella maaseudulla, kun taas Huojuva talo kertoo nuoren naisen kasvutarinan aikuiseksi perheen äidiksi vuosikausia jatkuvassa onnettomassa avioliitossa. Huojuva talo itsessään on hyvä kirja, mutta päähenkilön alistuvuus tuntui niin käsittämättömän pahalta, että lukeminen oli välillä työn ja tuskan takana. Luin kirjaa kesähelteellä puistossa sisätilojen kuumuutta paeten. Ajoittain kirjan tapahtumat tuntuivat kuitenkin niin ahdistavilta, että melkein palasin sisälle vain saadakseni muuta luettavaa. Arkielämää oli ihan hauska tarina, mutta pakko myöntää että kirjan kieli murteineen ja vanhahtavine ilmaisuineen teki lukemisesta välillä vähän työlästä.
Korhonen, Riku Lääkäriromaani
Tutut maisemat Turussa lämmittivät mieltä, mutta ihmiskuvaukset ahdistivat. Hyvät ihmiskuvaukset, mutta (onneksi) minulle niin vieraita ihmistyyppejä. Fiktiota toki, mutta silti monelle varmaankin hyvin tosia henkilöhahmoja. Kirja mietitytti varmasti myös, koska päähenkilöiden elämäntilanne muistutti monilta osin omaani. Kolmikymppinen pariskunta elää päätösten aikaa vaikeiden asioiden ympäröiminä. Vanhempien kuolevaisuus, vanhojen ystävyyssuhteiden uudelleenmäärittämisen aika ja oman elämän ja työn merkityksen pohtiminen ovat kaikki kai asioita, mitä ihminen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan. Hyvä kirja, vaikkakin kirjailijan naiskuvaukset välillä mietityttivät.
Exekutorn
Suomalaissyntyinen Helena Nurmi tunnetaan paremmin Ruotsissa nimellä Ritta Jacobsson. Hän on kirjoittanut Ruotsissa ja ruotsiksi erityisesti nuorten romaaneja, joista hän on voittanut palkintojakin. Exekutorn on hänen aikuisille suunnattu dekkarinsa. Kirja oli hyvä ja paikoin aika hirveäkin, eli myös siinä mielessä onnistunut teos. Olen tavannut Rittan eräällä kouluvierailulla ja hän kertoi loistavasti nuorille elämästään, kielitaidon hankkimisesta ja kirjoittamisestaan. Hurmaava henkilö!
Parkkinen, Leena Sinun jälkeesi Max
Erittäin mieluisa yllätyslahja Joulupukilta viime vuonna. Siiamilaiskaksoset viettävät elämänsä sirkuksissa, kabareissa ja bordelleissa Eurooppaa kiertäen. Yksinäisyys, ykseys, rakkaudenkaipuu ja kiertolaiselämä luovat aivan omanlaisensa ilmapiirin, johon uppoutua.
Sinisalo, Johanna Linnunaivot
Erilainen matkakertomus. Nuoripari matkustaa vaellusmatkalle Tasmaniaan. Ihmismieli on mahtava kumppani ja vastus – niin on luontokin. Omalla tavallaan hyvä kirja, vaikkakin myös (tarkoituksellisesti) ahdistava.
Sjón Skugga-Baldur
Islanti-huumassa lukemani kirja. Ihan jännä ja erilainen kertomus ihmiskohtaloiden kummallisuudesta ja niiden yhteenkietoutuvuudesta. Lyhyt ja nopeasti luettu kirja, joka on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
Kirja sattui olemaan uutuushyllyssä kirjastossa siellä käydessäni, joten päätin repäistä ja lukea sen seitsemässä päivässä. Nykyään työn ohella se tuntuu supersaavutukselta, kun taas koululaisvuosina saatoin lukea melkein seitsemän kirjaa päivässä. Kirja kuvaa kahden nuoren tytön kasvamista ja paikkansa etsimistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Toinen on kovia kokenut suomalaistyttö, joka hakee turvaa ja mielenrauhaa islaminuskosta, toinen on muslimiperheessä kasvanut somalityttö, joka yrittää löytää tasapainoa elämälleen maallistuneiden suomalaiskavereiden ja uskonnollisen perheensä ristipaineessa. Ajoittain Snellman toi islaminuskon kuvaamiseen harvoin mediassa tavattua moniulotteisuutta, vaikka loppujen lopuksi hänen maalaamansa kuva olikin varsin perinteinen länsimainen kuvaus tämäntyylisestä asetelmasta. Pidin kirjasta kuitenkin kovasti ja tarinan aikajana oli hyvin rakennettu.
Steinbeck, John Torstai on toivoa täynnä
Mainio lukukokemus Cannery Row’n vallattomista hulttioasukkaista 40-50 –lukujen Montereyn rannikkokylässä Kaliforniassa. Kerrassaan valloittavia henkilöhahmoja, joiden edesottamuksia oli hauska seurata, varsinkin kun tapahtumapaikat toivat myös omia muistoja mieleen. Rentturomantiikkaa parhaimmillaan!
Tabermann, Tommy * Tähtiä kämmenellä
* Lauluja suuresta halusta
Lainasin runoilijan kuoleman jälkeen kaksi hänen teostaan. En ollut aiemmin Tabermannin runoja lukenut, sillä olen sangen huono runonlukija ja -tulkitsija. Pidin kuitenkin näiden kokoelmien runoista; niistä moni oli kirjoitettu “televisiostakin tuttu” romanttiseroottinen pilke silmäkulmassa.
Westö, Kjell Där vi en gång gått
Kjell Westö oli minulle ennen tätä vuotta vain nimeltä tutu kirjailija. Onnekseni kaverini muutti, ja muuttokuormaa keventääkseen hän antoi minulle kirjan tilapäislainaan. Westön henkilömäärä on ajoittain päätä huimaava, mutta pieni muistinystyröiden venyttely palkitaan runsaasti. Rankka kertomus kauniilla kielellä kerrottuna. Kunpa koulussakin olisi itsenäisyyden jälkeisistä punaisten ja valkoisten taisteluista kerrottu näin mieleenpainuvasti; voisi olla monen oppilaan Suomen historian ymmärrys kansalaissodan osalta huomattavasti nykyistä syvempi! Alla myös Westön mietteitä tabuista suomalaisessa kirjallisuudessa.
Hyvää uutta vuotta kaikille näin lopuksi vielä Abban sävelin! Toivottavasti teidän aatteenne alkavan vuoden edessä ovat huomattavasti positiivisemmat kuin yllättävänkin epäileväisen Abba-tiimin. Minä ainakin suuntaan iloisin miettein illanviettoon, ilotulitukseen ja huomenna alkavaan uuteen vuoteen!
...ajattelin vaihteeksi hehkuttaa työelämää! Uusi työpaikka, uudet kujeet; näinköhän voisi vanhaa sanontaa vähän muokata. Uusissa töissä on nyt kolmisen viikkoa takana ja on uskomatonta, miten suuresti elämänlaatu on muuttunut; olen jo useampana yönä nukkunut koko yön putkeen! Ei niin, että olettaisin tämänkään työn aina tulevan olemaan yhtä ruusuilla tanssimista, ei elämä tunnu niin menevän, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa: ihmiset ottavat vastuun omasta työstään ja auttavat toisiaan. Sen lisäksi vielä esimiehen suunnalta vaaditaan, että epäkohdat pitää tuoda esiin ja että liiasta työmäärästä pitää kertoa, jotta asioihin voidaan vaikuttaa ja tarvittaessa miettiä järjestelyjä uudelleen. Kuulostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta tähän mennessä olen huomannut ettei se sitä aina ole.
Toki oma stressipääni vieläkin välillä tekee ongelmia asioista, jotka eivät sitä ole. Siihen täytyy kai vain tietyssä määrin tottua, mutta ajattelin kyllä silti mennä Töölön kirjaston self-help -kirjahyllylle ja etsiä jonkun "kuinka pääset irti turhasta väärintekemisenpelosta ja muistakin turhista stressinaiheuttajista" -opuksen. Mikäli joku on vastaavanlaisen hyvän teoksen löytänyt, niin siitä saa mielellään vinkata!
Ihan vakavasti sanottuna kävimme siskoni kanssa asiasta mielenkiintoisen keskustelun menneenä viikonloppuna. Epäilykseni on, että vaikka vanhempamme rakastavia ja hyviä vanhempia olivatkin, saattoi heillä joskus olla sangen lyhyt pinna myös tahattomien vahinkojen sattuessa ja he saattoivat reagoida varsin voimakkaasti (myönnetään: ei kaikki kyllä aina ollut vahinkoa ja tahatonta temmellystä; omaakin vikaa aina välillä saattoi olla mukana). Tämän olen huomannut muun muassa verratessani omia reaktioitani lasten seurassa siskoni miehen reaktioihin. Minulla palaa vanhempieni tavoin pinna välillä aika turhastakin, kun taas heidän isänsä osaa suhteuttaa asiat ihan toisella tavalla niiden merkityksellisyyteen. Muistan, miten pahalta itsestä tuntui, kun tuli torutuksi ja myönnettäköön, että vielä näin aikuisenakin tuo tismalleen sama niskan ja kasvojen kuumotus iskee päälle silloin, kun uskon todella mokanneeni. Vaikken sinänsä mikään erityinen freudilaisuuden kannattaja olekaan, luulen, että reaktioni saattavat hyvinkin juontaa siitä, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koin "virheellisten tekojen" tekemisen pienenä.
Tähän loppuun videon pätkä vielä lempisarjastani, joka loppui muutama vuosi sitten. Mullan alla ei ollut kaikkien makuun, joidenkin mielestä ahdistavasta aihepiiristä (kuolema) johtuen, mutta minun ja monen kriitikon mielestä se toi loistavasti esiin elämän pieniä hetkiä; niitä hetkiä jolloin ihminen istuu yksin huoneessa ja kuuntelee kellon tikittämistä tai jolloin merkityksettömäksi tarkoitetun kommentin tai luonnonoikun johdosta ihminen tajuaa elämästään jotain oleellista. Sarjassa käytiin myös perusteellisesti läpi vanhempien ja perheen merkitystä ihmisen kasvamisessa ja monen monta muuta asiaa, joita on ehkä parempi, etten edes yritä eritellä tähän. Jos et arastele mustaa huumoria, niin suosittelen lämpimästi, että kaamosiltojen iloksi tutustut myös aurinkoisen Los Angelesin tummempaan puoleen!
Innostuin testailemaan digikameralla otettujen videoiden editointimahdollisuuksia ja pääsin näin ensiyrittämällä tavoitteeseeni: saada lyhennettyä muutamaa Islannissa ottamaani videon pätkää. Tässä siis pienet islantimaistiaiset myös äänen kera tällä kertaa.
Geysir
Islannissa on vielä Yhdysvaltojen Old Faithfuliakin suurempi geysir, nimeltään Stori-Geysir. Se kuitenkin näyttäytyy nykyään aika harvoin, lähinnä suurten maanjäristysten yhteydessä. Viimeksi se on syössyt vettä ilman ihmisen teennäisiä ärsykkeitä ilmeisesti 1935.
Suur-Geysirin vieressä on kuitenkin toinen geysir nimeltään Strokkur (englanniksi "churn" eli kirnu tai muu veden vellomiseen ja myllertämiseen viittaava nimi). Se ryöpsäyttää 20-30 metrisen vesisuihkun vajaan kymmenen minuutin välein. Maassa oleva aukko, josta vesi syöksyy ilmoille oli hieno näky juuri ennen ja jälkeen purkausta. Kova humina videolla on tuulta, joka oli erityisen voimakas tuona päivänä. Seistessään sai tosissaan keskittyä etsimään tasapainopistettä, jos halusi pysyä paikallaan, eikä heittäytyä ehdoin tahdoin tuulen vietäväksi!
Bardarlaugin allas
Snæfellsnesin kansallispuistossa Hellnarin pikkukaupungin kupeessa sijaitsi myös saagojen erään sankarin Bárður Snæfellsásin oma kylpypaikka. Bárður Snæfellsás oli kertoman mukaan puoliksi ihminen ja puoliksi jättiläinen tai peikko; sen takia hänelle ei ehkä tavallinen pesusoikko riittänytkään. Allas on muodostunut vanhan tulivuoren kraateriin. Tarinan mukaan puolipeikko Bárður ei kuollutkaan tavallisten ihmisten lailla vaan teki kotinsa takana näkyvän Snæfells-vuoren jäätikölle. Paikka oli kerrassaan upea ja todella rauhallinen; kyllä siellä olisi kelvannut kylpeä!
Eiríksstaðir
Eiríksstaðir oli myös hauska paikka. Vanhoja työvälineitä ja -tapoja käyttäen oli Haukadaluriin rakennettu saagojen aikainen turvetalo, jossa aikakauden asuihin pukeutuneet islantilaiset kertoivat samalla paikalla asuneen Erik Punaisen ja tämän jälkeläisten tarinan. Ohessa pieni otos tarinasta ja kielinäyte islanniksi (ihana kieli!).
Tuntui siltä, että kaikki saagojen sankarit olivat nykyisten sankarimääritelmien mukaan sangen kyseenalaisia hahmoja. Suurimmalla osalla tuntui olevan aika lyhyt pinna: edellä mainittu Bárður Snæfellsás tappoi pari sukulaislasta, kun Bárðurin tytär leikkien päätteksi vahingossa ajelehti jäävuorella Grönlantiin. Erik puolestaan tappoi jostain syystä pari naapuriaan ja joutui lähtemään maanpakoon. Myös hän päätyi Grönlantiin, jonne myöhemmin palasi uudelleen kokonaisen uudisasukasjoukon kera. Mukaan lähti myös hänen poikansa, Leifur "the Lucky" Eiríksson, joka myöhemmin tiettävästi löysi retkillään Pohjois-Amerikan mantereen.
Islannin hevoset
Islannin hevoset (Íslenski hesturinn) on tuotu Islantiin 800-luvulla. Sen jälkeen hevosrotu on pysynyt puhtaana, eikä Islannista muita hevoslajeja löydy. Islantilaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä näistä hevosistaan, ja sanovat hevosten loukkantuvan kovin, jos heitä kutsutaan poneiksi!
Mekin pääsimme kokeilemaan näillä hevosilla ratsastamista ja niille tyypillistä tölttiä. Vaikka sanotaan, että islanninhevosten askellus on tasaista menoa, niin pieni merisairausvaroitus on tätä videota katsellessa paikallaan vaikka kuvaushetkellä hevosilla olikin kävelyvauhti päällä. Kyydissäkin meno tuntui kokemattomasta varsin vauhdikkaalta, eritiysesti töltätessä (?), mutta hauskaa se oli!
Gullfoss
Loppuun vielä näkymiä upeasta Gullfossin "kultaisesta" vesiputouksesta. Tähänkin putoukseen liittyy tarina, vaikkakin vähän viikinkiaikaa uudempi.
1900-luvun alkupuolella oli suunnitteilla, että tämän putouksen vesivoimat valjastettaisiin energiantuotannon tarpeisiin. Läheisen maatilan tyttären, Sigríður Tómasdóttirin isä oli aiemmin omistanut maat, joilla putous sijaitsee. Sigríður ei suvainnut ajatellakaan, että nämä hienot ja hänelle niin rakkaat putoukset eivät olisi enää kaikkien ihmisten ilona. Hän ryhtyi taistoon vesiputouksen säilyttämiseksi ja muun muassa marssi jalkaisin noin 120 kilometriä Reykjavikiin protestoimaan. Kun tilanne oli toivottomimmillaan, hän jopa uhkasi heittäytyä putoukseen. Sitä hänen ei onneksi lopulta tarvinnut tehdä, vaan asianajaja Sveinn Bjornssonin avulla alustava sopimus saatiin purettua ja alue annettiin Islannin kansan käyttöön. (Tuosta asianajasta tuli muuten myöhemmin Islannin ensimmäinen presidentti!)
Kävimme putouksella samana tuulisena päivänä kuin geysirilläkin, mikä toi vierailuun oman lisänsä. Vaikka ei satanutkaan, sai kasvojaan olla pyyhkimässä koko ajan tuulen ripotellessa Gullfossin vesiä naamalle ja kameran linssiin. Videossakin näkyvällä alatasanteella pääsi juuri niin lähelle vesimassoja kuin vain kehtasi mennä. Siellä seistessä tuntui oma ihmisyys niin kovin pieneltä noihin mahtaviin luonnonvoimiin verrattuna.
Mielenrauhaa, sitä ainakin minä kaipaan yllättävän usein. Syksy on ollut yhtä hullunmyllyä, niin yksityiselämässä kuin työnkin puolella. Vaikka olenkin juuri nyt onnellinen ja tyytyväinen elämääni sen vaillinaisuuksista huolimatta, tuntuu välillä ettei pää aina jaksaisi käsitellä kaikkia sinne päätyneitä ajatuksia. Niiden sekavaa tanssia seuratessa menee välillä pää pyörälle ja unet jättävät pituudestaan huolimatta täyttämättä perimmäisen tehtävänsä: levon ja jaksamisen mahdollistamisen.
Tästä huolimatta olen sangen tyytyväisenä porskutellut eteenpäin koko syksyn ja tämän alkaneen vuoden. Tähän kaikkeen on mukavan tauon tuonut myös uusi, puoliskoni kanssa yhteinen harrastuksemme: sunnuntaimeditaatio. Loppusyksystä lähtien olemme käyneet vapaaehtoisperiaatteella pyörivässä meditaatioryhmässä, jota vetää Suomessa reilun vuoden asunut intialaismies.
Kerran viikossa meitä kokoontuu vaihteleva porukka istumaan puolisen tuntia lattialla risti-istunnassa. Tarkoitus on pyrkiä keskittymään hengitykseen ja antaa mielen rauhoittua turhilta ajatuksilta, mutta ei se kyllä totta puhuen aina onnistu. Siitä huolimatta olen huomannut, että sunnuntai-iltaisin minulla on kummallisen rauhallinen ja energinen olo, vaikka itse meditaatio ei olisi niin loistavasti mennytkään. Ja jostain kumman syystä useimpina iltoina session jälkeen minuun iskee kumma vimma siivota, joten jos ei hetkeksi pysähtymisestä muuta hyötyä ole, niin ainakin pysyy koti siistimpänä!
Ja erittäin suuri aasinsilta tästä positiiviseen ajatteluun; laitettakoon tähän loppuun vielä laulu edesmenneeltä Aki Sirkesalolta, joka myös on tehnyt albumin nimeltään Mielenrauhaa. Vaikka hänen laulutaidoistaan voikin olla montaa mieltä, oli hän aina mielestäni virkistävä poikkeus niin usein esiintyvään suomalaiseen vakavamielisyyteen ja hänen vilpitön pyrkimyksensä saada hyvää aikaiseksi ja tuottaa hyvää mieltä oli minusta ihailtavaa. Siksipä minusta oli surullisen ironista, että Sirkesalon kuoleman jälkeen ei hänen kappaleitaan voinut muutamaan vuoteen käytännössä kuulla radioasemilla (ainakaan minun kokemukseni mukaan), sillä hyvän mielen sijaan hänen teoksensa edustivatkin koko kansan menetystä. Viime aikoina olen kuitenkin taas muutaman kerran onnistunut bongaamaan Sirkesalon biisejä radiosta, joten ehkäpä hänen musiikkinsa pääsee taas jatkossa toteuttamaan miehen alkuperäistä suunnitelmaa.
Töölöläisrouva kävi Stockmannilla ruokaostoksilla. Näin pyhäinpäivän aattona se osoittautuikin Herkku-helvetiksi. Vaikutti siltä, että puolet kaupungin ihmisistä oli päättänyt lähteä töistä muutamaa tuntia aikaisemmin tulevan lauantaipyhän kunniaksi ja mennä ruokaostoksille juuri Stockmannille. (Itsekin siis toki syyllistyin tähän samaan syntiin, mutta koko kaupungista ei tunnu löytyvän kokonaisia marinoimattomia kanoja kuin kyseisestä kaupasta...)
Tämä pyhäinpäivänruuhka sai minut kuitenkin mietteliääksi; onko pyhäinpäivä ihmisille oikeasti tärkeä juhla, vai lähinnä yksi perjantai lisää vuosikalenteriin, jolloin voi hyvällä omalla tunnolla livetä työpaikalta hieman aiemmin kuin normaalisti?
Itse en ennen tätä vuotta ole suurestikaan päätäni vaivannut kyseisellä pyhällä. Nyt kuitenkin, kun kumpikaan vanhemmistani ei ole enää elossa, rupesin ensi kertaa miettimään pyhäinpäivää ja sen mahdollista merkitystä. Suomalaisen pyhäinpäivän takana on ilmeisesti kaksi juhlaa: kaikkien pyhien päivä (tai pyhäinmiestenpäivä) ja kaikkien (uskovien) vainajien muistopäivä. Samaan vuodenaikaan osui aikanaan myös pakanallinen sadonkorjuujuhla kekri.
Minun kokemukseni mukaan, tätä päivää ei ennen Halloweenin (All Hallow's Eve) maihinnousua kuitenkaan ole suuremmin noteerattu kuin kauppojen aukioloajoissa. En tiedä onko se hyvä vai huono. Ajatus vainajien ja menneiden sukupolvien muistamisesta tuntuu varsinkin tänä vuonna minusta kovin ajankohtaiselta ja kauniilta eleeltä ja tavalta, mutta miten se istuu nykysuomalaiseen elämänmenoon? Tuttavapiirissäni yllättävän harva alle kolmikymppinen on edes kohdannut kuolemaa lähipiirissään; osan isovanhemmat ovat saattaneet menehtyä, mutta monella suhde isovanhempiinkin saattaa olla varsin etäinen. Ja myös toisaalta, tarvitseeko meidän edes viettää jälleen yksi päivä hartaudessa kynttilöitä poltellen ja vainajia muistellen? Voihan niitä menneitä rakkaita ennemmin muistaa lämmöllä hiukan joka päivä, ja sen sijaan vetää pyhäinpäivänä ne naamiaiskuteet niskaan ja vähän iloitella kavereiden kanssa tämän syksyn pimeyden vastapainoksi.
