Työmatkan varrelta

 Auringonnousu Hakaniemessä.

Aamukahvit torikahvilassa 

hyvässä seurassa ja kelillä kuin kelillä. 

 

Koti-Töölöön pääsee kävellen helposti kahta reittiä:
Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta...

 

...tai Pitkäsillan kautta...

 

 ...keskustaan Ateneumille...

(ah, turkulaista huumoria!)

...ja sieltä vielä Kirjasto 10:een lämmittelemään.

Kotikortteleissa kannattaa välillä kiertää vieraampien katujen kautta
ja etsiä uusia näkökulmia.

Kotiin vihdoin saapuessani on muiden ihmisten niin kutsutulla hiihtolomaviikolla
minua odottanut erikoisvieraamme Linda...

...sekä onnekseni useimmiten myös Master Chefini laittama herkkuruoka.Vaikka uudesta työpaikasta johtuen omat matkailut ovatkin jääneet viime kuukausina vähän vähemmälle, olen onneksi päässyt useinkin makumatkalle. Välillä on tarjolla ollut paistettua riisiä kiinalaisella makkaralla höystettynä (lisää joukkoon vähän soijaa ja chilikastiketta, niin saat aikaiseksi uuden lempipikaruokani) ja välillä vähän perinteisempiä Välimeren makuja.

 Luovalla Helsinki-haulla löytyy myös YouTubesta kaikennäköistä. Muun muassa Helsinki-hehkutusta (ja valitusta myös).

Elämän pikku kummallisuuksia

Ei missään erityisessä järjestyksessä:

Alkuperäinen kuva löytyy täältä.

1. Jos koko vuoden tilastoja verrataan, miksi työpaikan perjantaipulloarvonnan voitot keskittyvät lähinnä samalle 2-3 henkilölle, vaikka arvontaan osallistujia olisi pitkälti toistakymmentä?
   
2. Miksi irtohiukset kertyvät villatakeissa kainaloihin?
   
3. Miksi ravintolassa aina juuri minun tilaukseni unohdetaan tai mokataan tai jokin muu menee minun kohdallani pieleen?
   (En ole ainut, joka on tähän kiinnittänyt huomiota.)
   
4. Mistä keittiöömme ilmestyy kaunis perhonen keskellä pimeintä talvea?
   
5. Mitä perhoselle tulisi tehdä?
   
6. Miten hyvät ystävät tai pariskunnat sattuvat usein ajattelemaan samaa asiaa tismalleen samaan aikaan, vaikkei siitä olisi puhuttu moneen tuntiin tai päivään?
   
7. Miksi joihinkin ihmisiin törmää Turussa jatkuvasti kadulla, vaikka ei seuraisikaan mitään tiettyä päivärytmiä ja toisiin puolestaan ei ikinä?
   
8. Miksi kuitit ja lappuset eivät katoa kaaokseenkaan niin kauan kun ei siivoa ja miksi niitä ei ikinä löydy mistään, kun kaikki on järjestyksessä?

Viikonlopun kunniaksi...

...ajattelin vaihteeksi hehkuttaa työelämää! Uusi työpaikka, uudet kujeet; näinköhän voisi vanhaa sanontaa vähän muokata. Uusissa töissä on nyt kolmisen viikkoa takana ja on uskomatonta, miten suuresti elämänlaatu on muuttunut; olen jo useampana yönä nukkunut koko yön putkeen! Ei niin, että olettaisin tämänkään työn aina tulevan olemaan yhtä ruusuilla tanssimista, ei elämä tunnu niin menevän, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa: ihmiset ottavat vastuun omasta työstään ja auttavat toisiaan. Sen lisäksi vielä esimiehen suunnalta vaaditaan, että epäkohdat pitää tuoda esiin ja että liiasta työmäärästä pitää kertoa, jotta asioihin voidaan vaikuttaa ja tarvittaessa miettiä järjestelyjä uudelleen. Kuulostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta tähän mennessä olen huomannut ettei se sitä aina ole.

Toki oma stressipääni vieläkin välillä tekee ongelmia asioista, jotka eivät sitä ole. Siihen täytyy kai vain tietyssä määrin tottua, mutta ajattelin kyllä silti mennä Töölön kirjaston self-help -kirjahyllylle ja etsiä jonkun "kuinka pääset irti turhasta väärintekemisenpelosta ja muistakin turhista stressinaiheuttajista" -opuksen. Mikäli joku on vastaavanlaisen hyvän teoksen löytänyt, niin siitä saa mielellään vinkata!

Kuva täältä.

Ihan vakavasti sanottuna kävimme siskoni kanssa asiasta mielenkiintoisen keskustelun menneenä viikonloppuna. Epäilykseni on, että vaikka vanhempamme rakastavia ja hyviä vanhempia olivatkin, saattoi heillä joskus olla sangen lyhyt pinna myös tahattomien vahinkojen sattuessa ja he saattoivat reagoida varsin voimakkaasti (myönnetään: ei kaikki kyllä aina ollut vahinkoa ja tahatonta temmellystä; omaakin vikaa aina välillä saattoi olla mukana). Tämän olen huomannut muun muassa verratessani omia reaktioitani lasten seurassa siskoni miehen reaktioihin. Minulla palaa vanhempieni tavoin pinna välillä aika turhastakin, kun taas heidän isänsä osaa suhteuttaa asiat ihan toisella tavalla niiden merkityksellisyyteen. Muistan, miten pahalta itsestä tuntui, kun tuli torutuksi ja myönnettäköön, että vielä näin aikuisenakin tuo tismalleen sama niskan ja kasvojen kuumotus iskee päälle silloin, kun uskon todella mokanneeni. Vaikken sinänsä mikään erityinen freudilaisuuden kannattaja olekaan, luulen, että reaktioni saattavat hyvinkin juontaa siitä, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koin "virheellisten tekojen" tekemisen pienenä.

Tähän loppuun videon pätkä vielä lempisarjastani, joka loppui muutama vuosi sitten. Mullan alla ei ollut kaikkien makuun, joidenkin mielestä ahdistavasta aihepiiristä (kuolema) johtuen, mutta minun ja monen kriitikon mielestä se toi loistavasti esiin elämän pieniä hetkiä; niitä hetkiä jolloin ihminen istuu yksin huoneessa ja kuuntelee kellon tikittämistä tai jolloin merkityksettömäksi tarkoitetun kommentin tai luonnonoikun johdosta ihminen tajuaa elämästään jotain oleellista. Sarjassa käytiin myös perusteellisesti läpi vanhempien ja perheen merkitystä ihmisen kasvamisessa ja monen monta muuta asiaa, joita on ehkä parempi, etten edes yritä eritellä tähän. Jos et arastele mustaa huumoria, niin suosittelen lämpimästi, että kaamosiltojen iloksi tutustut myös aurinkoisen Los Angelesin tummempaan puoleen!

Vapaus!!

Vihdoin pitkä blogihiljaisuus katkeaa! Viimeinen puolitoista kuukautta on ollut aikamoista tasapainottelua. Kesäloman aikaiset pyhät päätökset työpaikan arvostamisesta vastoinkäymisistä huolimatta ovat todellakin olleet koetuksella. On ollut raskasta huomata, miten ongelmatilanteissa on joutunut jatkuvasti kyseenalaistamaan itseään ja omia ajatuksiaan: Olenko sittenkin väärässä ja/tai kohtuuton? Entä, jos kaikki tämä onkin normaalia ja minä ylireagoin? Luulin, että olen yhteistyökykyinen ja hyvä työntekijä, onko minusta tullut riidankylväjä ja pahanilmanlintu?

Lopulta kaiken tämän (ja paljon muun) jälkeen päätin, että nyt saa riittää. Nukun mieluummin yöni hyvin, kuin pyörittelen turhia työasioita mielessä ympäri vuorokauden. Muutamaa työpaikkaa haettuani nappasi! Eilen oli viimeinen työpäivä vanhassa paikassa, nyt vajaa viikko lomaa ja pään nollausta ja ensi viikon lopulla sitten kohti uusia (positiivisia) haasteita. Toivotaan parasta!

Työhuolia lukuunottamatta olen nauttinut syksystä ja Helsingistä täysin siemauksin. Töölön kirjaston tarjonnan löydettyäni, olen ihastellut hienoja seinäkoristeluja matkan varrella sekä pitkästä aikaa uppoutunut kirjojen maailmaan. Tällä hetkellä "kirjaprojektinani" on hissukseen tutustua suomalaisiin ja suomenkielisiin kirjailijoihin monen vuoden tauon jälkeen. Nyt voin rehellisesti sanoa lukeneeni Minna Canthin, Maria Jotunin, Juha Itkosen ja Tommy Tabermannin teoksia. Waltarit tuli hoidettua pitkälti jo teininä, ja seuraavana vuoroaan odottaa nobelistimme F. E. Sillanpää. Ihanaa!

Loman loppu

Viikonloppu ja lomanloppu lähestyvät vääjäämättä. Pakko myöntää, että paluu töihin vähän ahdistaa. Kulunut, tässä paikassa ensimmäinen, työvuosi on takana ja se on kieltämättä ollut rankka. Ehkä nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä sitä vielä liikaa, vaan keskittyä viimeisiin lomapäiviin ja jo menneen loman hienouteen, sillä sitä se on ollut!

Harvoin tuntuu, että on saanut lomalla asiota aikaiseksi, mutta silti myös tarpeeksi lepoa. Tänä vuonna on kuitenkin sellainen olo ja paljon on tullutkin tehtyä.

Kotona olen:

-    pessyt matot

-    pessyt lattiat

-    pessyt ikkunat

-    vaihtanut kukkamullat

-    vihdoin teettänyt Amerikan-elämäni digikuvat paperille ja ryhtynyt tekemään niistä albumia

Ulkona olen:

-    käynyt taidenäyttelyssä

-    löytänyt uusia kahviloita

-    käynyt uusissa ravintoloissa

-    pyöräillyt uusiin paikkoihin

-    nähnyt vanhoja ystäviä Suomesta ja ulkomailta
-    käynyt mielenkiintoisia keskusteluja elämästä, työstä, kolmenkympinkriisistä, elämän tarkoituksesta, lähtemisestä, turvapaikanhakumenettelyistä ja kieli(tietee)stä

Kotimaassa olen:

-    käynyt kahdella kesämökillä

-    ollut elämäni ensimmäistä kertaa soutuvastuussa soutuveneessä

-    uinut Saimaassa

-    viettänyt ihania hetkiä puoliskoni kanssa auringonlaskuista nauttien (hyttysillä ja ilman)

Olen myös:

-    syönyt vähintään jäätelön päivässä

-    löytänyt Töölön kirjaston ja nauttinut runsain mitoin sen antimista

-    käynyt ulkomailla ja saanut maalistalleni 30:nnen maan

-   päivittänyt blogia sisällöllisesti ja ulkoisesti ihan uskomattoman paljon!

Kaikin puolin on siis pakko olla tyytyväinen lomaansa, varsinkin kun jopa mattojen ja ikkunoiden pesu sujui niin sutjakkaasti. Vähän kyllä pelotti keikkua ylimmän kerroksen ikkunoissa, mutta lopputulos oli vaivan (ja varovaisuuden) arvoista.

Kaiken tämän lisäksi loma on tarjonnut aikaa ajatella. On vielä paljon asioita, joita pitäisi miettiä - jos ei valmiiksi, niin ainakin enemmän. Tämän loman aikana olen oppinut ainakin sen, että pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siitä mitä on. Jos ei ole maailman kivoin työ ja korvauskaan siitä ei ole kummoinen, niin ainakin on työ. Ja vaikka yleisesti ottaen olen toiminnan ihminen, on myös hyvä oppia tunnistamaan ja hyväksymään tilanteet, jolloin kannattaa antaa asioiden olla. Välillä on parempi keskittyä nauttimaan lomasta ja mennä vaikka uimaan!

Kesäfiilistelyä

 

Taas on aika hurahtanut hirmuvauhtia eteenpäin ja sillä välin pääsi kesän saapuminen yllättämään! Viime viikonloppukin tuntui ihan luksuslomalta. Keskiviikkona lähdimme työporukalla töistä vähän aikaisemmin korkkaamaan terassikauden heti ensimmäisenä lämpimänä päivänä. Myös helatorstain jälkeinen perjantai oli minulla lapsenvahtivelvotteista johtuen vapaata, joten viikonlopusta tuli loppujen lopuksi aika mukavan pitkä.  Tänään kotimatkalla sitten fiilistelin kulmapuiston letkeää tunnelmaa; vielä vähän aikaa sitten lumi peitti koko nurmikkoalueen, mutta nyt siellä loistivat kauniisti istutetut kesäkukat eri väreissään ja lähes joka penkillä istui joku lukemassa kirjaa tai vain nauttimassa kesäauringosta. Ihanaa!

Myös muuta ihanuutta on löytynyt taas elämään. Tämän viikon kohokohdaksi on jo nyt osoittautunut H:n uusi pyörä. Tai pyörä itsessään on vanha "sukukalleus", mutta H:lle se on Suomessa ensimmäinen. Tänään suuntasimmekin heti kypäräostoksille ja sieltä suoraan pyöräseikkailulle "radan toiselle puolen". Kummasti elinreviiri kasvaa kun saa renkaat alle! Talvella kävelin samaa reittiä käänteisenä versiona entisen amerikkalaisen suomen kielen oppilaani kanssa kauniissa talviauringossa. Silloin matka Töölöstä Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta Tokoinrantaan tuntui kestävän tosi kauan, vaikka se ihanaa olikin. Tänään puolestaan pyörällä saman reitin saattoi hilpaista hetkessä ja vetää vielä pari ylimääräistä kuriositeettirundia kaupan päälle, eikä tuntunut missään! (Paitsi tietysti kesän ensimmäisen pyöräilyn ollessa kyseessä, on pakko rehellisyyden nimissä myöntää että takamus on kieltämättä aika hellänä!)

Matkan varrelta löytyi myös taas pari paikkaa, mitkä pitää ehdottomasti testata jossain vaiheessa kesää. Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa en ole koskaan käynyt, ja nyt kun Oopperan viereinen talvipuutarhakin on yli vuoden kiinni remontin takia niin tekosyitä on kai turha enää keksiä. Kasvipuutarhaa vastapäätä on myös tänä kesänä avattu ravintola/terassi Cafe Piritta, jonka kesäruokalista ei näyttänyt turhan tyyriiltä. Saattaa olla, että suuntaamme pyörämme sinne joku toinenkin kesäilta!

Ja tähän loppuun vielä hyvän mielen kesätunnelmia naapurimaalta lapsuuteni ultimate-kesähitin tahdissa. Miehet ovat ehkä vanhentuneet, mutta laulun lyriikoiden nuoruuden into ja kesäinen intohimo eivät  ole mielestäni vanhentuneet päivääkään. Ja Ruotsista kun on kyse: tietysti live-esitys Skansenilta! :)

Kuopion helmiä

Tässä kotiin päästyänikin olen vielä miettinyt Kuopion matkaa. Työn kannalta reissu oli ehkä hieman turha, mutta samaan aikaan sain kuitenkin yksityiselämääni taas kerran kaikenlaisia uusia oivalluksia. Yksi niistä oli se, että Kuopiosta kotoisin olevia kavereitani lukuunottamatta en tiedä Kuopiosta paljon mitään, eikä moni tuttavistanikaan tiedä. Tässä siis pienen pieni Kuopio-esittely - voilà!

Kuopion keskusta on aikalailla samanlainen, kuin minkä tahansa suomalaisen kaupungin keskusta. On rautatieasema, josta noin viiden minuutin kävelymatkan päässä sijaitsee tori. Toria ympäröivät tietystikin pääasiallisesti suht' rumat, 60-70 -luvuilla rakennetut talot; poikkeuksina luonnollisesti kaupungintalo sekä Kauppahalli.

Kauppahallin erikoisuus (tai ainakin sellaisena sitä mainostettiin) oli maailman pienimmät kalakukot. Koska en ennen ollut kalakukkoa maistanut, päätin kokeilla lohi- ja muikkukukkovaihtoehdoista perinteisempää, eli muikkukukkoa. Aika kuivaahan tuo oli, mutta ihan hyvää. Huvin vuoksi testaamani perunarieska oli puolestaan oikein makoisa. Kilautin myös kaverille saadakseni vihjeitä alunperin kuopiolaiselta ystävältäni ja hänen neuvoonsa luottaen vierailin torilla myös Hanna Partasen kojulla (Partasia on myös muita, mutta tämä on kuulemma paras!). Sieltä hankin rasvaa tirisevän lämpöisen lihapiirakan, sekä vähintään yhtä terveellisen sokeri(posso)munkin. Ikinä ennen en ole syönyt munkkia, missä olisi ollut yhtä paljon omenahilloa kuin tässä - ihanaa!

Rumien rakennusten lisäksi Kuopiossa oli myös hauskoja yllätyksiä. Kaupungista löytyi perinteisesti  sekä ortodoksinen että luterilainen kirkko. Myös museo oli ulkoapäin hieno ja "sanomatalon" edessä ollut patsas oli veikeä muistutus menneistä ajoista. Tämän lisäksi Kuopiossa oli ihan yllättävän runsas ravintolatarjonta! Kuvan Helmi-ravintolaa en testannut, mutta melkein yhtä "kutsuvannäköiseen" paikkaan uskaltauduimme illalliselle tutustuessamme netistä bongaamani Bierstube-olutravintolan superhalpoihin ruokatarjoiluihin. Vaikka sisäänastuessa Karhu-merkkien koristamat ikkunat vähän epäilyttivätkin, ei loppuillasta kyllä tarvinnut olla yhtään pettynyt valintaan!

 

En myöskään tiennyt aiemmin, että Kuopiolla on ollut kunnia toimia varsin monen kuuluisan suomalaisen kotipaikkana. Mm. Maria Jotuni, Minna Canth sekä J.V. Snellman ovat kaikki majailleet Kuopiossa jossain vaiheessa elämäänsä. Olikohan tuon ajan Kuopiossa jotain erityistä, mikä sai nämä tunnetut naiset kirjoittamaan niin suorasukaisesti naisten elämästä? Tai liekö Kuopion kauniit järvimaisemat saaneet sulkakynät heilumaan ja filosofin ajatusnystyrät hyrräämään? Tiedä häntä. Minulle ne kuitenkin olivat matkan parasta antia. Ja matkustajasatamassa jäätelöjään syömässä olleet pikkupojat muistuttivat minulle pitkästä aikaa pelkällä olemassaolollaan, mitä hetkessä eläminen voi tarkoittaa. Miksi turhaan stressata kaverin kanssa etukäteen minuuttikaupalla puhelimessa, että mihin mennään tai mitä tehdään. Pitäisi vain useammin "lähteä ulos" miettimättä turhaan, mitä siellä ulkona tehdään; mennään vaan ja katsotaan mitä sitten tapahtuu!

Työterveiset Savosta!

Viimeisen parin viikon sisään onkin sattunut harvinaisen paljon työmatkoja ja –kiireitä, en meinaa oikein itsekään pysyä perässä. Tällä kertaa juna pysyi raiteilla ja kiskot toivat minut Kuopioon. Yhdeksän päivän aikana olen ehtinyt viettää yötä myös Maarianhaminassa ja Tampereella ja kun muutama kuukausi sitten kävin vielä Joensuussa ja Raumallakin, on tätä kotimaanmatkailua tullut aika kiitettävästi koettua.

Itse asiassa pidän kyllä tämäntyylisestä matkailusta. 80-luvun jälkeen olen kiertänyt ennemminkin muita mantereita kuin Suomea, eikä lapsuuteni automatkoista ole kuin hämäriä muistikuvia jäljellä. Myös työn näkökulmasta katsottuna olen täysin matkustamisen kannalla, vaikka tämä näin tiheään tahtiin toteutettuna vähän raskasta onkin. Kuten muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvat ihmiset usein toteavat, tuntuu minustakin, että erilaiset toiminnot Suomessa keskittyvät turhankin vahvasti Helsingin seudulle, vaikka se itselleni toki kätevää onkin. Varsinkin järjestötyössä mukana ollessani koen kuitenkin, että on tärkeää, että kulloinkin edustettavat asiat tulevat myös ihmisten luo sinne, missä he itse arkeaan elävät. Innostusta toimintaan saattaa olla vaikea pitää yllä, jos se käytännössä pääsee toteutumaan vain Kehä III:n sisäpuolella pari kertaa vuodessa. Tämän lisäksi kotimaan työmatkailussa on myös se hyvä puoli, että sen kautta pääsee testaamaan kesän kaupunkilomakohteita työnantajan kustannuksella! Kesäfiilikseen on tietysti vaikea päästä huhtikuun vielä pölynharmaassa säässä, mutta on silti hauska päästä näkemään pikkuvilaus elämästä jossain muualla, varsinkin jos sattuu olemaan paikallisten seurassa.
(Kartta löytyi Virtual Finlandin sivuilta.)

Työmatkailu on myös huomattavasti mukavampaa, jos viihtyy työssään. Viimeisen vajaan vuoden aikana olen miettinyt työssäviihtymiskysymyksiä paljon. Elämän mittakaavassa sangen lyhyeen työuraani verrattuna olen kuitenkin ollut mukana jos jonkinmoisessa työyhteisössä. Jossain määrin on ollut järkyttävää huomata, miten paljon oma työviihtyvyys on työtovereista ja työpaikasta kiinni. Vaikka itse työ olisikin unelmatyö ja palkkauskin kohdallaan, se ei kuitenkaan takaa vielä mitään. Toki, jos perusasiat ovat kunnossa jaksaa vähän vähemmänkin täydellisessä työpaikassa riittävän hyvin. Jos todellisia ongelmia (kuten työsopimusrikkomuksia, työpaikkakiusaamista tai pomon burn-outia) kuitenkin ilmenee, saattaa opiskeluaikojen unelmaduunikin ikävä kyllä muuttua painajaiseksi. Siihen, jos vielä lisätään huono palkkaus, alkaa yhtälö olla aika mahdoton.

Tällä hetkellä voin kuitenkin onneksi sanoa, että asiat tuntuvat vaihteeksi olevan menossa parempaan suuntaan. Palattuani Suomeen vuosi sitten olin jo hetken menettää uskoni suomalaisiin työyhteisöihin ja -kulttuuriin. Me niin suorapuheisiksi kehutut suomalaiset, kun usein kuitenkin kaihdamme rakentavaa ja suoraa keskustelua viimeiseen asti ja kaikenlaiset toimintatapojen kehitysehdotukset koetaan harmittavan usein kritiikiksi henkilöä eikä asiaa kohtaan. Ehkäpä tavat hiljalleen muuttuvat meidän nuoremman työntekijäsukupolven vallatessa alaa ja toivottavasti kansainvälistyminenkin tuo mukanaan avoimempaa keskustelukulttuuria. Mene ja tiedä; toivossa aion kuitenkin myös jatkossa elää!

(Tämä sarjakuva on varsinkin amerikkalaisten jatko-opiskelijoiden parissa tunnettu ja suosittu PhD Comics. Kyseinen strippi on julkaistu 21.4.2010.)

Ystävyydestä ja vaikeuksista

Välillä tuntuu, että aikuisena on paljon vaikeampi olla hyvä ystävä kuin nuorempana. Mistä se johtuu? Vaikkei teininä olo muuten ollutkaan aina niin ihanaa, olivat ainakin omalla kohdallani ystävyyssuhteet ihanan yksinkertaisia: minun ystäväni ovat minun ystäviäni, he ovat maailman parhaita ystäviä ja me autamme toisiamme aina kun apua tarvitaan, vaikka keskellä yötä. Aina oli aikaa puhua puhelimessa tai tarjota muuten läsnäoloaan, jos siihen tuli tarve; kenenkään ei myöskään tuntunut olevan vaikea tarjota mielipiteitään tai neuvojaan jos toisella oli avun tarve. Samaa mieltä ei toki aina oltu, mutta sekin kuului asiaan.

Näin hieman aikuistuttuamme suuri osa ystävistäni on edelleen samoja ja isossa mittakaavassa samat säännöt pätevät edelleen. Luottamuspulaa ei ole ja vaikeistakin asioista voidaan puhua, olipa sitten kysymyksessä työ- tai parisuhdeongelmat, lapsettomuus tai terveysasiat. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, joissa minua ihmetyttää ylenpalttinen huomioonottavaisuus. Jos toinen kääntyy puoleesi ja pyytää tukea, apua tai mielipidettä, niin välillä tuntuu siltä ettei sellaista uskalleta antaa. On helppo laittaa takaisin tekstiviesti, ilmaista sympatiat ja sanoa, että "soita, kun sinulle itsellesi sopii, olen täällä sinua varten". Toki tämäkin on tilanteesta riippuen tärkeää ja hyväkin vaihtoehto, mutta mitä sitten, kun toinen ei vain yksinkertaisesti jaksa enää soittaa?

Eikö ystävällä ole oikeus olla välillä vähän tungettelevakin, tarjota vähän liikaa mielipiteitä (kunhan itse muistaa, etteivät ne ole ainoat oikeat) ja tökkiä toista eteenpäin? Eikö tämä ole myös ystävän velvollisuus? On totta, että olen itse ollut aina varmaan vähän turhankin suorapuheinen niin hyvässä kuin pahassa. Itse kuitenkin toivoisin, että jos minulla menee joskus huonommin kuin itse suostun myöntämään, sanoisi joku sen myös edes kerran ääneen; on sitten kunkin oma asia päättää onko itse samaa mieltä ystävän analyysistä vai ei, mutta välillä ulkopuolinen perspektiivi on välttämätön. Kun on itse kaiken keskellä ei asioita aina nää samalla tavoin kuin vähän etäämmältä.

(Loppuun vähän lapsuuden suosikkieni Arja Saijonmaan ja Junnu Vainion ystävyys-paatosta vuodelta 1983.)
  

Taikatalvi Töölössä

Niin, se elämä Töölössä. Millaista se on? Olen aiemmin  jo todennut  yllättyväni yhä uudelleen siitä, miten tavallista elämä on loppujen lopuksi missä vain. Lähiönuoresta maailmanmatkaajaksi, turkulaiseksi ja siitä vielä töölöläiseksi on yllättävän lyhyt matka.

Keskusta-asumisen hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että keskustaan on lyhyt matka - ainakin etäisyyden puolesta. Käytännössä kuitenkin radanvarren lähiöistä pääsee eri puolille Helsinkiä vähintään yhtä nopeasti, ellei nopeamminkin, kuin välillä täältä Töölöstä ratikkapysäkin kautta kulkiessa. Iltaisin on kuitenkin ihanaa, että voi tarvittaessa kävellä kotiin ja työmatkakin taittuu jalan.

Mutta tänä vuonna erityisen ihanaa on ollut Talvi! Pitkästä aikaa on saanut kunnolla kipristellä ja häpeilemättä vetää toppahousut jalkaan ulos mennessä, sillä kaikki ovat niin vuorautuneita vaatteisiinsa, ettei ketään voi kuitenkaan tunnistaa! Kylmyyden huonot puolet huomaa täällä vanhassa töölöläisessä kivitalossa kuitenkin harmillisen pian. Seinät hohkaavat kylmää joka suuntaan ja ylimmän kerroksen asukkina kylmä ullakko tuo vielä oman lisänsä seinien lisäksi katon kautta. Pahimpina pakkaspäivinä päivän korkein lämpötila sisällä on saattanut olla seitsemäätoista astetta. Monen huoltoyhtiösoiton ja -visiitin jälkeen meidän oli pakko lopulta luopua toiveajattelusta ja käydä ostamassa lisälämmitin. Lämmin täällä ei vieläkään ole, mutta nyt sentään tarkenee yhdellä pitkähihaisella ja yksillä villasukilla.

Tästä huolimatta en kehtaa valittaa, sillä olen aina ollut talvi-ihminen ja otan miljoona kertaa mieluummin vastaan paukkupakkaset ja huurteisen Helsingin kuin viime vuosien harmauden. Vielä kun sen lopputalven loskan saisi skipattua kokonaan ja voisi siirtyä suoraan kevätkeleihin, niin elämä Töölössä olisi täydellistä!

Mielenrauhaa

Mielenrauhaa, sitä ainakin minä kaipaan yllättävän usein. Syksy on ollut yhtä hullunmyllyä, niin yksityiselämässä kuin työnkin puolella. Vaikka olenkin juuri nyt onnellinen ja tyytyväinen elämääni sen vaillinaisuuksista huolimatta, tuntuu välillä ettei pää aina jaksaisi käsitellä kaikkia sinne päätyneitä ajatuksia. Niiden sekavaa tanssia seuratessa menee välillä pää pyörälle ja unet jättävät pituudestaan huolimatta täyttämättä perimmäisen tehtävänsä: levon ja jaksamisen mahdollistamisen.

Tästä huolimatta olen sangen tyytyväisenä porskutellut eteenpäin koko syksyn ja tämän alkaneen vuoden. Tähän kaikkeen on mukavan tauon tuonut myös uusi, puoliskoni kanssa yhteinen harrastuksemme: sunnuntaimeditaatio. Loppusyksystä lähtien olemme käyneet vapaaehtoisperiaatteella pyörivässä  meditaatioryhmässä, jota vetää Suomessa reilun vuoden asunut intialaismies.

Kerran viikossa meitä kokoontuu vaihteleva porukka istumaan puolisen tuntia lattialla risti-istunnassa. Tarkoitus on pyrkiä keskittymään hengitykseen ja antaa mielen rauhoittua turhilta ajatuksilta, mutta ei se kyllä totta puhuen aina onnistu. Siitä huolimatta olen huomannut, että sunnuntai-iltaisin minulla on kummallisen rauhallinen ja energinen olo, vaikka itse meditaatio ei olisi niin loistavasti mennytkään. Ja jostain kumman syystä useimpina iltoina session jälkeen minuun iskee kumma vimma siivota, joten jos ei hetkeksi pysähtymisestä muuta hyötyä ole, niin ainakin pysyy koti siistimpänä!

Ja erittäin suuri aasinsilta tästä positiiviseen ajatteluun; laitettakoon tähän loppuun vielä laulu edesmenneeltä Aki Sirkesalolta, joka myös on tehnyt albumin nimeltään Mielenrauhaa. Vaikka hänen laulutaidoistaan voikin olla montaa mieltä, oli hän aina  mielestäni virkistävä poikkeus niin usein esiintyvään suomalaiseen vakavamielisyyteen ja hänen vilpitön pyrkimyksensä saada hyvää aikaiseksi ja tuottaa hyvää mieltä oli minusta ihailtavaa. Siksipä minusta oli surullisen ironista, että Sirkesalon kuoleman jälkeen ei hänen kappaleitaan voinut muutamaan vuoteen käytännössä kuulla radioasemilla (ainakaan minun kokemukseni mukaan), sillä hyvän mielen sijaan hänen teoksensa edustivatkin koko kansan menetystä. Viime aikoina olen kuitenkin taas muutaman kerran onnistunut bongaamaan Sirkesalon biisejä radiosta, joten ehkäpä hänen musiikkinsa pääsee taas jatkossa toteuttamaan miehen alkuperäistä suunnitelmaa.

Näyttelijän vikaa?

Olen viime aikoina miettinyt paljonkin työtä: töiden hakemista ja saamista, työelämää ja sen mielekkyyttä ja myös sen harmittavan usein toistuvaa mielettömyyttä. Suurilta osin olen erittäin tyytyväinen työhöni ja näyttelijän urasta en ole tosissani haaveillut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, mutta viimeviikkoinen vierailu ruotsalaisessa teatterissa tarjosi hauskan pilkahduksen täysin toisenlaiseen elämään.

Tällä teatterikaudella Svenska teatternissa on pyörinyt Tshehovin Körsbärsträdgården. Sen tämänkertainen toteutus on ilmeisesti ollut monellakin tapaa perinteisestä poikkeava, mutta nyt myös meille tavallisille ei-teatteri-ihmisille  tarjoutui mahdollisuus päästä osalliseksi teatterimaailman saloista ja päästä ihan oikean teatterin lavalle ihan oikeaan näytökseen! (Kuva on  Svenska Teaternin lehdistökuva näytelmästä.)

Niinpä minä ja muutama muu ruotsinkielestä ja teatterista kiinnostunut tuttavani suuntasimme keskiviikkoiltana ruotsalaisen teatterin henkilökunnan sisäänkäynnille, mistä meidät päästettiin pienen odotuksen jälkeen sisään. Oman kohtauksemme aika oli vasta reilu tunti näytöksen alun jälkeen, mutta meidän tuli olla paikalla jo puoli tuntia ennen näytöstä, kuten oikeidenkin näyttelijöiden. Pääsimme tutustumaan näyttämöön ja rooleihimme rääsyläisinä ensin tyhjällä lavalla ja sen jälkeen pukuhuoneessa. Siellä ruotsalaisen teatterin puvustaja valitsi meille kaikille kohtaukseen sopivat vaatteet ja sen jälkeen istuskelimme pukuhuoneessa reilun tunnin verran odottaen vuoroamme ja kuunnellen tarinoita teatterista ja teatterilaisten työstä.

Itse kohtauksemme oli lyhyt ja meni ohi sangen nopeasti meidän yrittäessä muistaa, mihin suuntaan lavaa sitä pitikään juosta ja kultarahoja lattialta keräillessä, mutta siitä huolimatta kokemus oli aika hauska. Ja

tämän jälkeen en kyllä kadehdi näyttelijän elämää ollenkaan! Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) näyttelijällä saattaa olla kolme näytelmää ja yhdet harjoitukset meneillään samaan aikaan ja kipeäksi ei parane tulla, sillä muuten koko näytös joudutaan perumaan. Voi sitä raukkaparkaa, joka oli katsonut työvuorolistan väärin ja löytyikin puhelimen päästä Vaasasta puoli tuntia ennen näytöksen alkua! Myöskään kuuden päivän työviikko päiväharjoituksin ja iltatöin ei kuulosta kovin houkuttelevalta, joten ehkä jätän ainakin toistaiseksi alan vaihdon väliin. Upeiden, vaikkakin lyhyiden, näyttelijäuriemme jälkeen päätimme yhteistuumin suunnata lasilliselle kuohuvaa Hotelli Seurahuoneen baariin, missä valtasimme arvollemme sopivan paikan: Tauno Palon vakkaripöydän!

(Kuva on Hotelli Seurahuoneen sivuilta http://www.hotelliseurahuone.fi/hotelli/fi_FI/kuvagalleria/#)

Lomailua uudella mantereella

Sinne se joulukuu ja vuosi taas hurahti. Kummasti tuntuu, että aina ennen lomia on hirveä kiire niin töissä kuin privaatistikin. Viimeisenä työpäivänä oli hirveä kiire tehdä töitä ennen kollegoille tuomieni valmistujaisskumppien ja -tarjoilujen nauttimista ja sieltä pitikin sitten juosta hirmuvauhtia ratikkaan ja suunnata Hakaniemeen jouluglögeille. Onneksi sentään aamutuimaan leipomani pekaanipähkinäkahvilikööripiirakka osoittautui menestykseksi. Yhdysvalloista saatu resepti asettui vähän suomalaistettuun muotoonsa ( = vähemmän voita, sokeria ja siirappia) ja reseptipyyntöjen lukumäärän perusteella siitä tykättiin kovasti. Mannerten välinen yhteistyö siis kannattaa: piirakkaohjeen lisäksi myös oma aamuinen apulaiskokkinihan tulee Atlantin toiselta puolen; ilman avopuoliskoani en olisi millään kerenyt saada piirakkaa valmiiksi!

Joulua vietin tänä vuonna jo toisen kerran Pohjois-Amerikan mantereella, tällä kertaa kuitenkin USA:n puolella. Pääsin tapaamaan H:n vanhemmat ensimmäistä kertaa. Lievästä ennakkojännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin, vaikka ensitapaaminen kestikin yli viikon! Olin ennenkin ollut Wisconsinissa ja  Milwaukeessa, mutta kaikesta USA-kokemuksestani huolimatta pääsi amerikkalainen esikapunkilaiselämä silti yllättämään autovetoisuudellaan. Viikon jälkeen tuntui siltä, että oma tahto määräytyy sen mukaan mihin autolla pääsee tai pääseekö sillä ylipäätään turvallisesti mihinkään. Lumisista talvista huolimatta tuntui wisconsinilaisten elämää määrittävän pitkälti lumiaurojen ja suolausautojen  toiminta. Talvirenkaat eivät ole sallittuja, sillä nastarenkaat kuluttavat autoilun luvatussa maassa teitä liian nopeasti. Tästä syystä on siis parempi palkata paljon lumiaura- ja suola-autokuskeja ja antaa ihmisten ajaa ympäri vuoden kesärenkailla.

Osittain varmaan tästäkin syystä ihmiset tykkäävät asua hienosti ja tilavasti, jos siihen vain rahat riittävät. Näin ollen esikaupunkialueilla, joissa on jonkin verran kaupunkeja edullisempaa, ovat talot välillä aikamoisia lukaaleja. H:n vanhempien talo oli luultavasti  isoin, missä olen ikinä ollut sisällä, mutta naapureiden taloihin verrattuna se oli vaatimattomammasta päästä. Käveltyä ei tullut tarpeeksi talon koosta huolimatta, ja tänään olikin ihana päästä taas sauvomaan Lapinlahden rantaa talvisessa auringonpaisteessa poskien punoittaessa pakkasen paukkuessa pitkälti toistakymmentä astetta. Kaikkia Uno's pitsoja, Fuddruckers purilaisia ja määrällisesti Ruotsin laivan seisovan pöydän antimia muistuttavia New China Buffet'n tarjoiluja ei varmasti kuitenkaan tullut poltettua yhdellä sauvakävelyllä, joten viikonlopun jälkeen pitää varmaan palata taas maanantaipuntti-rutiiniin.

Onneksi pääsimme reissun aikana nauttimaan myös oikeasta suurkaupunkielämästä "alkuasukkaiden" seurassa. Lensimme molempiin suuntiin Chicagon kautta ja koska meillä molemmilla on siellä ystäviä, päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja katsella kaupunkia muutama päivä muutenkin kuin perusturistinähtävyyksien osalta. Välillä kotona ollessa pääsee aina unohtamaan, miten pieni kaupunki Helsinki loppujen lopuksi onkaan. Chicagossa hädin tuskin ehdimme Milleniumin Parkin ulkoilmataideteoksia katsomaan, kun Bucktownissa, Andersonvillessä ja Ravenswoodissakin oli niin paljon nähtävää (ja syötävää!).

Oli ihana taas nähdä pitkästä aikaa ihmisiä, joita ei ole nähnyt moneen vuoteen ja vähintään yhtä kivaa oli nähdä kaikkia niitä ihmisiä, joista H. on niin monesti kertonut. Vaikka toisen puoliskonsa tunteekin hyvin ja vaikka olen hänen seikkailuistaan monesti kuullutkin (joistain myös useampaan kertaan), tulee niistä aina eri tavalla totta, kun pääsee edes jollain tavalla niihin itse mukaan. Itsekin ulkomailta palatessa on ollut kiva muistella ulkomailla vietettyä aikaa erityisesti niiden kavereiden kanssa, jotka ovat käyneet siellä minua moikkaamassa ja siten tuntevat itsensä osallisiksi niistä kokemuksista ja ihmisistä.  H:n tarinoita on kyllä aina ollut hauska kuulla, mutta ehkä minäkin osaan tämän jälkeen eri tavalla iloita hänen kertomuksistaan, kun nyt olen jollain tavalla päässyt osaksi myös hänen menneisyyttään. Ja vaikka itse vuodenvaihde menikin lentokoneessa Atlantin yllä, on tästä hyvä jatkaa eteenpäin uuteen vuoteen kotona Töölössä!