Muistoja verestelemässä

Pitkä ja hartaasti odotettu loma on vihdoin alkanut. Luulin, että suurten muutosten koitettua pari vuotta sitten olisi elämän ollut aika asettua hiljalleen uomiinsa. Elämä kuitenkin pääsi taas yllättämään ja olen saanut taas huomata, että asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen; itse niihin voi hyvistä pyrkimyksistä huolimatta välillä vaikuttaa yllättävän vähän. Nyt siis odotellaan, katsellaan ja mietitään, että mitenköhän sitä olisi parasta suhtautua työelämän ja yksityiselämän ylimääräisiin haasteisiin. Olisi ollut kiva vaihteeksi elellä leppoisissa tunnelmissa eteenpäin, mutta eiköhän sitä näilläkin eväin pärjätä!

Loma lähti onneksi hyvin käyntiin, sillä pääsin verestelemään jo seitsemän (!) vuoden takaisia Etelä-Ranskan muistoja vanhalla vaihtoporukalla. Belgialaiset asuntolakaverini järjestivät omalle porukalleen rendez-vous'n entiseen kotikaupunkiimme. Siellä sitten yhteistuumin kiertelimme Aix-en-Provencen katuja ja kuppiloita menneitä iloisesti muistellen ja nykyisiä kuulumisia kertoillen ja toistemme uusiin kumppaneihin tutustuen.

Ihan pelkäksi ruoasta ja juomasta nauttimiseksi ei matka onneksi jäänyt. Vaikka aikaa oli vain pari päivää, ehdimme silti myös tehdä yllättävän paljon retkiäkin ja tutkailla minullekin ennestään tuntemattomia paikkoja!

Päiväkävelyllä Mt. Sainte-Victoiren alarinteillä.

Château de Vauvenargues Vauvenargues'in pikkukylässä,
jonne retkemme päättyi. Linnassa on Picassokin aikoinaan elellyt
ja sen pihamaalta hänet löytää edeleenkin.

Marseillen vanhan sataman näkymiä, taustalla kaupugin tuntomerkki  -
Marseille'ta vartioiva Notre-Dame de la Garde

Vanhan sataman (Vieux-Port)  kalatarjonnassa riittää ihmettelemistä.
Satamasta pääsi kympillä myös pienelle meriajelulle.

Näkymiä Marseilleen. Kaupungin rantaviivoilta löytyy paljon ravintoloita,
pieniä satamapoukamia ja uimarantoja, jos vain uskaltautuu lähtemään vanhaa satamaa kauemmas.

Marseillen edustalta löytyy myös Château d'If -niminen entinen vankilasaari.
Sinne sijoittuu myös osa Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivin tapahtumista.

Meillä on H:n kanssa vielä tämän reissun jälkeen isompi ja pidempi matka edessä. Vaikka uusiakin paikkoja on tietysti aina upeaa nähdä ja tutkia, on pakko myöntää, että välillä on kiva mennä tuttuihinkin paikkoihin. Aixiin saapuessa, ja matkalla kavereita ja sukulaisia pitkästä aikaa nähdessä oli tunne kuin olisi tullut kotiin. Oli ihanaa, ettei jokaisessa kadun kulmassa tarvinnut kaivaa karttaa esiin tai pälyillä etsivästi ympärilleen ja että pystyi puhumaan tuttujen ja tuntemattomen paikallisten kanssa paikallisella kielellä.Vastaavina hetkinä sitä melkein uskaltaa pitää itseään maailmankansalaisena.

Kotoisan tunteen lisäksi Provencessa on hienoa tietysti maisemat ja ilmapiiri, mutta ehdottomasti myös rosé-viini! Vastaavia kevyitä, kirpsakoita, kuivia ja hailakanvärisiä roséita kun vielä saataisiin joku päivä Alkoonkin nykyisten mansikkamehujen tilalle!

Lomaa odotellessa... Aix-en-Provence

Centre de congrès Aix en Provence by aixcongres



View Larger Map

"Massilia Sound System on Marseillessa 1980-luvun alussa perustettu ranskalainen reggae-yhtye. Yhtye laulaa pääasiassa ranskaksi ja oksitaaniksi. He yhdistävät musiikissaan useita musiikkisuuntauksia rock-vivahteista ja hip-hopista erityyppisiin maailmanmusiikkeihin. Lyriikoissa korostuvat Marseillen ja Etelä-Ranskan alueiden kieli ja kulttuuri." -Wikipedia

Kaffepaussi

Kaffepaussi turkulaisittain. Kuva täältä.

Jo ensimmäisinä teinivuosinani oppimani kahvinjuonti on siitä lähtien ollut minulle heikkous. Ensimmäiset kahvini join varmaankin itäisten lähiöiden silloin vielä savuisissa kuppiloissa. Niissä kitkerää kahvia tarjoiltiin kellertyneistä ja halkeilleista kupeista, joihin oli pakko lisätä maitoa ja sokeria, jotta pikimustan nesteen olisi silloin vielä lapsen suu saanut nieltyä. Kotiin mennessä vaatteisiin tarttuneen tupakanhajun saattoi yhä uskottavasti selittää yleisellä kanssaihmisten kahvilakessuttelulla ilman että vanhemmat olisivat epäilleet tyttärensä sortuneen laittomuuksiin ja huonoille tavoille.

Myöhemmin kahvimakuni on kehittynyt ja maito ja sokerikin ovat jääneet matkan varrelle. Vaikka nautin suuresti laadukkaasta espressosta hyvän ravintolaillallisen jälkeen, tunnen kuitenkin edelleen vetoa kaurismäkeläisen karuihin kahvihetkiin. Ehkä kaikki lukiovuosina urheilutalon kahviossa vietetyt hyppy- ja lintsaustunnit ovat jättäneet oman romanttisen leimansa siihen nykyisin lähes olemattomaan luksukseen, joka silloin oli niin arkista ja tavallista: loputtomien tuntien ja päivien viettäminen jatkuvasti täyttyvän kahvikupin äärellä muiden kohtalotovereiden seurassa, joiden kanssa jaettiin lähes kaikki elämän ilot ja surut – niin omat kuin muidenkin.

Ehkä juuri tuon arkisuuden takia sydämeni hypähtää huomatessani, että keskelle kolmen koon supermarketin leipä-juusto-leikkele-osastoa onkin kuin tyhjästä ilmestynyt halpoja kokoontaitettavia tuoleja pöytineen, joiden vieressä Pauligin-esiliinaan sonnustautunut kiharahiuksinen kuuttakymppiä lähestyvä nainen myy kahvia ja Fazerin leipomon paistamia korvapuusteja. Tai kun heti rautakaupan sisäänkäynnin vieressä on lähinnä harmaata, betonista teollisuushallia muistuttuvaan tilaan  pystytetty kiinteä kahvila sisäänkäynteineen, tiskeineen ja iltapäivälehtitelineineen ja jonka pöydissä työtakkeihin pukeutuneet miehet lippalakeissaan hörppivät sumppiaan sokerimunkki toisessa kädessä. Tuollaiset pienet hetket elämästä saavat minut jostain syystä usein herkistymään ja ehkä myös kaipaamaan mennyttä ja jollain tavoin menetettyä aikaa.

Viime aikoina olen yrittänyt parhaani mukaan hakeutua tuollaisiin pieniin hetkiin välttääkseni joutumasta siihen paljon puhuttuun ja parjattuun muka-ikuisen-kiireen-loukkuun. Vaikka mielellään muutaman kahvilan lisää Töölöön ottaisin, löytyy täältä kuitenkin onneksi useampi jo ennestään. Niitä olen parhaani mukaan kierrellyt.

Kuva Tin Tin Tangon kotisivuilta.

Tin Tin Tango on varmaankin suurelle osalle myös ei-töölöläisistä kahvittelijoista tuttu paikka. Se on käytännössä aina auki ja siellä saa sekä hyvää kahvia että aamupalaa koko päivän. Tin Tin Tangon saunaa ja pyykkikonetta en ole testannut, mutta muut palvelut ovat kyllä kokeilun arvoisia. Nimensä mukaisesti ranskalaiseen bistrotyyliin sisustetun kahvilan seiniä koristavat belgialaisseikkailija Tintin kuvat ja joinain kertoina myös paikan chansonin-omaiset musiikkivalinnat ovat viitanneet ranskankielisen maailman suuntaan.

Kuva Kahvila Maroccon kotisivuilta.

Kansallismuson takaa puolestaan löytyy Kahvila Marocco, josta pidän myös kovasti. Marocco on auki lähinnä aamuaikaisesta alkuiltaan, joten työiltoina sinne ikävä kyllä harvoin ehtii. Monesta muusta nykykahvilasta poiketen Kahvila Marocossa tarjotaan lähinnä paikanpäällä valmistettuja ruokia ja herkkuja, mikä on piristävää vaihtelua ketjuhötön tilalle.

Café Redin kuva löytyi blogista Silmänkääntövankila.

Lähempänä keskustaa Arkadiankadulta löytyy lähes vierivierestä Sininen Baari ja  Café Red. Sinistä Baaria en ikävä kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sillä se on auki vain arkisin päiväsaikaan. Paras yritykseni oli kuluneella viikolla, kun saavuin paikalle varttia ennen sulkemisaikaa, jolloin vitriini ja kahvinkeitin olivat jo tyhjinä. Äkkiseltään sanoisin, että paikka vaikuttaa vielä astetta konstailemattomammalta (hauska sana!) kuin naapurinsa Café Red. Café Redin aukiolojat ovat samantyyliset Kahvila Marocon kanssa, joten ei sinnekään tule varmaan jatkossa usein eksyttyä. Paikka oli kuitenkin mukava, latte oli hyvää ja takimmaisessa huoneessa (jonka löytää, jos uskaltaa seikkailla tiskin vierestä takakäytävälle) järjestetään usein taidenäyttelyitä, joita voi käydä ohikulkiessaan kurkkaamassa.

Aika lähellä näitä, Taidehallin kulmalta löytyy myös jo aiemmin mainitsemani  Kahvila Soihtu, joka kaikkien edeltäjiensä tavoin on myös suht edullinen keskustan yleiseen hintatasoon verrattuna. Aluksi paikka tuntui ja tuoksui minusta vähän omituiselta ja suhtauduin siihen hiukan epäilevästi. Loppujen lopuksi viihdyin kuitenkin oikein hyvin paikassa satunnaisesti työskentelevän vapaaehtoisnuoren kanssa jutustellessa. On sitä hullumpiakin tapoja viettää aikaa kuin keskustella (hyvän!) kahvikupposen äärellä lukiolaisseurassa maanantai-iltapäivän kuluksi – melkein kuin silloin joskus!

Ja loppuun vielä teemaan sopivasti Oodi kahville à la Twin Peaks :)

Scrabble - lomatunnelman luoja

Tulin juuri kotiin kauniilta Tapaninpäivän iltakävelyltä lumisessa Töölössä. Vietettyämme joulunpyhät suurimmalta osin sisätiloissa, ajattelimme H:n kanssa, että pieni pyrähdys voisi tehdä hyvää. Käytännössä tämä tarkoitti, että kävelimme kulmakunnan ainoaan avoinna olevaan kapakkaan, vietimme pari tuntia St. Urho's Pubissa Scrabblea pelaten, ja sitten kävelin kotiin H:n vielä mennessä hetkeksi töihin.

Kai kaikilla pareilla on omat juttunsa, ja meillä yksi niistä on ehdottomasti Scrabble. Olemme pelanneet Scrabblea junassa ja lentokoneessa, Kaliforniassa ja Keskilännessä, Nizzan kahviloissa ja Helsingin kuppiloissa sekä kotikeittiössä. En muista tarkalleen, mistä se sai alkunsa, mutta kun vähän ennen ensimmäistä yhteistä jouluamme näin matkaversion kyseisestä pelistä eräässä kaupassa, tiesin heti, että siinä olisi täydellinen joululahja uudelle rakkaalleni. Se sai ympärilleen hienon kääreen siitä kummallisesta täytepaperista, jota hienot kaupat käyttävät puolityhjien paperiostoskassien täytteenä ulkomailla. Leopardikuosiin paketoitu peli oli heti hitti, ja on ollut kovassa käytössä aina siitä asti.

Scrabble-peli symboloi suhdettamme muutenkin hyvin. Pidämme molemmat kielistä ja kieltenopiskelusta ja monikieliseen suhteeseemme peli sopii loistavasti. Pelaamme pelin englanninkielistä versiota ja usein pelin seurauksena toisaalta oma sanavarastoni laajentuu ja toisaalta H. joutuu/saa ajoittain haastaa oman käsityksensä äidinkielestään minun yrittäessäni keksiä kielitieteellisesti pitäviä perusteita joillekin sanaluomuksilleni. Pelin tuoksinassa myös luonteemme tulevat hyvin esille. Ensimmäiset pari-kolme kuukautta minä hävisin pelin aina. Vaikka olen iästäni huolimatta edelleenkin erittäin lapsellinen häviäjä, eivät häviöt tuolloin minua haitanneet. Pelit olivat tasaisia ja minulle riitti, että sain briljeerata hienoilla sanarakennelmilla, vaikkei niistä pisteitä olisikaan tullut. Selitin häviöt myös sillä, ettei englanti ole äidinkieleni. Nyt strategisen pelisilmäni kehityttyä olen kuitenkin todennut, ettei äidinkielisyydellä ole niin väliä, vaan taktikointi on tärkeää. Taktikoinnista on puolestaan seurannut, ettei peli edustakaan minulle enää pelkkää sanaleikkiä ja olen oivaltanut, että oikeudenmukaisuuden periaatteen vastaisesti parhaita sanoja keksivä pelaaja ei aina voitakaan; mikä järkytys!

Kaikkeen pelien ja häviöiden aiheuttamaan kiihtymykseeni ja olotiloihin, joita voisi jopa lieväksi suuttumukseksi kutsua, H. kuitenkin suhtautuu suurella ymmärryksellä, ja ei-ärsyttävällä huvittuneisuudella. Tämä kuvaa muutenkin hyvin hänen luonnettaan. Vieläkään emme ole oikein mistään suoranaisesti tapelleet. Tästä minun on kyllä rehellisesti sanottuna annettava kaikki kunnia toiselle puoliskolleni. Olen onnekseni onnistunut löytämään ihanan kumppanin, joka pistää kyllä tarvittaessa vastaan, mutta ei hermostu turhista - toisin kuin minä aina silloin tällöin. 

Olen viime aikoina miettinyt enemmänkin parisuhteita, niiden ylä- ja alamäkiä sekä niiden kestämistä ja hajoamista. Olen seurannut tuttavapiirissäni ihastumisia ja rakastumisia,  sinkkuelämän arkea ja juhlaa, vaikeuksia ja selviytymistä, ensimmäisiä, toisia ja kolmansia lapsia, sekä yleistä yhdessäeloa ja sen päättymistä. Toisaalta myös kesällä alkanut lukuprojektini on antanut mielenkiintoista perspektiiviä parisuhteisiin: esimerkiksi naiskohtalot Maria Jotunin ja Minna Canthin kirjoissa tuntuvat  kuin toisessa maailmassa tapahtuneilta kertomusten naisten taistellessa yhteiskunnan odotuksia ja naiskuvaa vastaan. Toisaalta yhä tänäkin päivänä monet naiset elävät erilaisissa parisuhdehelveteissä, jotka joissain tapauksissa johtuvat edelleen tismalleen samoista syistä kuin noissa sata vuotta sitten kirjoitetuissa tarinoissa. Kuitenkin, kun vertaa näiden tarinoiden maailmaa vaikka Juha Itkosen kirjojen yhteiskuntakuvauksiin, tuntuu välillä uskomattomalta, että elämme samassa maassa. Niin paljon on viimeisen sadan, viidenkymmenen ja jopa kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut!

Asioiden muuttumisesta ja ajan kulumisesta vielä pieni aasinsilta tähän vuoden lopun kirjoituksen päätökseksi. Tämäkin vuosi on taas melkein takana ja sen aikana on tapahtunut paljon arkielämän pieniä ja isojakin asioita. Myös blogi on täyttänyt vuoden. Olen omalta osaltani iloisesti yllättynyt, että olen onnistunut tänne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittamaan. Normaalisti olen näet niitä ihmisiä, jotka aloittavat erilaisia pikkuprojekteja, jotka helposti kuitenkin jäävät alkuinnostuksen laannuttua. On ollut myös kiva huomata, että useampikin ihminen käy täällä aina välillä lukemassa kirjoituksiani. Vaikka suuri osa bloginkirjoittajista varmaankin kirjoittaa blogia osittain omaksi ilokseen kuten minäkin, on pakko myöntää, että tuntuu hirveän mukavalta tietää, että omassa blogissa on jotain, mikä kuitenkin kiinnostaa muita ainakin jollain tasolla. Kiitos siis käynneistänne!

Tähän loppuun vielä vähän vuodenvaihteeseen liittyvää herkistelyä. Vaikka videon pätkä kokonaisuudessaan onkin mielestäni hiukan korni, pidän kovasti sen lähtöajatuksesta. Loppujen lopuksi meidän kaikkien elämä muodostuu näistä videossa kuvatun kaltaisista lukuisista pienistä, merkittävistä ja merkityksettömistä hetkistä. Välillä niihin ehkä kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota, varsinkin omina epäuskon ja epävarmuuden hetkinä. Ehkä se on osa syy myös tämän arkipäiväisen blogin olemassaoloon.

Moments from Everynone on Vimeo.

Tien päällä: Pyöräilyn hienoudesta

Aamuna eräänä heräilin kaikessa rauhassa. Keitin aamukahvia ja laitoin sen termospulloon nauttiakseni rauhallisesta ulkoilma-aamiaisesta kulmapuistossa. Pakkasin reppuuni viltin, vettä ja aamupalatarvikkeita sekä kasan kirjoja, jotka minun piti palauttaa kirjastoon. Lähikaupasta ostin vielä tuoreita karjalanpiirakoita ja sen jälkeen suuntasin puistoon viettämään leppoisaa ja raukeaa kesäpäivää puun viileässä varjossa. Niinhän minä luulin!

Eipä mennyt aikaakaan, kun aktiivisluonteinen ystäväni soitti ja ehdotti minulle pientä pyörähdystä Espoon puolella. Polkupyörillä tietenkin. Hetken mietittyäni tartuin ehdotukseen, sillä tarkoitukseni on ollut jo pitkään pyöräillä vihdoinkin Seurasaarta kauemmaksi. Kirjaston ja aurinkorasvatankkauksen jälkeen suuntasin pyöräni nokan kohti Pikku-Huopalahden siltaa, josta yhteinen pyöräretkemme alkoi.

Kesäaurinko paistoi kuumasti ja aurinkorasvan avittamana hiki nousi saman tien pintaan. Onneksi pyöräilykypärä suojasi kuitenkin helposti auringosta hämmentyvää päätäni suurimmilta säteilyiltä ja vauhdin mukanaan tuoma ilmavirta viilensi mukavasti ihoa. Ennen kuin huomasimmekaan olikin vieressä jo Tapiolan tienviitta ja Länsiväylän takana häämöttivät joskus arkkitehtonisesti kyseenalaisella aikakaudella rakennetut omakotitalot, joiden hinnat ulkonäöstään huolimatta hipovat varmasti pilviä.

Westendistä eteenpäin matkamme olikin yhtä silmän iloa! Google Maps ei tarkkaa reittiämme tunnista ja ohessa on vain epätäsmällinen reittiesitys. Koko matka Westendistä Nuottaniemeen oli kuitenkin käytännössä pienten metsäpolkujen yhdistämää uimarantaa uimarannan perään.

View Larger Map

Haukilahdessa iski jäätelön nälkä, jonka tukahdutimme Espoon Merenkävijöiden kahvilassa. Sen jälkeen vähän eksyimmekin rantareitiltä ja ikäväksemme ohjauduimme ison kauppalan tienolle. Oli hauska huomata, että periaatteessa minäkin voisin hoitaa ostokseni oikein supermarketissa; tähän asti kuvittelin että sen tekemiseen tarvitaan autoa, mutta yllättävän nopeasti matkanteko sujuu pyörälläkin.

Vihdoin muutaman lähiökierroksen jälkeen saimme kurssimme taas kohdalleen ja löysimme päämäärämme Nuottaniemen. Ihan kuin huomaamatta oli matkaa kertynyt jo parisenkymmentä kilometriä! Nuottaniemestä löysimme myös kadottamamme rantapolun pään, jota pitkin palasimme Haukilahteen toiselle tankkaustauolle. Tältä väliltä löytyi runsain määrin Espoon kaupungin julkisia laitureita, joilta sai kuka tahansa pulahtaa raikkaaseen meriveteen uimaan. Tällä kertaa me kuitenkin vain tyydyimme liottamaan vedessä jo matkasta pölyyntyneitä varpaitamme, ennen kuin oli aika suunnata takaisin keskustan iltarientoihin. 

Aurinkoisia merimaisemia katsellessa ei voinut kuin ihailla Suomen kesän ja pääkaupunkiseudun kauneutta: kaikki tämä vai muutaman polkaisun päässä. Miten on mahdollista, että tällaiseen tulee ryhdyttyä niin harvoin? Miksi en itse saa aikaiseksi lähteä, vaikka usein vastaavia suunnitelmia haudonkin, vaan tarvitsen siihen useimmiten jonkun ulkopuolisen kimmokkeen? No, kaksin melkein aina kaunihimpi, ja nytkin oli kiva olla kaverin kanssa liikenteessä. Lomaa on vielä reilu viikko jäljellä, joten eiköhän tässä vielä keretä pyöräilemään uudelleenkin!

Tässä vielä traileri kirjoituksen pyöräilyteemaan liittyen. Elokuvaesittelyssä ei pyöräily nouse yhtä isoon osaan kuin mitä se on itse elokuvassa, mutta kannattaa silti katsoa. Tämä on aivan verraton ranskalais-belgialais-kanadalais-brittiläisenä yhteistuotantona tehty animaatio, johon tutustuin Etelä-Ranskassa asuessani. Traileri on englanninkielinen, mutta alkuperäinen elokuva on ranskankielinen ja ranskaksi se kannattaa myös katsoa. Puhetta elokuvassa on niin vähän, että kielitaidotonkin pärjää hyvin. Voilà, Les triplettes de Belville!

Islanti: Yhteiskunnasta/yleistä

Viimein on 30 maata plakkarissa! Olen jo pitkään halunnut matkustaa Islantiin. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että helpommin tulee lähdettyä jonnekin kauemmas ja erilaisempaan paikkaan kuin toiseen pohjoismaahan. Viimeinkin tuli kuitenkin oikeasti lähdettyä, nyt kun olen lyöttäytynyt yhteen kumppanini kanssa ja hänenkin “Minne matkustaisin seuraavaksi?” –listallaan oli kärkisijoilla Islanti.

Luonnoltaan Islanti on ihan omaa luokkaansa ja siitä kirjoitan varmasti myöhemmin enemmän. Muilta osin Islanti muistutti minua Suomesta monellakin tapaa. Yhteiskuntarakenteet ovat tietysti pohjoismaissa muotoutuneet hyvinkin samanlaisiksi, mutta kuten Suomessakin, on Islannissa tapahtunut paljon muutoksia ihan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Kuulemamme mukaan Islannissa asuttiin joissain paikoissa turvetaloissa vielä 80-luvullakin ja tieverkosto ei edelleenkään ole yhtä kehittynyt kuin muualla läntisessä maailmassa (luonnonoloilla on varmasti tähän suuri vaikutus). Suomen osalta vastaavaa muutosaikakautta on näin vähän alle kolmikymppisenä vaikea täysin hahmottaa.  Kuitenkin kun miettii oman lapsuuden lähikauppaostoksia tai matkoja mummolaan, rupeaa muistikuvia toisenlaisesta Suomesta vähitellen heräämään. Valaiseva kokemus oli myös tavata uudelleen kaksikymmentä vuotta myöhemmin viisivuotiaana tuntemani siskoni kanadalainen ystävä, joka oli ollut vaihdossa Varsinais-Suomen maaseudulla 80-luvun lopulla. Hänen kertomustensa kautta oli helppo huomata, miten moni asia onkaan täällä Suomessakin muuttunut Nevostoliiton romahdettua ja ihan yleisen (teknologian) kehityksen myötä.

Reykjavikin seutua lukuunottamatta  maantiet ovat parhaimmillaankin erittäin kapeita eikä piennarta ole useimmiten laisinkaan. Siitä huolimatta pyöräilijöitä näkyi matkan varrella paljon, joten niin pyörän kuin autonkin ajajilta vaaditaan hyviä hermoja.

Entä Islanti? Nykyään ainakin Reykjavik on  erittäin moderni; arkitehtuuri ja sisustustyyli on usein suomalaisen/skandinaavisen pelkistettyä, ilmaisia langattomia verkkoja löytyy helposti ja pääkaupungissa on vaikka kuinka monta gourmet-ravintolaa; muualla maassa niiden löytäminen saattaakin sitten olla vähän haastavampaa. Toki asuintalojen rakennustyyli eroaa suomalaisesta, mutta aika tutun oloista kaupunkialueella oli. Ainut minun mielestäni selkeästi parannusta kaipaava asia Islannissa oli vessapaperi! Islantilainen vessapaperi (useimmissa paikoissa ainakin) oli kuin ranskalaisen ja venäläisen paperin yhdistelmä: jätä ranskalaisesta vessapaperista väri ja hajusteet pois ja yhdistä siitä “imukyky” sekä hieman pehmeämpi koostumus venäläisen vessapaperin kovuuteen ja harmauteen. Tässä tällainen pika-analyysi siltä saralta!

Islannissa tuntui myös asuvan paljon ulkomaalaisia. Ainakin turismin alalla työskeneteleviin islannin kieltä taitamattomiin asiakaspalvelijoihin törmäsi koko ajan. Pohjoismaista ja EU/ETA-maista tulevien ei tarvitse hankkia työlupaa erikseen ja vaikutti että talouskriisistä huolimatta tuntui työpaikkoja ainakin kesäsesongilla riittävän. Muualta maailmasta tulevien osalta työluvan saanti on ilmeisesti kuitenkin merkittävästi vaikeampaa. Tiedä sitten, millaista olisi olla Islannissa maahanmuuttajana pysyvästi. Yritin löytää tietoa Islannin maahanmuuttopolitiikasta, mutta aika laihoin tuloksin. Päällisin puolin vaikutti siltä että Islannin katukuva oli sangen valkoinen. Ihmiset olivat kyllä todella ystävällisiä ja vitsikkäitä lähes joka yhteydessä ja vaikuttivat muutenkin sangen avomielisiltä, joten toivottavasti Islantiin on erilaisten ihmisten helpompi tulla ja sopeutua kuin Suomeen.

Omasta kulttuuristaan islantilaiset ovat erittäin ylpeitä ja turistien koulutus alkaa jo lentokoneessa. Ehkäpä Finnairinkin kannattaisi kokeilla jotain vastaavaa!

Hymyä huuleen!

Valittelin tuossa jonkun aikaa sitten väsyneenä päivänä toiselle puoliskolleni  elämänmenoa ihan yleisesti ottaen. Havahduin järkytyksekseni huomaamaan, etten oikeasti muistanut, milloin olisin viimeksi nauranut oikein vatsa kippurassa ja vedet silmissä.

 

Toiminnan (tai ainakin jonkinasteisen toiminnan) ihmisenä päätin, että asialle on tehtävä jotain. Kävimme vaihtoehtoina läpi Anttilaan juoksemisen ja ainakin kolmen Simpsons-kauden ostamisen tai vastaavasti Monthy Python -paketin hankkimisen. Päätimme kuitenkin odottaa näiden hankintojen kanssa vielä jonkin aikaa ja ihan oikeasti myös miettiä, miten sitä arkipäivän iloisuuden määrää saisi lisättyä. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan! Itsehoidon alkuun olen määrännyt sauvakävelyn ja punttisalikäyntien uudelleen aloittamisen; toivotaan että liikunnan lisääminen myös osaltaan vaikuttaisi vireystilaani...

 (Kuva on otettu alkuvuoden Ranskan-matkalta. Pieni tehtävä: etsi kuvan henkilöistä yksi heitä kaikkia yhdistävä piirre ;) )

Itsehoitokuurin toiseen vaiheeseen kuului nauraminen. Turussa asuessani kävin useinkin yliopistolla järjestetyissä stand up -illoissa, mutta täällä Helsingissä mm. seuralaiseni kielivalikoimasta johtuen, ovat komediaillat jääneet vähän vähemmälle. Bottalla järjestetään kuitenkin aina välillä englanninkielisiäkin stand up -iltoja ja oli kyllä kiva käydä pitkästä aikaa kuuntelemassa amatöörien ja ammattilaisten "huumorointia". Sen illan ohjelmisto ei ollut ehkä aivan parhaimmasta päästä, mutta on se silti ihailtavaa, miten jotkut uskaltavat ja osaavat laittaa itsensä likoon sillä tavoin.

Minulle illan kohokohta, itse asiassa aika yllättäen, oli komediaillan jälkeen  alkaneet ihka oikeat lavatanssit! Koomikoiden tarinoidessa olinkin vähän ihmetellyt mikkiständien ympäri kiedottuja (teko)koivunoksia sekä lavalla olleita bändikamoja, joihin kuului myös haitari. Komeadiayleisön osittain poistuttua paikalta täyttyi Manalan yläkerran sali hienosti kellohameisiin ja muihin tanssivaatteisiin pukeutuneista ihmisistä, joiden keski-ikä oli selkeästi olettamaani alempi. Meistä kumpikaan ei oikeasti osaa tanssia, mutta kyllä mekin uskaltauduimme lattialla pikaisesti pyörähtämään taitavampien tanssijoiden meitä sulavasti väistäessä.

Tämä urbaani lavatanssikokemus oli kyllä oikein kunnon annos arjen eksotiikkaa, sillä lähiössä kasvaneena  ja ennemminkin ulkomailla matkanneena ovat minulta suomalaiset lavatanssit jääneet aikalailla pimentoon. Näitä tanssijoita katsellessa tuli kuitenkin oikeasti hymy huuleen: tanssin ilo oikein loisti ihmisten kasvoilta ja selkeästikin tämän perjantai-illan vietossa prioriteetti oli jossain ihan muualla kuin kaljan kittaamisessa, vaikka sitäkin oli saatavilla. Meistä oli myös hauskaa yrittää selvittää tanssien kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä ja toimintatapoja; niin vinhaan tahtiin vaihtuivat ihmisten parit, vaikka yhteisestä tanssityylistä olisi saattanut luulla, että yhdessä on tanssittu vuosikausia. Ei voi muuta kuin ihaillen ja ystävällismielisesti kadehtia!

Alla pieni maistiainen vielä (alku)illan esiintyjätarjonnasta. Suosittelen lämpimästi vastaavaa reseptiä myös muille naurunnälkäisille!

Careliaa ja korttipeliä

Eilen kävimme pitkästä aikaa uudessa ravintolassa syömässä. H. oli ollut taas lähes viikon konserttimatkalla, tällä kertaa eri puolilla Saksaa kierrellen kuuntelemassa kaiken maailman säveltäjiä (en edes yritä enää pysyä perässä, mikä teos/säveltäjä on milläkin kertaa kyseessä), joten halusin juhlistaa hänen kotiinpaluutaan. Siksipä päätin, että nyt mennään uuteen ravintolaan syömään ja olkoon vaikka vähän hintavampi paikka, mutta minä piffaan kultani kotiinpaluun kunniaksi!

Tähän väliin on todettava, että tiedän kyllä miten kornilta kuulostaa juhlia vain viiden päivän poissaolon jälkeen. Pakko on kuitenkin myöntää, että näin ensikerran vakavasti pariuduttuani minusta on tullut juuri sellainen höpsö, jolle itse aiemmin hyväntahtoisesti naureskelin. Ei sille vaan voi mitään, että yksin kotona on paljon tylsempää kuin toisen kanssa, vaikka yksinkin on kivaa. Jotenkin siitä toisesta ja sen seurasta kuitenkin tykkää sellaisella tavalla, mitä en sinkkuudessani pystynyt ymmärtämään, vaikka paljon parisuhteista mielestäni ymmärsinkin. (Kuva on Maija Vuorelan piirtämä, löytyy Helsingin Sanomien e-korttipalvelusta.)

Noh, tällä kertaa juhlapaikaksi valikoitui Runeberginkadun ja Mannerheimintien risteyksestä löytyvä Carelia. Olemme useasti aiemminkin miettineet sinne menemistä, mutta jotenkin ruokalistan antimet eivät ole olleet tarpeeksi houkuttelevia niiden hinnoitteluun nähden. Itseasiassa H. olisi halunnut viedä minut sinne jo ensimmäisillä treffeillämme. Treffit eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä ennen ravintolaillallista (josta minua ei oltu etukäteen informoitu), treffeihin olisi sisältynyt Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva. Koska suomalaisen oopperan kokemukseni perustuvat ainoastaan urheiluoopperaan Paavo Nurmi, ja koska muistin yläasteen äidinkielentunneilta Punainen viiva -kirjan olleen supermasentava, kieltäydyin jollain verukkeelle treffeistä ja pakotin H:n Turun vierailulle, jonka ohjelmaan ei sisältynyt suomalaista oopperaa. Ne treffit myös näyttävät päättyneen erittäin hyvin! :)

Carelia oli paikkana oikein mukava, ranskalaishenkinen ravintola. Paikka oli hieno, palvelu oli hyvää ja ruokakin tehty keskimääräistä huolellisemmin. Kaikesta tästä huolimatta, ei vierailu kuitenkaan ollut (ruoan osalta) täysin hintansa väärti. Olen kyllä tyytyväinen, että kävimme siellä, mutta en ole varma tarvitseeko sinne mennä ihan heti uudelleen. Mukavaa Careliassa oli, että heillä on monille viineille myös omat maahantuojansa, joten tarjolla on muutakin kuin Alkon valikoimasta löytyviä viinejä. Tasapainoisemman hinta/laatusuhteen löytää  kuitenkin mielestäni korttelin vastakkaisesta kulmasta Ravintola Kuusta, jossa kävimme muutama viikko sitten. Perinteisistä suomalaisista ruoista ei valitettavasti silakoita ollut sillä kertaa tarjolla kuulemma jäisen talven vuoksi, mutta muutkin ruoat maistuivat. Täytyykin varmaan joskus mennä kokeilemaan heidän viini-iltojaan. (Kuva on  Ravintola Kuun Supertravelnet-sivulta.)

Koska en tarkalleen tiedä, mitä H. musiikkimatkallaan Saksassa kuuli, ajattelin tämän kerran musiikkiannoksena esitellä amerikkalaissäveltäjä Samuel Barberin minioopperan A Hand of Bridge. Kuulin itse teoksen ensimmäistä kertaa kuun alussa Sibelius-Akatemian järjestämässä Samuel Barber 100 v. -juhlakonsertissa. Se on aika hauska pikku musiikkinäytelmä, josta käy hyvin ilmi, mitä kahden bridgeä pelaavan pariskunnan päässä pelin aikana todella liikkuukaan. Enjoy!

Herkkuja ja nostalgiaa Pariisissa

Pienen hiljaiselon jälkeen ajattelin vähän päivittää matkakuulumisia. Monen vuoden tauon jälkeen palasin viikonloppuloman merkeissä Pariisin seudulle. Pikkumatkoilla olen siellä käynyt lähivuosinakin, mutta tämä matka osoittautui oikein varsinaiseksi nostalgiapaukuksi, kun vierailin tismalleen samoissa maisemissa, kylissä ja kuppiloissa kuin kymmenen vuotta sitten uunituoreena ylioppilaana viettäessäni lukion jälkeistä välivuottani Ranskassa.

  

  

H:n matka alkoi jo aiemmin työn merkeissä; minä liityin seuraan viikonlopun alla. Ensin suuntasimme sukuloimaan Pariisista hiukan pohjoiseen sijaitsevaan Chantillyn kaupunkiin, jonka mukaan Ranskassa usein tarjottava Crème Chantilly, makeutettu kermavaahto, on nimetty. Hienon linnan pihan lisäksi ihastelimme erityisesti kaupungin torielämää. Olimme luvanneet sukulaisrouvalle, että torilla käydessämme noudamme samalla hänen meille lounaaksi torikauppiaalta tilaaman grillatun kanan. Jono oli huima kuten aina, mutta pikkukaupungin tyyliin, meidän oli sallittua aloitta uusi jono toiseen suuntaan; meidän kuului vain sanoa, että olemme noutamassa Madame B:n tilausta ja näin ollen säästyimme jonotukselta. Myös juustokaupan kuivakkaalle  tädille olisimme voineet mainita taikasanan Madame B. saadaksemme paikallisten ansaitseman palvelun veroista opastusta, mutta meille riitti uskomattoman juustotarjonnan ihailu (ja haistelu)!

Ihanan sukuloimisviikonlopun lisäksi olimme päättäneet, että haluamme myös kiireisen alkuvuoden jälkeen ihan puhtaasti lomailla. Olimme löytäneet ja varanneet yhden halvimmista hotellihuoneista, minkä löysimme, mutta näköaloja oli kehuttu upeiksi ja sitä ne todella olivat! Seuraavaan kolmeen päivään mahtuikin sitten turisteilua ja kaupungin kiertelyä oikein roppakaupalla. Latinalaiskorttelin turistiravintolat ja pakolliset nähtävyydet, jotka olin aiemmin jättänyt vähemmälle huomiolle koluttiin huolella, vaikka paljon jäi vielä tekemättäkin.

 Parasta matkassa oli kuitenkin sopiva tasapaino aivotonta lomailua ja toisaalta mahdollisuus kokea taas sitä aitoa, tavallista ranskalaista arkea, joka on kuitenkin ollut osa elämääni useamman vuoden ajan. Samalla oli mielenkiintoista esitellä H:lle ne paikat, joissa itse (näin jälkeen päin ajateltuna) niin nuorena ja pienenä kuljeskelin vuosikymmen sitten. Samalla teki hyvää itse päästä miettimään uudelleen Pariisin vuoden aikana kokemiani asioita, todeta miten suuri osa siitä on todellakin täysin mennyttä elämää ja toisaalta myös nähdä, mitä kaikkea siitä ajasta on kuitenkin jäänyt käteen; niin elämänkokemuksina kuin ihanina ihmisinä, joiden luona voi hyvillä  mielin kyläillä ja syödä huonosti lämmitettyä lasagnea!

Helsingin herkkuja

Vaikka edustankin nk. ”kauniimpaa sukupuolta” ja kirjoitan nimimerkin ”töölöläisrouva” suojissa, olen aina ollut äärimmäisen huonosti perillä mistään, mikä liittyy muotiin, shoppailuun tai meikkaamiseen. Näin ollen pieni palkkani ei onneksi hupene edellä mainittuihin menoeriin, mutta on minullakin heikkouteni: rakastan ulkona syömistä!

 

 

(Tiedoksi: Ikävä tuottaa pettymys, mutta yllä olevat ottamani kuvat eivät ole Helsingistä.)

Ruuanlaitto on myös erittäin mukavaa puuhaa, mutta ravintoloissa syömisessä ja kahviloissa fiikkailussa on oma erityinen tunnelmansa, mikä tuo arkeen juuri sitä sen usein kaipaamaa juhlan tuntua. Ulkomailla eläessä ja matkustaessa ulkona syöminen on siinä mielessä helpompaa, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta se on useimmiten edullisempaa kuin täällä koto-Suomessa. Tästä pienestä miinuksesta huolimatta en ole Helsinkiin muutettuani suostunut luopumaan tavastani, vaan olemme toisen puoliskoni kanssa pyrkineet koluamaan Helsingin ravintoloita parhaamme mukaan.

Olemme yrittäneet löytää mukavaa brunssi-/aamupalapaikkaa, joka ei olisi liian leipä-/viljatuotepainotteinen, mutta se on osoittautunut yllättävän vaikeaksi (vinkkejä otetaan mielellään vastaan!). Ravintola Töölönranta tarjoilee kyllä runsaan (ja sangen hintavan) brunssin, mutta mielestäni heidän nimivalintansa ”brunssi” on osittain epäonnistunut, sillä n. 30€ hintaan ei sisälly edes tavallista suodatinkahvia. Hyvän, täyttävän ja ainakin edelliseen verrattuna edullisen aamupalan olen kuitenkin erään ystäväni suosituksesta onnistunut löytämään Aleksanterinkadun La Torrefazionesta. Tähän aamupalaan myös sisältyy kahvilassa paahdettu, asiakkaan valinnan mukainen kahvi tai erikoiskahvi. Niin kahvit, leivät kuin itse paikkakin ovat miellyttäviä ja välillä paikan ilmapiirissä ihan unohtaa olevansa Suomessa. (Kuva on kahvila La Torrefazionen kotivuilta.)

Uusin tuttavuuteni, jossa olen toistaiseksi käynyt vain kerran, on vanha ja perinteinen ravintola Elite. Vanhojen suomalaisten sävelmien soidessa oli hauska syödä niin perinteisiä kuin uudempiakin ruokia, jotka myös maistuivat erinomaisen hyviltä. Yleisesti ottaen valikoima oli hiukan hintava, mutta kyllä listalta löytyi edullisempiakin vaihtoehtoja. Palvelukin oli hintansa väärtti: päättämätön asiakas sai maistaa viinejä ennen valinnan tekemistä, ruoka tuotiin pöytään ilman turhaa odotusta ja lähtiessä ovimies auttoi vielä takit päälle asti. Kuukauden erikoisuus oli liekitettävät ruoat ja olikin hauska nähdä miten kätevästi liekittäminen ammattilaiselta kävi kaasulieden kera; siinä jäi kotikeittiön tulitikkuleikit sähköhellan vieressä kevyesti kakkoseksi. (Kuva ravintola Elitestä on sivuilta ravintolakeskus.fi.)

Tähän mennessä ehdottomaksi töölöläissuosikikseni on noussut välimerellinen ravintola Coma Museokadulla. Hyvän ruoan lisäksi paikkaa ei ole hinnalla pilattu, vaan pasta- ja risottoruoat saa halutessaan reilusti alle 20€ ja niistä saa kyllä normaalivatsan hyvin täyteen (minun vatsani ei ole ihan pienimmästä päästä sekään; ihan vain vertailukohteeksi!). Coman pääruoat ovat hieman hintavampia, mutta voi sitä makuekstaasia, jonka koin tilattuani heidän viiriäisannoksensa! Ainakin senkertainen kastike oli virkistävää vaihtelua ketjuravintoloiden pussisoosseille, jotka maistuvat samalta riippumatta siitä oletko Naantalissa vai napapiirillä. Tämän lisäksi myös asiakaspalvelu Comassa on aina ollut hyvää ja haluankin tähän kirjata erityiskiitoksen siellä useampaan kertaan minulle tarjoilleelle nuorelle naistarjoilijalle, jonka palvelun jälkeen lähden aina ravintolasta suupielet korvissa! (Kuva on ravintola Coman kuvagalleriasta.)

Bon appétit! – seuraavaksi suuntaan Ranskanmaalle maistelemaan lisää herkkuja!

Tutkimusmatkalla Töölössä

Eräänä pimeän harmaana syysiltana saatoin H:n taas yhteen konserttiin. Tällä kertaa vuorossa oli Sibelius-Akatemian opiskelijoiden konsertti ja vietettyäni koko päivän sisätiloissa ajattelin, että pieni happihyppely voisi tehdä hyvää.

Eläinmuseon ja Sibelius-Akatemian konserttitilan luokse päästyämme H. meni tietenkin konserttiinsa; minä en kuitenkaan halunnut mennä takaisin kotiin sunnuntai-iltaa yksin viettämään, joten päätin sen sijaan lähteä tutkimusmatkalle Töölöön. Vaikka melkein puoli vuotta onkin jo vierähtänyt täällä Etu-Töölössä asustellessa, olen kierrellyt yllättävän vähän lähiseutuja. Nyt oli siis korkea aika!

Eläinmuseon kulmalta käännyin ylös Nervanderinkadulle Taidehallin suuntaan. Olen kuullut, että siellä olisi hyvä ravintola, mutta siihen aikaan sunnuntai-illasta koko taidehalli oli jo kiinni. Ennen taidehallia tuli kuitenkin jo ihan tutkimusmatkafiilikset, kun eläinmuseon ikkunasta loisti salaperäistä sinertävää valoa. Kun ikkunasta kurkisti sisään, näkyi siellä hienosti valaistuja luurankoja, jotka toivat mieleen mukavia muistoja yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Silloin olen viimeksi käynyt rakennuksessa sisällä esikoulun luokkaretkellä.

Taidehallilta jatkoin matkaa Aurorankadun suuntaan ja edelleen Temppeliaukion kirkolle. Matkan varrelle osui monta mukavan näköistä lasitavarakauppaa, ja olisipa niissä tarjottu kurssejakin lasitöistä kiinnostuneille. Minulta kuitenkin puuttuvat kuva- ja käsityötaiteelliset geenit lähes kokonaan, joten tyydyin ihailemaan putiikkien ikkunoissa roikkuvia hienoja tiffany-töitä ja lasikoruja. Vieressä oli myös sangen kotoisan ja reilun (kaupan) oloinen taidekahvila Soihtu, jonka toimintaa tukee ilmeisesti vieressä sijaitseva Prometheus yhdistys.

Temppeliaukion kirkkohan on tietysti itsessään nähtävyys, jos ei muuten niin periaatteen vuoksi. Koska olin kuitenkin ollut siellä jo aiemmin, päätin tutustua sen sijaan paremmin sen ympäristöön eli kiipesin sen katolle; en sentään itse lasikuvun päälle, mutta kalliolle kuitenkin. Sieltä avautuvat näköalat olivat hienoinen pettymys, joten kalliokiipeilyn voi hyvin halutessaan skipata, mutta kirkon oikealla puolella kulkevan Lutherinkadun rappukäytävät näyttivät puolestaan ulko-ovienkin läpi hienosti koristemaalatuilta. Näin harmaana syysiltana saattaisi ajatus niissä taloissa asumisesta houkuttaa, mutta kesän turistikaudella luulen, että mieluummin maksaisin siitä, että pääsisin aukiolta pois!

Kirkolta jatkoin matkaa alas Temppelikatua takaisin Nervanderinkadulle ja minusta tuntui aivan kuin olisin ollut vieraassa kaupungissa! Kadut kulkivat vierekkäin kahdessa tasossa ja alaspäin Nervanderinkadulle katsellessa pienten käsityö-kirpputori-lelukauppojen, verhoomoliikkeiden ja hyvänolonhoitoloiden vilistessä vieressä tuntui siltä, että kyllä Helsingistäkin aina välillä löytyy sitä ajoittain kovin kaipaamaani keskieurooppalaista boutique-tunnelmaa.
Kääntyessäni Nervanderinkadulle Tunturikadun suuntaan löytyi matkalta myös  ripaus kiihkeää sisällissodan jälkeistä politiikkaa: sisäasiainministeri Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovensa eteen Nervanderinkatu 11 kohdalla eräänä helmikuun iltana vuonna 1922. Hän on ainut Suomessa rauhanaikana murhattu ministeri. Kuvioihin liittyy Itä-Karjalan kansannousua ja ruotsinkielisen lehdistön ilmeisesti kyseenalaista journalismia, mutta ei siitä sen enempää tässä yhteydessä.

(Alkuperäinen kuva täältä.)


Siitä matka jatkui vielä Cygnaeuksenkadun kulman talojen hienoja parvekemuotoiluja ja -koristeluja ihaillen aina yllätyksekseni löytämälle Q-teatterille asti. Siellä on parhaillaan menossa Proustin teokseen pohjautuva näytelmä Jälleenlöydetty aika. Ranskahistoriaani ja -elämääni ylläpitääkseni minua houkuttaisi kovasti mennä näytelmää katsomaan, mutta ensin pitäisi ehkä löytää joku suomenkielentaitoinen teatterikaveri...


(Q-teatterin mainoskuva. Kuvaaja: Patrik Pesonius. Kuvassa: Niina Koponen (Albertine) ja Hannu Kivioja (Marcel))

Q-teatterilta avautuivatkin jo ihan kotikulmat, mutta miten erilaiselta ne näyttivätkään toisesta suunnasta lähestyttäessä. Kulman kirpputori paljastui jättimäiseksi aarreaitaksi ja hauskasti nimetyn Tomorrow's Antique -liikkeen ikkunoissa oli vaikka minkänäköistä huonekalua. Ennen kuin menin kotiin, tarkastelin vielä tutkimusretkitunnelmissani pitkään myös entisen Miss Suomen Ritva Wächterin pyörittämän Penny Lanen ikkunoita; mitä löytöjä siellä voisikaan tehdä, jos olisi vähän dramaattisemman tyylinen ihminen!

Miss Suomi 1961 Ritva Wächter | Elävä arkisto | yle.fi