Kirjakatsaus 2010

Vuoden 2010 viimeinen päivä on täällä. Tämän vuoden tavoitteena minulla on ollut lukemisen pariin palaaminen ja ajattelin muistin virkistykseksi tehdä listausta siitä, mitä vuoden aikana on tullut luettua. Opiskeluvuoteni vietin lähinnä vieraskielistä ja ulkomaalaista kirjallisuutta kahlatessa, joten tänä vuonna otin tietoisesti työn alle suomalaiset kirjailijat ja suomenkielisen kaunokirjallisuuden. Pari käännettyä teosta on listalle myös päätynyt, sillä toinen tavoitteeni on vanhempieni kirjaperinnön läpikahlaaminen. Tähän koottu lista ei varmastikaan ole kattava ote lukemisistani, sillä osan palauttamistani kirjoista olen jo autuaasti unohtanut. On tässä kuitenkin jo aika monta lukemisen arvoista kirjaa mainittuna. Kirjavinkkejä otetaan ensi vuodelle ilolla vastaan; loistavia kirjoja ei koskaan ole liikaa!

Minna Canth
Koottuja teoksia II

Nimensä mukaisesti kirja sisälsi useita kertomuksia. Ajatuksiaherättävä katsaus toiseen aikaan. Dramaattisia tarinoita löytyi useampikin – dramatiikan ja kerronnan tyyli vain tuntuu ajoittain vieraalta itsenäiseksi ja suhteellisen tasa-arvoiseksi naisihmiseksi kasvatetun lukijan mielessä.
   


Einar Már Guðmunsson
* Fotspår på himlen
* Drömmar på jorden

Kuva on kirjailijan blogista.

Koska islantilaisilla ei ole sukunimiä vaan patronyymit, en ollut varma, mihin kohtaan Einarin kirjat tulisi laittaa; listasin ne siis etunimen mukaan. Islantilaisen kirjailijan kaksi toisiinsa liittyvää kuvausta Islannin köyhästä menneisyydestä. Lukeminen lähti osaltani hitaasti käyntiin, sillä yritin aloittaa teosten lukemista ensimmäistä (ja toista ja kolmatta) kertaa jo vuosia sitten. Tänä vuonna, ehkäpä Islannin matkamme innoittamana, luin kirjat vihdoin kokonaisuudessaan, ja hitaasta lämpiämisestäni huolimatta ne kannatti kyllä lukea. Voi tietysti olla, että Islannista tulee myös nopeammin lämmittävää luettavaa.


Hemingway, Ernest
Kilimandšaron lumet
Kokoelma novelleja. Siirtomaaromantiikkaa, kaukokaipuuta ja ihmisten tarinoita ja kohtaamisia eri mantereilla toisella aikakaudella. Henkilönä kirjailija on huomattavasti alla esitettyä monimutkaisempi hahmo.





Itkonen, Juha
* Anna minun rakastaa enemmän
* Kohti
Juha Itkosen tekstejä olen lukenut ennenkin ja pidän hänen tyylistään. Anna minun rakastaa enemmän oli hauskasti rakennettu kertomus nuoruuden rakkauden kehittymisestä joksikin muuksi; Kohti puolestaan kertoi isästä ja tämän aikuistuneista tyttärestä ja pojasta, joilla kaikilla oli asioita selvitettävänä sekä keskenään että itsekseen. Kumpikaan kirja ei kolahtanut minuun yhtä paljon kuin Myöhempien aikojen pyhiä, mutta mukaansatempaisevia ja lukemisen arvoisia molemmat teokset kyllä olivat. Itkosen kirjoissa on kiva, kun ei koskaan oikein voi olla varma, menevätkö asiat niin kuin itse luulee. Ne tarjosivat myös lukuhetkellä mielenkiintoisen vertailukohdan Minna Canthin ja Maria Jotunin nais- ja parisuhdekuvauksille, jotka olivat myös tuolloin työn alla. Ehkäpä luen kirjan Seitsemäntoista seuraavaksi...




Jansson, Tove
* Muumipeikko ja pyrstötähti
* Muumilaakson marraskuu
Uusintakierroksella; perusmuumisettiä.

Kuva on Helsingin yliopiston
sukupuolentutkimusyksikkö
Kristiina-instituutin sivuilta.

Jotuni, Maria
* Arkielämää
* Huojuva talo
Kaksi toisistaan poikkeavaa teosta: Arkielämää kuvaa yhden päivän tapahtumia savolaisella maaseudulla, kun taas Huojuva talo kertoo nuoren naisen kasvutarinan aikuiseksi perheen äidiksi vuosikausia jatkuvassa onnettomassa avioliitossa. Huojuva talo itsessään on hyvä kirja, mutta päähenkilön alistuvuus tuntui niin käsittämättömän pahalta, että lukeminen oli välillä työn ja tuskan takana. Luin kirjaa kesähelteellä puistossa sisätilojen kuumuutta paeten. Ajoittain kirjan tapahtumat tuntuivat kuitenkin niin ahdistavilta, että melkein palasin sisälle vain saadakseni muuta luettavaa. Arkielämää oli ihan hauska tarina, mutta pakko myöntää että kirjan kieli murteineen ja vanhahtavine ilmaisuineen teki lukemisesta välillä vähän työlästä.


Korhonen, Riku
Lääkäriromaani
Tutut maisemat Turussa lämmittivät mieltä, mutta ihmiskuvaukset ahdistivat. Hyvät ihmiskuvaukset, mutta (onneksi) minulle niin vieraita ihmistyyppejä. Fiktiota toki, mutta silti monelle varmaankin hyvin tosia henkilöhahmoja. Kirja mietitytti varmasti myös, koska päähenkilöiden elämäntilanne muistutti monilta osin omaani. Kolmikymppinen pariskunta elää päätösten aikaa vaikeiden asioiden ympäröiminä. Vanhempien kuolevaisuus, vanhojen ystävyyssuhteiden uudelleenmäärittämisen aika ja oman elämän ja työn merkityksen pohtiminen ovat kaikki kai asioita, mitä ihminen joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan. Hyvä kirja, vaikkakin kirjailijan naiskuvaukset välillä mietityttivät.




Nurmi, Helena

Kuva on kirjailijan kotisvuilta.

Exekutorn
Suomalaissyntyinen Helena Nurmi tunnetaan paremmin Ruotsissa nimellä Ritta Jacobsson. Hän on kirjoittanut Ruotsissa ja ruotsiksi erityisesti nuorten romaaneja, joista hän on voittanut palkintojakin. Exekutorn on hänen aikuisille suunnattu dekkarinsa. Kirja oli hyvä ja paikoin aika hirveäkin, eli myös siinä mielessä onnistunut teos. Olen tavannut Rittan eräällä kouluvierailulla ja hän kertoi loistavasti nuorille elämästään, kielitaidon hankkimisesta  ja kirjoittamisestaan. Hurmaava henkilö!


Parkkinen, Leena
Sinun jälkeesi Max
Erittäin mieluisa yllätyslahja Joulupukilta viime vuonna. Siiamilaiskaksoset viettävät elämänsä sirkuksissa, kabareissa ja bordelleissa Eurooppaa kiertäen. Yksinäisyys, ykseys, rakkaudenkaipuu ja kiertolaiselämä luovat aivan omanlaisensa ilmapiirin, johon uppoutua.




Sinisalo, Johanna
Linnunaivot
Erilainen matkakertomus. Nuoripari matkustaa vaellusmatkalle Tasmaniaan. Ihmismieli on mahtava kumppani ja vastus – niin on luontokin. Omalla tavallaan hyvä kirja, vaikkakin myös (tarkoituksellisesti) ahdistava.

Sjón kuva on Wikipediasta.

Sjón
Skugga-Baldur
Islanti-huumassa lukemani kirja. Ihan jännä ja erilainen kertomus ihmiskohtaloiden kummallisuudesta ja niiden yhteenkietoutuvuudesta. Lyhyt ja nopeasti luettu kirja, joka on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.



Snellman, Anja
Parvekejumalat

Kuva on kirjailijan kotisivuilta.

Kirja sattui olemaan uutuushyllyssä kirjastossa siellä käydessäni, joten päätin repäistä ja lukea sen seitsemässä päivässä. Nykyään työn ohella se tuntuu supersaavutukselta, kun taas koululaisvuosina saatoin lukea melkein seitsemän kirjaa päivässä. Kirja kuvaa kahden nuoren tytön kasvamista ja paikkansa etsimistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Toinen on kovia kokenut suomalaistyttö, joka hakee turvaa ja mielenrauhaa islaminuskosta, toinen on muslimiperheessä kasvanut somalityttö, joka yrittää löytää tasapainoa elämälleen maallistuneiden suomalaiskavereiden ja uskonnollisen perheensä ristipaineessa. Ajoittain Snellman toi islaminuskon kuvaamiseen harvoin mediassa tavattua moniulotteisuutta, vaikka loppujen lopuksi hänen maalaamansa kuva olikin varsin perinteinen länsimainen kuvaus tämäntyylisestä asetelmasta. Pidin kirjasta kuitenkin kovasti ja tarinan aikajana oli hyvin rakennettu.

Kuva on Nobel-sivustolta.

Steinbeck, John
Torstai on toivoa täynnä
Mainio lukukokemus Cannery Row’n vallattomista hulttioasukkaista 40-50 –lukujen Montereyn rannikkokylässä Kaliforniassa. Kerrassaan valloittavia henkilöhahmoja, joiden edesottamuksia oli hauska seurata, varsinkin kun tapahtumapaikat toivat myös omia muistoja mieleen. Rentturomantiikkaa parhaimmillaan!


Tabermann, Tommy
* Tähtiä kämmenellä
* Lauluja suuresta halusta
Lainasin runoilijan kuoleman jälkeen kaksi hänen teostaan. En ollut aiemmin Tabermannin runoja lukenut, sillä olen sangen huono runonlukija ja -tulkitsija. Pidin kuitenkin näiden kokoelmien runoista; niistä moni oli kirjoitettu “televisiostakin tuttu” romanttiseroottinen pilke silmäkulmassa.

“Olisipa kaipaus viiniä, ympäripäissäni odottaisin sinua.”

Westö, Kjell
Där vi en gång gått
Kjell Westö oli minulle ennen tätä vuotta vain nimeltä tutu kirjailija. Onnekseni kaverini muutti, ja muuttokuormaa keventääkseen hän antoi minulle kirjan tilapäislainaan. Westön henkilömäärä on ajoittain päätä huimaava, mutta pieni muistinystyröiden venyttely palkitaan runsaasti. Rankka kertomus kauniilla kielellä kerrottuna. Kunpa koulussakin olisi itsenäisyyden jälkeisistä punaisten ja valkoisten taisteluista kerrottu näin mieleenpainuvasti; voisi olla monen oppilaan Suomen historian ymmärrys kansalaissodan osalta huomattavasti nykyistä syvempi! Alla myös Westön mietteitä tabuista suomalaisessa kirjallisuudessa.




Hyvää uutta vuotta kaikille näin lopuksi vielä Abban sävelin! Toivottavasti teidän aatteenne alkavan vuoden edessä ovat huomattavasti positiivisemmat kuin yllättävänkin epäileväisen Abba-tiimin. Minä ainakin suuntaan iloisin miettein illanviettoon, ilotulitukseen ja huomenna alkavaan uuteen vuoteen!

Scrabble - lomatunnelman luoja

Tulin juuri kotiin kauniilta Tapaninpäivän iltakävelyltä lumisessa Töölössä. Vietettyämme joulunpyhät suurimmalta osin sisätiloissa, ajattelimme H:n kanssa, että pieni pyrähdys voisi tehdä hyvää. Käytännössä tämä tarkoitti, että kävelimme kulmakunnan ainoaan avoinna olevaan kapakkaan, vietimme pari tuntia St. Urho's Pubissa Scrabblea pelaten, ja sitten kävelin kotiin H:n vielä mennessä hetkeksi töihin.

Kai kaikilla pareilla on omat juttunsa, ja meillä yksi niistä on ehdottomasti Scrabble. Olemme pelanneet Scrabblea junassa ja lentokoneessa, Kaliforniassa ja Keskilännessä, Nizzan kahviloissa ja Helsingin kuppiloissa sekä kotikeittiössä. En muista tarkalleen, mistä se sai alkunsa, mutta kun vähän ennen ensimmäistä yhteistä jouluamme näin matkaversion kyseisestä pelistä eräässä kaupassa, tiesin heti, että siinä olisi täydellinen joululahja uudelle rakkaalleni. Se sai ympärilleen hienon kääreen siitä kummallisesta täytepaperista, jota hienot kaupat käyttävät puolityhjien paperiostoskassien täytteenä ulkomailla. Leopardikuosiin paketoitu peli oli heti hitti, ja on ollut kovassa käytössä aina siitä asti.

Scrabble-peli symboloi suhdettamme muutenkin hyvin. Pidämme molemmat kielistä ja kieltenopiskelusta ja monikieliseen suhteeseemme peli sopii loistavasti. Pelaamme pelin englanninkielistä versiota ja usein pelin seurauksena toisaalta oma sanavarastoni laajentuu ja toisaalta H. joutuu/saa ajoittain haastaa oman käsityksensä äidinkielestään minun yrittäessäni keksiä kielitieteellisesti pitäviä perusteita joillekin sanaluomuksilleni. Pelin tuoksinassa myös luonteemme tulevat hyvin esille. Ensimmäiset pari-kolme kuukautta minä hävisin pelin aina. Vaikka olen iästäni huolimatta edelleenkin erittäin lapsellinen häviäjä, eivät häviöt tuolloin minua haitanneet. Pelit olivat tasaisia ja minulle riitti, että sain briljeerata hienoilla sanarakennelmilla, vaikkei niistä pisteitä olisikaan tullut. Selitin häviöt myös sillä, ettei englanti ole äidinkieleni. Nyt strategisen pelisilmäni kehityttyä olen kuitenkin todennut, ettei äidinkielisyydellä ole niin väliä, vaan taktikointi on tärkeää. Taktikoinnista on puolestaan seurannut, ettei peli edustakaan minulle enää pelkkää sanaleikkiä ja olen oivaltanut, että oikeudenmukaisuuden periaatteen vastaisesti parhaita sanoja keksivä pelaaja ei aina voitakaan; mikä järkytys!

Kaikkeen pelien ja häviöiden aiheuttamaan kiihtymykseeni ja olotiloihin, joita voisi jopa lieväksi suuttumukseksi kutsua, H. kuitenkin suhtautuu suurella ymmärryksellä, ja ei-ärsyttävällä huvittuneisuudella. Tämä kuvaa muutenkin hyvin hänen luonnettaan. Vieläkään emme ole oikein mistään suoranaisesti tapelleet. Tästä minun on kyllä rehellisesti sanottuna annettava kaikki kunnia toiselle puoliskolleni. Olen onnekseni onnistunut löytämään ihanan kumppanin, joka pistää kyllä tarvittaessa vastaan, mutta ei hermostu turhista - toisin kuin minä aina silloin tällöin. 

Olen viime aikoina miettinyt enemmänkin parisuhteita, niiden ylä- ja alamäkiä sekä niiden kestämistä ja hajoamista. Olen seurannut tuttavapiirissäni ihastumisia ja rakastumisia,  sinkkuelämän arkea ja juhlaa, vaikeuksia ja selviytymistä, ensimmäisiä, toisia ja kolmansia lapsia, sekä yleistä yhdessäeloa ja sen päättymistä. Toisaalta myös kesällä alkanut lukuprojektini on antanut mielenkiintoista perspektiiviä parisuhteisiin: esimerkiksi naiskohtalot Maria Jotunin ja Minna Canthin kirjoissa tuntuvat  kuin toisessa maailmassa tapahtuneilta kertomusten naisten taistellessa yhteiskunnan odotuksia ja naiskuvaa vastaan. Toisaalta yhä tänäkin päivänä monet naiset elävät erilaisissa parisuhdehelveteissä, jotka joissain tapauksissa johtuvat edelleen tismalleen samoista syistä kuin noissa sata vuotta sitten kirjoitetuissa tarinoissa. Kuitenkin, kun vertaa näiden tarinoiden maailmaa vaikka Juha Itkosen kirjojen yhteiskuntakuvauksiin, tuntuu välillä uskomattomalta, että elämme samassa maassa. Niin paljon on viimeisen sadan, viidenkymmenen ja jopa kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut!

Asioiden muuttumisesta ja ajan kulumisesta vielä pieni aasinsilta tähän vuoden lopun kirjoituksen päätökseksi. Tämäkin vuosi on taas melkein takana ja sen aikana on tapahtunut paljon arkielämän pieniä ja isojakin asioita. Myös blogi on täyttänyt vuoden. Olen omalta osaltani iloisesti yllättynyt, että olen onnistunut tänne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittamaan. Normaalisti olen näet niitä ihmisiä, jotka aloittavat erilaisia pikkuprojekteja, jotka helposti kuitenkin jäävät alkuinnostuksen laannuttua. On ollut myös kiva huomata, että useampikin ihminen käy täällä aina välillä lukemassa kirjoituksiani. Vaikka suuri osa bloginkirjoittajista varmaankin kirjoittaa blogia osittain omaksi ilokseen kuten minäkin, on pakko myöntää, että tuntuu hirveän mukavalta tietää, että omassa blogissa on jotain, mikä kuitenkin kiinnostaa muita ainakin jollain tasolla. Kiitos siis käynneistänne!

Tähän loppuun vielä vähän vuodenvaihteeseen liittyvää herkistelyä. Vaikka videon pätkä kokonaisuudessaan onkin mielestäni hiukan korni, pidän kovasti sen lähtöajatuksesta. Loppujen lopuksi meidän kaikkien elämä muodostuu näistä videossa kuvatun kaltaisista lukuisista pienistä, merkittävistä ja merkityksettömistä hetkistä. Välillä niihin ehkä kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota, varsinkin omina epäuskon ja epävarmuuden hetkinä. Ehkä se on osa syy myös tämän arkipäiväisen blogin olemassaoloon.

Moments from Everynone on Vimeo.

Talvi!

Vaikka koko keskusta eilen kaaosta olikin ja lumikinosten yli kiipeily tietä ylittäessä välillä muistuttikin vuorikiipeilyä, on tämä yllättäen alkanut supertalvi ikäiselleni lapsenvaunuttomalle, normaalijalkaiselle talvenystävälle unelmien täyttymys!

Jääpuu töölöläisellä pihalla

Eilen kävelin töistä kotiin Linnunlaulun kautta Töölönlahden rantaa pitkin ja kaikki näytti kerrassaan mystisen salaperäiseltä. Mieleeni tuli lapsuuden Neiti Etsivät ja olisi itsekin tehnyt mieli lähteä tutkailemaan pimeyden läpi loistavia kauniita Linnunlaulun puutaloja ja katsoa, mikä seikkailu sieltä löytyy. "Paula Drew'n kuparinpunaiset hiukset olivat jo aikoja sitten olleet päiväkausia jatkuneen lumisateen läpeensä kastelemat. Sumuisen pimeänä talvi-iltana hän olisi mieluiten ollut kotona poikaystävänsä Nedin  kanssa nauttimassa kuumaa munatotia takkatulen ääressä. Nyt hän kuitenkin tarpoi polviaan myöten loppumattomassa lumihangessa, sillä hänen parhaat ystävänsä poikatyttö George ja tämän vaalea ja hieman pyöreä serkkunsa Bess oli pelastettava idyllisen talvimaiseman läpi kajastavasta puutalosta, jossa heitä pidettiin julmien kidnappaajien kynsissä. Voi, kunpa hänen ihana isänsä, asianajaja Carson Drew, vain olisi ollut mukana auttamassa tytärtään!"

Niin, tällaisia kotimatkamietteitä siis eilen. Tänään pääsin puolestani ihastelemaan Töölön talvea kirjastoreissulla. Kotiin palatessa lähdin suunnistamaan normaalisti kirjaston sivua kulkevaa polkua pitkin, mutta yllätyksekseni jouduinkin kiipeilemään puiden ja pusikoiden yli päätyäkseni keskelle aavaa lumikenttää. Kylläpä oli kaunista olla keskellä lähes koskematonta hankea. Kyllä niitäkin onneksi aina välillä myös keskustasta löytyy!

Täydellinen kiitospäivä

Viime viikon torstaina vietettiin yhdysvaltalaisten ehkäpä suurinta vuotuista juhlapäivää. Elokuvissa on varmaan melkein kaikkien tullut nähtyä, miten notkuvin ruokapöydin ja käsi-kädessä -piiri-istunnassa kiitellen päivää vietetään. Vain yhden Amerikan mantereella vietetyn pienimuotoisen kiitospäiväillallisen perusteella minun on vaikea sanoa, kuinka suuri merkitys juhlalla itse asiassa amerikkalaisille onkaan. Luulen, että monilta osin se vertautuu suomalaisten jouluun: joidenkin perheessä juhla on aidosti vuoden kohokohta  ja mahdollisuus kokoontua rakkaiden ihmisten kanssa saman katon alle; toisille kiitospäivä on puolestaan lähinnä stressiä aiheuttava kiirastuli tai vastaavasti täysin yhdentekevä lomapäivä. Ruokaa on joka tapauksessa liikaa tarjolla. Kansallisella tasolla oletan, että juhlan merkitys on korostunut siitä syystä, että se ei ole perussisällöltään erityisen uskonnollinen. Monista eri taustoista tulevien ihmisten maassa ei nimittäin  myöskään oleteta, että vuoden vaihteessa tulisi lähetellä postikortein hyvän joulun toivotuksia, vaan Season's Greetings. Miksipä kristittyjen juhla olisi sen tärkeämpi kuin juutalaisten, muslimien, muiden uskontokuntien tai uskonnottomienkaan tärkeät päivät?

Itse ehdotin aiemmin marraskuussa toiselle puoliskolleni, että olisimme lähettäneet hänen sukulaistytölleen partiolaisten joulukalenterin. H. oli kuitenkin sitä mieltä, että koska tytön isä on juutalaista alkuperää eikä  tytön äiti puolestaan ole tuomassa kristillistä perimää kasvatuksessa erityisesti esiin, on parempi jättää kalenteri lähettämättä. Tämä oli siis hänen reaktionsa ennen kuin kerroin, että joka vuosi viimeisen luukun takaa löytyy Jeesus-vauva seimestä; jo pelkkä tosiasia, että kyseessä on joulukalenteri tekee perinteestä kristillisen. Tottahan se on; usein vain valtionkirkon omaavassa maassa kasvaneena ja itse perinteisenä tapakristittynä monien asioiden perimmäinen uskonnollisuus helposti unohtuu - täällähän lähes kaikki loma- ja pyhäpäivät ovat kirkollista alkuperää.

 

Viime vuonna emme tulleet kiitospäivää viettäneeksi, mutta tänä vuonna minä jostain syystä inspiroiduin ideasta suuresti. Koska minulla oli kiitospäivän iltana kuitenkin muuta menoa, päätimme viettää jo edellisenä sunnuntaina ex tempore -juhlaillallisen. Pakko myöntää (yhden kiitospäivän aiemmin kokeneena)  - tämä oli kiitospäivä parhaimmillaan! Alkuruoaksi olimme ostaneet uudistuneesta Stokkan Herkusta hieman kuivakkoja pakaste-etanoita. Kalkkunan sijaan paahdoimme uunissa ihan samanlaisen kanan kuin useana tavallisenakin iltana olemme valmistaneet, tismalleen samojen uunijuuresten kera. Alkudrinkkinä meillä oli hieman muunneltu versio lempi-apérostani Kir Royalista (Valion Gefilus omena-rypälemehua kuohuviinilasissa) ja ruokajuomana nautimme kylmän raikasta ja kirkasta hanavettä viipurilaisista viinilaseistani. Jälkiruoka oli suunnitteilla, mutta olimme siihen vaiheeseen päästyämme jo syöneet niin paljon, että päätimme jättää sen väliin.

Olen aina ollut perso keksimään juhlan aihetta mistä tahansa, mutta näistä juhlista tuli oikeasti ihanat! Siinä me istuimme vesi-viinilaseinemme syömässä mestarikokkini valmistamaa uunikanaa ja jutustelimme niitä näitä. Intouduimme me kiitollisuuden aiheitakin keksimään ja kyllä niitäkin löytyi. Vaikka itsekin suhtaudun välillä vähän turhankin kyynisesti erilaisiin juhlaperinteisiin, olen huomannut että viime aikoina olen ruvennut arvostamaan niitä taas uudelleen ihan eri tavalla. Tiedä sitten onko syynä iän tai elämänkokemuksen karttuminen vai parisuhde-elämän herättämät uudenlaiset mietteet elämästä ja sen tarkoituksesta; joka tapauksessa kiitosten kohteiden tai kaiken jouluhössötyksen miettiminen ei tunnukaan  enää täysin systemaattisesti turhalta.

Vaikka itse olisinkin valmis vaihtamaan useammankin päivän pois, laitan tähän loppuun kaksi sangen eri tyylistä laulua kirjoituksen teemaan liittyen. Ensimmäinen on lapsuudestani rakas Tapio Rautavaaran tulkinta Juha "Junnu" Vainion sanoittamasta laulusta; toinen on puolestaan  Alanis Morissetten Thank U. Mielenkiintoista verrata tekstien tematiikkaa - ajat ovat tosiaankin muuttuneet!

Viikonlopun kunniaksi...

...ajattelin vaihteeksi hehkuttaa työelämää! Uusi työpaikka, uudet kujeet; näinköhän voisi vanhaa sanontaa vähän muokata. Uusissa töissä on nyt kolmisen viikkoa takana ja on uskomatonta, miten suuresti elämänlaatu on muuttunut; olen jo useampana yönä nukkunut koko yön putkeen! Ei niin, että olettaisin tämänkään työn aina tulevan olemaan yhtä ruusuilla tanssimista, ei elämä tunnu niin menevän, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa: ihmiset ottavat vastuun omasta työstään ja auttavat toisiaan. Sen lisäksi vielä esimiehen suunnalta vaaditaan, että epäkohdat pitää tuoda esiin ja että liiasta työmäärästä pitää kertoa, jotta asioihin voidaan vaikuttaa ja tarvittaessa miettiä järjestelyjä uudelleen. Kuulostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta tähän mennessä olen huomannut ettei se sitä aina ole.

Toki oma stressipääni vieläkin välillä tekee ongelmia asioista, jotka eivät sitä ole. Siihen täytyy kai vain tietyssä määrin tottua, mutta ajattelin kyllä silti mennä Töölön kirjaston self-help -kirjahyllylle ja etsiä jonkun "kuinka pääset irti turhasta väärintekemisenpelosta ja muistakin turhista stressinaiheuttajista" -opuksen. Mikäli joku on vastaavanlaisen hyvän teoksen löytänyt, niin siitä saa mielellään vinkata!

Kuva täältä.

Ihan vakavasti sanottuna kävimme siskoni kanssa asiasta mielenkiintoisen keskustelun menneenä viikonloppuna. Epäilykseni on, että vaikka vanhempamme rakastavia ja hyviä vanhempia olivatkin, saattoi heillä joskus olla sangen lyhyt pinna myös tahattomien vahinkojen sattuessa ja he saattoivat reagoida varsin voimakkaasti (myönnetään: ei kaikki kyllä aina ollut vahinkoa ja tahatonta temmellystä; omaakin vikaa aina välillä saattoi olla mukana). Tämän olen huomannut muun muassa verratessani omia reaktioitani lasten seurassa siskoni miehen reaktioihin. Minulla palaa vanhempieni tavoin pinna välillä aika turhastakin, kun taas heidän isänsä osaa suhteuttaa asiat ihan toisella tavalla niiden merkityksellisyyteen. Muistan, miten pahalta itsestä tuntui, kun tuli torutuksi ja myönnettäköön, että vielä näin aikuisenakin tuo tismalleen sama niskan ja kasvojen kuumotus iskee päälle silloin, kun uskon todella mokanneeni. Vaikken sinänsä mikään erityinen freudilaisuuden kannattaja olekaan, luulen, että reaktioni saattavat hyvinkin juontaa siitä, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koin "virheellisten tekojen" tekemisen pienenä.

Tähän loppuun videon pätkä vielä lempisarjastani, joka loppui muutama vuosi sitten. Mullan alla ei ollut kaikkien makuun, joidenkin mielestä ahdistavasta aihepiiristä (kuolema) johtuen, mutta minun ja monen kriitikon mielestä se toi loistavasti esiin elämän pieniä hetkiä; niitä hetkiä jolloin ihminen istuu yksin huoneessa ja kuuntelee kellon tikittämistä tai jolloin merkityksettömäksi tarkoitetun kommentin tai luonnonoikun johdosta ihminen tajuaa elämästään jotain oleellista. Sarjassa käytiin myös perusteellisesti läpi vanhempien ja perheen merkitystä ihmisen kasvamisessa ja monen monta muuta asiaa, joita on ehkä parempi, etten edes yritä eritellä tähän. Jos et arastele mustaa huumoria, niin suosittelen lämpimästi, että kaamosiltojen iloksi tutustut myös aurinkoisen Los Angelesin tummempaan puoleen!

Vapaus!!

Vihdoin pitkä blogihiljaisuus katkeaa! Viimeinen puolitoista kuukautta on ollut aikamoista tasapainottelua. Kesäloman aikaiset pyhät päätökset työpaikan arvostamisesta vastoinkäymisistä huolimatta ovat todellakin olleet koetuksella. On ollut raskasta huomata, miten ongelmatilanteissa on joutunut jatkuvasti kyseenalaistamaan itseään ja omia ajatuksiaan: Olenko sittenkin väärässä ja/tai kohtuuton? Entä, jos kaikki tämä onkin normaalia ja minä ylireagoin? Luulin, että olen yhteistyökykyinen ja hyvä työntekijä, onko minusta tullut riidankylväjä ja pahanilmanlintu?

Lopulta kaiken tämän (ja paljon muun) jälkeen päätin, että nyt saa riittää. Nukun mieluummin yöni hyvin, kuin pyörittelen turhia työasioita mielessä ympäri vuorokauden. Muutamaa työpaikkaa haettuani nappasi! Eilen oli viimeinen työpäivä vanhassa paikassa, nyt vajaa viikko lomaa ja pään nollausta ja ensi viikon lopulla sitten kohti uusia (positiivisia) haasteita. Toivotaan parasta!

Työhuolia lukuunottamatta olen nauttinut syksystä ja Helsingistä täysin siemauksin. Töölön kirjaston tarjonnan löydettyäni, olen ihastellut hienoja seinäkoristeluja matkan varrella sekä pitkästä aikaa uppoutunut kirjojen maailmaan. Tällä hetkellä "kirjaprojektinani" on hissukseen tutustua suomalaisiin ja suomenkielisiin kirjailijoihin monen vuoden tauon jälkeen. Nyt voin rehellisesti sanoa lukeneeni Minna Canthin, Maria Jotunin, Juha Itkosen ja Tommy Tabermannin teoksia. Waltarit tuli hoidettua pitkälti jo teininä, ja seuraavana vuoroaan odottaa nobelistimme F. E. Sillanpää. Ihanaa!

Helsingin herkkuja, vol. 2

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut Helsingin ruokatarjonnasta. Vuoden varrella olemme kuitenkin raportointihiljaisuudesta huolimatta säännöllisesti käyneet ulkona syömässä. Pelkästään Töölössä tuntuu tarjontaa olevan yllinkyllin ja vielä kun parhaissa paikoissa haluaisi käydä uudelleenkin, eivät aika ja rahat tunnu riittävän. Myöskin perisuomalainen säästäväisyyden ja kohtuullisuuden pieni henki nalkuttaa säännöllisesti jossain takaraivossa ja muistuttaa rasittavalla äänellään kotiruoan ja säästötilin saldon kasvattamisen tärkeydestä. Vaikka ääni kutsuukin ulkona syömistämme paheeksi, emme me ole suostuneet nautinnostamme luopumaan, vaan johdonmukaisesti käyneet Töölön ravintoloita läpi!

Gyosai-Sushi 
(Kuva ravintolan kotisivuilta.)

Ravintola Umeshu 
(Kuva ravintolan kotisivuilta.)

USA:n vuotenani hurahdin lopullisesti sushiin ja myös Suomeen palattuani olen yrittänyt löytää täydellistä sushi-ravintolaa. Meidänkin kulmillamme sushipaikkoja on kolme, ja mikä mukavinta ne ovat kaikki varsin erilaisia luonteeltaan. Pohjoisella Hesperiankadulla löytyy Umeshu, joka ei ole suuren suuri, mutta josta saa kohtuuhintaan sangen maukasta sushia. Kulman taka Runeberginkadulta löytyy puolestaan vieläkin pienempi Gyosai-Sushi, jossa taitaa olla kokonaiset viisi asiakaspaikkaa. Ravintola on kuulemani mukaan myös Helsingin pienin anniskeluoikeudet omaava ravintola, ja sieltä saa palanpainikkeeksi japanilaista olutta. Paikka on kulmakunnan sushi-ravintoloista kenties autenttisin siinä mielessä, että sushilan pyörittäjät olivat  ainakin käydessämme japanilaisia ja annoksia odotellessa voi katsella Japanin televisiota. Muutenkin paikka on aika hauska, mutta ruokalista on kuitenkin muita Töölön sushi-paikkoja suppeampi, eikä ravintolassa ole ilmeisesti varsinaista keittiötä ollenkaan, sillä listalla ei tainnut olla ainoatakaan kypsennettyä sushi-annosta.

Nigiri (Alkuperäinen kuva täältä.)

Maki-rullia muualta maailmasta. (Kuva täältä.)

Suurin, kallein ja laadultaan ehkä paras sushi-ravintola Töölössä on mielestäni Tokyo 55. Sisustus on hieno, paikka on suosittu ja listalla on paljon valinnan varaa. Arkikäyntejä ajatellen kallistuisin ehkä Umeshun puoleen, mutta juhlaillallisia ajatellen Tokyo 55 on kyllä meillä ollut hyvä valinta. Suomessa tunnutaan usein pitävän nigireitä aitona oikeana sushina, mutta Kaliforniassa minä hullaannuin sen sijaan makeihin, eli sushi-rulliin, joiden tarjonta ei ikävä kyllä ole Suomessa ihan samaa luokkaa. Vielä en ole Suomesta onnistunut Yhdysvaltain tarjonnan veroista sushia löytämään, mutta “onneksi” japanilaista sushia en ole edes maistanut, sillä se on kuulemma käsittämättömän hyvää. Sushivihjeitä otetaan ilolla vastaan!

Fez - The Moroccan Experience (Kuva ravintolan kotisivuilta.)

Töölön ravintolatarjonnassa on mukavaa se, että etnisiä, mutta erityisesti myös suomalaisia ravintoloita löytyy joka lähtöön: on kebab-paikkoja, edullisia perusruokaravintoloita ja myös kalliimpia paikkoja erikoisiltoja varten. Yksi harmillinen viime aikojen menetys on marokkolainen Fez, jossa kävimme muun muassa juhlimassa valmistujaisiani. Hienosti sisustettu ja hinta-laatu suhteeltaan loistava paikka on ilmeisesti muuttamassa. Fezin Facebook-sivujen mukaan he avaavat syksyn aikana ovensa uudelleen jossain lähempänä keskustaa. Toivotaan näin, sillä heidän tagine-“patansa” ovat kerrassaan suussasulavia, ja olisi sääli, jos niistä ei enää pääsisi Helsingissä nauttimaan.

Caloniuksenkadulta puolestaan löytyy yksityiskohtia vaalien sisustettu venäläinen ravintola Troikka. Paikka on tyyriin puoleinen, mutta ruoka on kyllä aina ollut hyvää, joskin sangen raskasta. Talvi-iltojen lämmikkeeksi paikka on kuitenkin omiaan ja ilmapiiri ihan omanlaisensa.



Troikan vastapainoksi hyvää ja halpaa pikkupurtavaa saa puolestaan espanjalaistyylisestä, hauskoin seinämaalauksin koristellusta tapas-paikasta nimeltään Bar Teos. Palvelun laatu ja tehokkuus vaihtelee paljon päivästä riippuen; usein sana mañana kuvailee hyvin paikan henkeä ja tarjoiluhenkilökunnan alkuperää. On siis hyvä myös osata englantia (tai espanjaa), mikäli haluaa lisätietoja ruokalistasta. Teokseen ei kannata  potentiaalisesti pitkän odotusajan takia mennä nälkäisenä, mutta silti  kannattaa varata tarpeeksi tilaa vatsaan. Listalla on paljon hyvänmakuisia vaihtoehtoja ja jälkiruoista suosittelen erityisesti sorbettia ja suklaamarkiisia, nam!

Suomalaista ruokaa tarjoavista paikoista arkisuosikkini on varmaankin Museokadun KuuKuu. Paikka on mukava niin syömiseen kuin juomiseenkin ja hinnatkin kohtuullisia. Henkilökohtainen suosikkini KuuKuun ruokalistalla on paistetut silakat  ja myös lohikeitto on hyvää. Suomalaisen ruoan tarjoaja on myös uusi suosikkiravintolamme Aito, joka tämäkin sijaitsee Museokadulla. Aito sopii korkeamman hintansa puolesta paremmin juhlailtaa varten, vaikka ilmapiiriltään se suosii kaikenlaista fiilistelyä. Koska ruoka ja palvelu olivat siellä käydessämme erinomaista, olemmekin yrittäneet keksiä jonkun juhlanaiheen, jonka verukkeella voisimme mennä sinne uudelleen pikapuoliin.

Logo on ravintolan kotisivuilta.

Ruokaraportointi jatkuu varmasti myöhemmin, sillä uusia paikkoja tuntuu Töölöön ilmestyvän jatkuvasti! Seuraavina listalla ovat ainakin Töölöntorin uusi kreikkalainen El Greco sekä sen läheisyydestä löytyvä ranskalaistyylinen ravintola Bistro Leon. Tänään on kuitenkin luvassa kotikokkini valmistama, helposti useimmat ravintolaruoat päihittävä, gourmet-illallinen: ankanrintaa shalottisipuli-portviinikastikkeessa paahdettujen uunijuuresten kera. Viinisuositus: kalifornialainen, itse viinitilalta ostettu ja maahantuotu Pinot Noir. Délicieux!

Kielistä ja kylteistä

Tämä kesä on ollut minulle antoisa myös kielitieteen ja kylttien ystävänä. Eritoten alkukesän Tallinnan matkamme oli antoisa kielipohdintojen kannalta. H:n hoidellessa työtehtäviään konferenssissa minä viihdytin itseäni lukuisilla kaupunkikävelyillä sekä kyltti- ja kielibongailuilla, mikä osoittautui erittäin antoisaksi ajanvietteeksi. Tallinna oli täynnä hienoja kylttejä, joita ihaillessa aika kului mukavasti. Osasta oli helppo päätellä, mikä paikka oli kyseessä ja toisissa sai pähkäillä vähän kauemmin sanojen etymologiaa ja alkuperää.

 

 

H:n konferenssiohjelmaan sisältyi myös vapaaehtoista kulttuuriohjelmaa ja sitä kautta saimme kuulla myös jonkin verran Viron historiasta. Oli mielenkiintoista verrata kuulemaamme historiikkia myös näihin omakohtaisiin kielitietellisiin "tutkimuksiin", sillä kuten yllä olevasta Taideakatemian kyltistäkin näkee, on Viroon ja viron kieleen vaikuttanut aikojen saatossa aika moni kansa- ja kielikunta. Lempikylttini ja kielibongaukseni Tallinnassa olivat kuitenkin varsin suomalais-ugrilaisia, kuten alta näkyy.

Myös Islanti oli Pohjoismaihin ja kieliin erikoistuneelle filologille oikea aarreaitta. Ensimmäisten opintovuosien luentojen järjettömiltä kuulostaneet lauseet "alkuperäisten diftongien monoftongiutumisesta 1100-luvun alussa" tuntuivatkin Islantiin päästessä jotenkuten helpommin ymmärrettäviltä. Vaikka islannin kieli aika kaukana muista nykyajan skandinaavisista kielistä onkin, oli silti hauska arvailla kylttien ja sanojen merkitystä.

Islannissa oli paljon englantia joka paikassa. Osaltaan se voi tietysti johtua siitä, että maassa käy paljon turisteja. Toisaalta monen asian, kuten kauppojen tuotevalikoiman perusteella, vaikutti siltä että englannin kielen vaikutus tulee nimenomaan Amerikan maalta, mihin varmasti vaikuttaa NATO:n yli puoli vuosisataa kestänyt läsnäolo Islannissa. Islantilaisesta nimikäytännöstä johtuen heillä on myös pari eri versiota "sukunimistä" (patronyymeistä), jotka voidaan antaa lapsille, joiden isä oli tukikohdassa töissä, muttei kuitenkan välttämättä  läsnä lapsen elämässä. Esimerkiksi nimiä, jotka miehen nimen lisäksi merkitsevät muukalaista tai vierasta, on usein käytetty näissä tilanteissa. Muistaakseni Hermannson/-dóttir oli yksi mainituista nimistä.

Toisaalta, kyllä Suomessakin näkyy käytettävän jatkuvasti englantia. Sinänsä olen täysin sitä mieltä, että kielet ja kielitaito ovat rikkaus ja niiden kanssa saakin leikkiä ja käyttää kekseliäisyyttä sekä välillä vähän yhdistellä niitä uusiin muotoihin. En kuitenkaan pidä, kuinka varsinkin televisiossa ja mainonnassa käytetään jatkuvasti englantia, joko laiskuudesta tai sitten "coolius-efektin" saavuttamiseksi. Esimerkiksi Nelosen  pian alkava uusi kykyjenetsintäohjelma on nimeltään "Dance". Mainoksessa matalaääninen mies kuitenkin esittelee ohjelmaa ylpeänä sanoen tyyliin : "Ensi sunnuntaina alkaa upea, hieno ja mahtava uusi ohjelma, [danse].Katso!" Jos nimivalinta on Dance, niin eikö sen silloin voisi lausua oikein? Toinen vaihtoehto olisi mielestäni antaa sille suomenkielinen nimi, tai sitten kirjoittaa se suomalaisittain tankeroenglanniksi s-kirjaimella!

Ehdoton uusi suosikkini on kuitenkin H&M:n tällä viikolla kauppoihin tullut uusi tuotemallisto. Eiköhän mennä kaikki juosten kauppaan ostamaan nämä, ah, niin houkuttelevat ja hienoutta huokuvat kotimalliston tyynyt. Tuohon kun saisi päänsä painaa ja tuoksutella uutuuden ja puhtauden aromeita! :D 

Täpinöissä

Voi vitsi! Pitkästä aikaa pääsi oppimisen ilo iskemään ja sain nauttia siitä ihastumista muistuttavasta kutkuttavasta olosta, jonka kokee silloin, kun tekee ja oppii jotain uutta ja hauskaa. Sain nauttia siitä palkitsevasta tunteesta, kun vuoron perään pähkäilee ja tuskastelee, että “eikö se muka mennytkään näin?!” ja vähän myöhemmin, opettajan pienen ohjauksen jälkeen, saakin ahaa-elämyksen, joka on aina yhtä palkitseva. Ah, tätä huumaa, joka vieläkin pyörii päässäni ja riemastuttaa iltaani yli vuorokautta myöhemmin!

Minä kävin alkuviikosta jatkokouluttamassa itseäni. Olin kahden päivän verran InDesign-kurssilla opettelemassa kyseisen taitto-ohjelman perusteita. Alunperin ilmoittauduin sinne lähinnä  hyötyajatuksella, enkä osannut ollenkaan arvata, että se voisi oikeasti olla kivaa! Nyt olen täpinöissäni jo suunnittelemassa jatkokurssia, PhotoShop-kurssia tukemaan taittotyömahdollisuuksien toteuttamista InDesignissa ja mahdollisesti myös perehtymistä enemmän videoeditointiin, jota aiemmin hyvin alkeellisin menetelmin (ja lyhyen keskittymiskyvyn kera) testailin Islannin matkavideoiden kanssa. (Jos, ette niistä yhtään katsoneet, niin kyllä sitä Geysir-videota ainakin  kannattaa vilkaista!)

Katsotaan kauanko tämä innostus kestää ja mihin se johtaa, mutta ainakin nyt nautin siitä täysin rinnoin. Tähän vielä loppuun tuttavani Fifin blogista löytämäni “Jos olisin…” –aukkoteksti. Ilmaiskoon se syttyneen ja syntyneen luovuudenkipinäni loistetta näin kepeämielisessä ja yksinkertaisessa muodossa. (Fifin fiinit fiilikset: Jos olisin...) Luen mielelläni myös, mitä te lukijani olisitte, jos olisitte, joten kertokaahan minullekin, mikäli joku inspiroituu tekemään oman listansa!

Jos olisin kuukausi, olisin syyskuu.

Jos olisin viikonpäivä, olisin torstai.

Jos olisin kellonaika, olisin 15.35.

Jos olisin planeetta, olisin Maa.

Jos olisin merieläin, olisin valas.

Jos olisin suunta, olisin koillinen.

Jos olisin huonekalu, olisin nojatuoli.

Jos olisin puu, olisin koivu.

Jos olisin kasvi, olisin timjami.

Jos olisin säätila, olisin kesäinen rankkasade.

Jos olisin soitin, olisin sello.

Jos olisin eläin, olisin koala.

Jos olisin väri, olisin ultramariinin sininen.

Jos olisin vihannes, olisin palsternakka. 

Jos olisin ääni, olisin tuulen humina avoimissa ikkunoissa. 

Jos olisin alkuaine, olisin skandium.

Jos olisin automerkki, olisin Toyota.

Jos olisin laulu, olisin Ben Harperin Forever.

Jos olisin elokuva, olisin Mamma Mia!.

Jos olisin kirja, olisin Sinuhe.  

Jos olisin ruoka, olisin hapankorppu.

Jos olisin paikka, olisin varjoisa kattoterassi Damaskoksessa.

Jos olisin numero, olisin 8.

Jos olisin alkoholi, olisin pyöreähkö, suht täyteläinen ja pehmeä punaviini.

Jos olisin makeinen, olisin Marianne-karkki.

Jos olisin musiikkia, olisin melankolista ja vahvaa folk-musiikkia.

Jos olisin puhelin, olisin tummanmyrkynvihreä lankapuhelin, jossa numero pitää valita pyörittämällä.

Jos olisin asunto/talo, olisin kotoisa mökki perusmukavuuksilla.

Jos olisin astia, olisin kahvikuppi.

Jos olisin kirjain, olisin M.

Jos olisin oppiaine, olisin elämänkatsomustieto.

Jos olisin julkkis, olisin kirjailija Toni Morrison.

Jos olisin hyönteinen, olisin hyttynen.

Loman loppu

Viikonloppu ja lomanloppu lähestyvät vääjäämättä. Pakko myöntää, että paluu töihin vähän ahdistaa. Kulunut, tässä paikassa ensimmäinen, työvuosi on takana ja se on kieltämättä ollut rankka. Ehkä nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä sitä vielä liikaa, vaan keskittyä viimeisiin lomapäiviin ja jo menneen loman hienouteen, sillä sitä se on ollut!

Harvoin tuntuu, että on saanut lomalla asiota aikaiseksi, mutta silti myös tarpeeksi lepoa. Tänä vuonna on kuitenkin sellainen olo ja paljon on tullutkin tehtyä.

Kotona olen:

-    pessyt matot

-    pessyt lattiat

-    pessyt ikkunat

-    vaihtanut kukkamullat

-    vihdoin teettänyt Amerikan-elämäni digikuvat paperille ja ryhtynyt tekemään niistä albumia

Ulkona olen:

-    käynyt taidenäyttelyssä

-    löytänyt uusia kahviloita

-    käynyt uusissa ravintoloissa

-    pyöräillyt uusiin paikkoihin

-    nähnyt vanhoja ystäviä Suomesta ja ulkomailta
-    käynyt mielenkiintoisia keskusteluja elämästä, työstä, kolmenkympinkriisistä, elämän tarkoituksesta, lähtemisestä, turvapaikanhakumenettelyistä ja kieli(tietee)stä

Kotimaassa olen:

-    käynyt kahdella kesämökillä

-    ollut elämäni ensimmäistä kertaa soutuvastuussa soutuveneessä

-    uinut Saimaassa

-    viettänyt ihania hetkiä puoliskoni kanssa auringonlaskuista nauttien (hyttysillä ja ilman)

Olen myös:

-    syönyt vähintään jäätelön päivässä

-    löytänyt Töölön kirjaston ja nauttinut runsain mitoin sen antimista

-    käynyt ulkomailla ja saanut maalistalleni 30:nnen maan

-   päivittänyt blogia sisällöllisesti ja ulkoisesti ihan uskomattoman paljon!

Kaikin puolin on siis pakko olla tyytyväinen lomaansa, varsinkin kun jopa mattojen ja ikkunoiden pesu sujui niin sutjakkaasti. Vähän kyllä pelotti keikkua ylimmän kerroksen ikkunoissa, mutta lopputulos oli vaivan (ja varovaisuuden) arvoista.

Kaiken tämän lisäksi loma on tarjonnut aikaa ajatella. On vielä paljon asioita, joita pitäisi miettiä - jos ei valmiiksi, niin ainakin enemmän. Tämän loman aikana olen oppinut ainakin sen, että pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siitä mitä on. Jos ei ole maailman kivoin työ ja korvauskaan siitä ei ole kummoinen, niin ainakin on työ. Ja vaikka yleisesti ottaen olen toiminnan ihminen, on myös hyvä oppia tunnistamaan ja hyväksymään tilanteet, jolloin kannattaa antaa asioiden olla. Välillä on parempi keskittyä nauttimaan lomasta ja mennä vaikka uimaan!

Elävää kuvaa Islannista

Innostuin testailemaan digikameralla otettujen videoiden editointimahdollisuuksia ja pääsin näin ensiyrittämällä tavoitteeseeni: saada lyhennettyä muutamaa Islannissa ottamaani videon pätkää. Tässä siis pienet islantimaistiaiset myös äänen kera tällä kertaa.

Geysir

 

Islannissa on vielä Yhdysvaltojen Old Faithfuliakin suurempi geysir, nimeltään Stori-Geysir. Se kuitenkin näyttäytyy nykyään aika harvoin, lähinnä suurten maanjäristysten yhteydessä.  Viimeksi se on syössyt vettä ilman ihmisen teennäisiä ärsykkeitä ilmeisesti 1935.

Suur-Geysirin vieressä on kuitenkin toinen geysir nimeltään Strokkur (englanniksi "churn" eli kirnu tai muu veden vellomiseen ja myllertämiseen viittaava nimi). Se ryöpsäyttää 20-30 metrisen vesisuihkun vajaan kymmenen minuutin välein. Maassa oleva aukko, josta vesi syöksyy ilmoille oli hieno näky juuri ennen ja jälkeen purkausta. Kova humina videolla on tuulta, joka oli erityisen voimakas tuona päivänä. Seistessään sai tosissaan keskittyä etsimään tasapainopistettä, jos halusi pysyä paikallaan, eikä heittäytyä ehdoin tahdoin tuulen vietäväksi!

Bardarlaugin allas

Snæfellsnesin kansallispuistossa Hellnarin pikkukaupungin kupeessa sijaitsi myös saagojen erään sankarin Bárður Snæfellsásin oma kylpypaikka. Bárður Snæfellsás oli kertoman mukaan puoliksi ihminen ja puoliksi jättiläinen tai peikko; sen takia hänelle ei ehkä tavallinen pesusoikko riittänytkään. Allas on muodostunut vanhan tulivuoren kraateriin. Tarinan mukaan puolipeikko Bárður ei kuollutkaan tavallisten ihmisten lailla vaan teki kotinsa takana näkyvän Snæfells-vuoren jäätikölle. Paikka oli kerrassaan upea ja todella rauhallinen; kyllä siellä olisi kelvannut kylpeä! 

Eiríksstaðir

Eiríksstaðir oli myös hauska paikka. Vanhoja työvälineitä ja -tapoja käyttäen oli Haukadaluriin rakennettu saagojen aikainen turvetalo, jossa aikakauden asuihin pukeutuneet islantilaiset kertoivat samalla paikalla asuneen Erik Punaisen ja tämän jälkeläisten tarinan. Ohessa pieni otos tarinasta ja kielinäyte islanniksi (ihana kieli!).

Tuntui siltä, että kaikki saagojen sankarit olivat nykyisten sankarimääritelmien mukaan sangen kyseenalaisia hahmoja. Suurimmalla osalla tuntui olevan aika lyhyt pinna: edellä mainittu Bárður Snæfellsás tappoi pari sukulaislasta, kun Bárðurin tytär leikkien päätteksi vahingossa ajelehti jäävuorella Grönlantiin. Erik puolestaan tappoi jostain syystä pari naapuriaan ja joutui lähtemään maanpakoon. Myös hän päätyi Grönlantiin, jonne myöhemmin palasi uudelleen kokonaisen uudisasukasjoukon kera. Mukaan lähti myös hänen poikansa, Leifur "the Lucky" Eiríksson, joka myöhemmin tiettävästi löysi retkillään Pohjois-Amerikan mantereen.

Islannin hevoset

Islannin hevoset (Íslenski hesturinn) on tuotu Islantiin 800-luvulla. Sen jälkeen hevosrotu on pysynyt puhtaana, eikä Islannista muita hevoslajeja löydy. Islantilaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä näistä hevosistaan, ja sanovat hevosten loukkantuvan kovin, jos heitä kutsutaan poneiksi!

Mekin pääsimme kokeilemaan näillä hevosilla ratsastamista ja niille tyypillistä tölttiä. Vaikka sanotaan, että islanninhevosten askellus on tasaista menoa, niin pieni merisairausvaroitus on tätä videota katsellessa paikallaan vaikka kuvaushetkellä hevosilla olikin kävelyvauhti päällä. Kyydissäkin meno tuntui kokemattomasta varsin vauhdikkaalta, eritiysesti töltätessä (?), mutta hauskaa se oli!

Gullfoss

Loppuun vielä näkymiä upeasta Gullfossin "kultaisesta" vesiputouksesta. Tähänkin putoukseen liittyy tarina, vaikkakin vähän viikinkiaikaa uudempi.

1900-luvun alkupuolella oli suunnitteilla, että tämän putouksen vesivoimat valjastettaisiin energiantuotannon tarpeisiin. Läheisen maatilan tyttären, Sigríður Tómasdóttirin isä oli aiemmin omistanut maat, joilla putous sijaitsee. Sigríður ei suvainnut ajatellakaan, että nämä hienot ja hänelle niin rakkaat putoukset eivät olisi enää kaikkien ihmisten ilona. Hän ryhtyi taistoon vesiputouksen säilyttämiseksi ja muun muassa marssi jalkaisin noin 120 kilometriä Reykjavikiin protestoimaan. Kun tilanne oli toivottomimmillaan, hän jopa uhkasi  heittäytyä putoukseen. Sitä hänen ei onneksi lopulta tarvinnut tehdä, vaan asianajaja Sveinn Bjornssonin avulla alustava sopimus saatiin purettua ja alue annettiin Islannin kansan käyttöön. (Tuosta asianajasta tuli muuten myöhemmin Islannin ensimmäinen presidentti!)

Kävimme putouksella samana tuulisena päivänä kuin geysirilläkin,  mikä toi vierailuun oman lisänsä. Vaikka ei satanutkaan, sai kasvojaan olla pyyhkimässä koko ajan tuulen ripotellessa Gullfossin vesiä naamalle ja kameran linssiin. Videossakin näkyvällä alatasanteella pääsi juuri niin lähelle vesimassoja kuin vain kehtasi mennä. Siellä seistessä tuntui oma ihmisyys niin kovin pieneltä noihin mahtaviin luonnonvoimiin verrattuna.

Lähteitä: 
- www.exploreiceland.is 
- www.gullfoss.org
- www.icelandguest.com (kaikki tekstin kartat ovat näiltä sivuilta)
- www.ishestar.is
- www.leif.is 
- www.nat.is (Nordic Adventure Travel)
- www.westiceland.is 
- www.wikipedia.org

Tien päällä: Pyöräilyn hienoudesta

Aamuna eräänä heräilin kaikessa rauhassa. Keitin aamukahvia ja laitoin sen termospulloon nauttiakseni rauhallisesta ulkoilma-aamiaisesta kulmapuistossa. Pakkasin reppuuni viltin, vettä ja aamupalatarvikkeita sekä kasan kirjoja, jotka minun piti palauttaa kirjastoon. Lähikaupasta ostin vielä tuoreita karjalanpiirakoita ja sen jälkeen suuntasin puistoon viettämään leppoisaa ja raukeaa kesäpäivää puun viileässä varjossa. Niinhän minä luulin!

Eipä mennyt aikaakaan, kun aktiivisluonteinen ystäväni soitti ja ehdotti minulle pientä pyörähdystä Espoon puolella. Polkupyörillä tietenkin. Hetken mietittyäni tartuin ehdotukseen, sillä tarkoitukseni on ollut jo pitkään pyöräillä vihdoinkin Seurasaarta kauemmaksi. Kirjaston ja aurinkorasvatankkauksen jälkeen suuntasin pyöräni nokan kohti Pikku-Huopalahden siltaa, josta yhteinen pyöräretkemme alkoi.

Kesäaurinko paistoi kuumasti ja aurinkorasvan avittamana hiki nousi saman tien pintaan. Onneksi pyöräilykypärä suojasi kuitenkin helposti auringosta hämmentyvää päätäni suurimmilta säteilyiltä ja vauhdin mukanaan tuoma ilmavirta viilensi mukavasti ihoa. Ennen kuin huomasimmekaan olikin vieressä jo Tapiolan tienviitta ja Länsiväylän takana häämöttivät joskus arkkitehtonisesti kyseenalaisella aikakaudella rakennetut omakotitalot, joiden hinnat ulkonäöstään huolimatta hipovat varmasti pilviä.

Westendistä eteenpäin matkamme olikin yhtä silmän iloa! Google Maps ei tarkkaa reittiämme tunnista ja ohessa on vain epätäsmällinen reittiesitys. Koko matka Westendistä Nuottaniemeen oli kuitenkin käytännössä pienten metsäpolkujen yhdistämää uimarantaa uimarannan perään.

View Larger Map

Haukilahdessa iski jäätelön nälkä, jonka tukahdutimme Espoon Merenkävijöiden kahvilassa. Sen jälkeen vähän eksyimmekin rantareitiltä ja ikäväksemme ohjauduimme ison kauppalan tienolle. Oli hauska huomata, että periaatteessa minäkin voisin hoitaa ostokseni oikein supermarketissa; tähän asti kuvittelin että sen tekemiseen tarvitaan autoa, mutta yllättävän nopeasti matkanteko sujuu pyörälläkin.

Vihdoin muutaman lähiökierroksen jälkeen saimme kurssimme taas kohdalleen ja löysimme päämäärämme Nuottaniemen. Ihan kuin huomaamatta oli matkaa kertynyt jo parisenkymmentä kilometriä! Nuottaniemestä löysimme myös kadottamamme rantapolun pään, jota pitkin palasimme Haukilahteen toiselle tankkaustauolle. Tältä väliltä löytyi runsain määrin Espoon kaupungin julkisia laitureita, joilta sai kuka tahansa pulahtaa raikkaaseen meriveteen uimaan. Tällä kertaa me kuitenkin vain tyydyimme liottamaan vedessä jo matkasta pölyyntyneitä varpaitamme, ennen kuin oli aika suunnata takaisin keskustan iltarientoihin. 

Aurinkoisia merimaisemia katsellessa ei voinut kuin ihailla Suomen kesän ja pääkaupunkiseudun kauneutta: kaikki tämä vai muutaman polkaisun päässä. Miten on mahdollista, että tällaiseen tulee ryhdyttyä niin harvoin? Miksi en itse saa aikaiseksi lähteä, vaikka usein vastaavia suunnitelmia haudonkin, vaan tarvitsen siihen useimmiten jonkun ulkopuolisen kimmokkeen? No, kaksin melkein aina kaunihimpi, ja nytkin oli kiva olla kaverin kanssa liikenteessä. Lomaa on vielä reilu viikko jäljellä, joten eiköhän tässä vielä keretä pyöräilemään uudelleenkin!

Tässä vielä traileri kirjoituksen pyöräilyteemaan liittyen. Elokuvaesittelyssä ei pyöräily nouse yhtä isoon osaan kuin mitä se on itse elokuvassa, mutta kannattaa silti katsoa. Tämä on aivan verraton ranskalais-belgialais-kanadalais-brittiläisenä yhteistuotantona tehty animaatio, johon tutustuin Etelä-Ranskassa asuessani. Traileri on englanninkielinen, mutta alkuperäinen elokuva on ranskankielinen ja ranskaksi se kannattaa myös katsoa. Puhetta elokuvassa on niin vähän, että kielitaidotonkin pärjää hyvin. Voilà, Les triplettes de Belville!

Islanti: Tien päällä

Kiertelimme viikon aikana lähinnä länsirannikkoa ja oli jännittävää huomata, miten yhtäältä Islanti on maantieteellisesti yllätävänkin iso ja haastava maa ja toisaalta hirmuisen pieni. Ihmisiähän koko maassa on noin 320 000, joista lähes 200 000 asuu suur-Reykjavikin alueella. Vaikka meillä oli viikko aikaa, päätimme ettemme edes yritä ajaa läpi perinteistä kehätietä ja nähdä koko maata. Koko tie Islannin ympäri kun kuitenkin on 1339 kilometriä ja ajaminen on teiden laadusta johtuen hitaampaa kuin täällä. Ajattelimme siksi, että on mukava nähdä vähän vähemmän, mutta kunnolla.


View Larger Map

Ja kunnolla näimmekin! Neljän ajopäivän aikana ehdimme nähdä upeita vuori- ja vuonomaisemia, karua sisämaata, laajoja laavakenttiä ja kauniita rannikkoseutuja. Kokonaisen päivän päätimme viettää Snæfellsjökullin kansallispuistossa ja se kyllä kannatti! Maisemat olivat kerrassaan upeita. Halusimme nimenomaan päästä omin jaloin myös kulkemaan eikä vain katsella maisemia auton ikkunasta, ja siihen tarkoitukseen seutu oli omiaan. (Ylin ja alin kuva näistä neljästä ovat kansallispuistosta, muut muualta matkanvarrelta.)

 

  
 

 

Yksi kansallispuistopäivän kohokohdista oli heti aamulla tekemämme pieni vaellus. Matkalla yöpaikastamme kansallispuiston alueelle löytyi sammunut tulivuori, jonka kraaterin reunalle vei sangen helppokulkuinen vaellusreitti. Sen lisäksi, että oli jännittävää päästä oikean tulivuoren reunalle, kävi meillä todellinen tuuri ja saimme ilmaisen yksityisopastuksen vuoren huipulle ja takaisin! Reitti lähti liikkeelle läheisen maatilan pihalta ja ilmeisesti talon koira oli ottanut tavakseen huolehtia siitä, että päivän ensimmäiset vaeltajat pääsevät turvallisesti perille. Niinpä se kulki edellämme koko parin tunnin matkan aina välillä lampaidensa perään juosten ja haukkuen, mutta aina kuitenkin luoksemme palaten.

Automatkallamme pääsimme tutustumaan vähän myös muihin kaupunkeihin kuin Reykjavikiin. Reykjavik oli todella mukava kaupunki ja ydinkeskusta muistutti minusta kokonsa puolesta lähinnä Turkua tai Tamperetta. Myös muut kaupungit olivat mukavanoloisia, mutta kieltämättä sangen pieniä. Useimmilla matkoillani olen ollut niin onnekas, että olen ainakin osan ajasta viettänyt paikallisten ystävieni kanssa ja päässyt kokemaan arkielämää. Olikin aika erilaista olla tällaisella matkalla, jossa olen täysin turistina, enkä tunne koko maassa ketään. Tässä mielessä minulla jäi selvästi sellainen olo, että varsinkin näissä pienemmissä kaupungeissa vierailu jäi kovin pinnalliseksi. Oli kiva käydä paikallisissa ravintoloissa, joissa ei välttämättä ihan yhtä usein turisteja käynyt kuin muualla reittimme varrella, mutta kontaktit paikallisiin jäivät vähäisiksi; emme mekään kyllä tällä kertaa erityisesti yrittäneet kontaktia luoda. Minulle matkustaminen on yleensä kuitenkin nimenomaan paikalliseen elämään tutustumista ja maasta oppimista yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Toki jokaisen elämä ja elämäntapa on erilainen ja elettyjä todellisuuksia on varmaankin yhtä monta kuin on ihmisiäkin, mutta minua kiinnostaakin nimenomaan tämä eri ihmisten subjektiivinen tulkinta omasta ympäristöstään. Tällä kertaa tämä puoli maahan tutustumisesta jäi puuttumaan, mutta luontokohteena matka oli täydellinen.

Snæfellsnesin lisäksi kiersimme myös perinteiset turistikohteet, kuten maailman ensimmäisen “eduskunnan”, Alþing’in,  perustamispaikan Þingvellirin kansallispuistossa, Geysirin ja Gullfossin mahtavan vesiputouksen, jonne olisi halutessaan päässyt helposti vaikka tippumaan.

 

 

Viimeisenä päivänä kävimme myös kylpemässä “Blue Lagoonissa” (Bláa lónið islanniksi) ja on pakko myöntää, että se oli huomattavasti parempi kokemus kuin olin odottanut. Olen jostain syystä aina suhtautunut vähän skeptisesti kylpylöihin ja muihin tällaisiin (osittain) ihmisten luomiin turistirysiin. Tällä kertaa skeptisyyteni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä laguunissa uiminen oli erittäin rentouttavaa ja sangen erilainen kokemus kuin mitä olin etukäteen ajatellut. Vesi oli suolaista, hämmentävän väristä ja sen lisäksi reunoilta tuprutteli välillä höyrypilviä, joiden sisällä ei nähnyt eteensä lainkaan. Kun ihmisiäkään ei ollut siellä liikaa, kokemus oli kokonaisuudessaan paljon … en tiedä mikä olisi hyvä sana … ehkä aistillisempaa kuin olin osannut kuvitellakaan. Suosittelen hyvässä seurassa kokeiltavaksi!