Poissaoloaikanani on kevät päässyt hiipimään tänne taas kerran nopeudellaan yllättäen. Pääsiäisenä lähdimme vielä alkukevään kauniinkoleista kevätpäivistä kaupunkilomalle Tukholmaan, jossa haikaillen ihastelin tyylikkäiden ja ihanasti puhuvien ruotsalaisten lisäksi suomalaisittain alkukesäisiä tunnelmia. Eikä mennyt kuin pari viikkoa ja nyt saamme täälläkin nauttia vastaavista kevätpäivistä!
Kaipa se kevät on uudestisyntymisen aikaa ihmisillekin. Ensin vähän talven jälkikohmeloissa koomaillaan ja kauhistellaan, että nytkö sitä pitäisi talviunesta jo heräillä? Oikeastiko pitäisi jaksaa, tehdä ja piristyä horroksestaan? Mutta sitten vähitellen, auringon lämmittäessä sitä lämpenee itsekin taas ajatukselle, että suunnitelmia kannattaa ja voi tehdä. Nyt täytyisi vain keksiä enää kannettava aurinkopaneeli, jolla voisi kerätä itselleen energiaa säästöön ensi talven varalle. Viisas varautuu jo hyvissä ajoin, eikö?!
Terveiset myös vanhalta ystävältäni Sir Elwoodilta ja hänen hiljaisilta väreiltään. Videon Helsinki-maisemat ovat jo "kevät-asteen" suhteen vanhettuneet, niin vehreää jokapuolella on, mutta muuten arkiset tunnelmat kaupungista ovat kyllä ihan kohdallaan kuvatessaan tätä kaupungin asteittaista havahtumista kevääseen ja kesän saapumiseen!
Vielä pari kivaa keväistä puuhavinkkiä: sunnuntaihin (15.5.) asti voi edelleen nauttia näistä:
Samalla reissulla kannattaa käydä Sanomatalossa luovuttamassa vertakin, koska sen jälkeen voi hyvillä mielin palkita itsensä Veripalvelun tarjoamalla jäätelöllä, nam!
Ja sunnuntain jälkeen:
Jos polkupyörät on jo kaivettu esiin, niin kannattaa suunnistaa Espoon puolelle saakka, Tarvaspäähän Gallen-Kallelan museoon. Jos itse näyttelyt eivät kiinnosta, niin ainakin maisemat ovat kauniit ja kahvila tunnelmallinen.(Sieltä saattaisi nopea myös saada vielä töitä kesäksi kahvilatyöntekijänä!)
Ps. Poissaollessani on myös kävijöitä kertynyt lisää ja 2000 kävijän raja mennyt rikki. Onpa kivaa, kiitos siitä!
Jo ensimmäisinä teinivuosinani oppimani kahvinjuonti on siitä lähtien ollut minulle heikkous. Ensimmäiset kahvini join varmaankin itäisten lähiöiden silloin vielä savuisissa kuppiloissa. Niissä kitkerää kahvia tarjoiltiin kellertyneistä ja halkeilleista kupeista, joihin oli pakko lisätä maitoa ja sokeria, jotta pikimustan nesteen olisi silloin vielä lapsen suu saanut nieltyä. Kotiin mennessä vaatteisiin tarttuneen tupakanhajun saattoi yhä uskottavasti selittää yleisellä kanssaihmisten kahvilakessuttelulla ilman että vanhemmat olisivat epäilleet tyttärensä sortuneen laittomuuksiin ja huonoille tavoille.
Myöhemmin kahvimakuni on kehittynyt ja maito ja sokerikin ovat jääneet matkan varrelle. Vaikka nautin suuresti laadukkaasta espressosta hyvän ravintolaillallisen jälkeen, tunnen kuitenkin edelleen vetoa kaurismäkeläisen karuihin kahvihetkiin. Ehkä kaikki lukiovuosina urheilutalon kahviossa vietetyt hyppy- ja lintsaustunnit ovat jättäneet oman romanttisen leimansa siihen nykyisin lähes olemattomaan luksukseen, joka silloin oli niin arkista ja tavallista: loputtomien tuntien ja päivien viettäminen jatkuvasti täyttyvän kahvikupin äärellä muiden kohtalotovereiden seurassa, joiden kanssa jaettiin lähes kaikki elämän ilot ja surut – niin omat kuin muidenkin.
Ehkä juuri tuon arkisuuden takia sydämeni hypähtää huomatessani, että keskelle kolmen koon supermarketin leipä-juusto-leikkele-osastoa onkin kuin tyhjästä ilmestynyt halpoja kokoontaitettavia tuoleja pöytineen, joiden vieressä Pauligin-esiliinaan sonnustautunut kiharahiuksinen kuuttakymppiä lähestyvä nainen myy kahvia ja Fazerin leipomon paistamia korvapuusteja. Tai kun heti rautakaupan sisäänkäynnin vieressä on lähinnä harmaata, betonista teollisuushallia muistuttuvaan tilaan pystytetty kiinteä kahvila sisäänkäynteineen, tiskeineen ja iltapäivälehtitelineineen ja jonka pöydissä työtakkeihin pukeutuneet miehet lippalakeissaan hörppivät sumppiaan sokerimunkki toisessa kädessä. Tuollaiset pienet hetket elämästä saavat minut jostain syystä usein herkistymään ja ehkä myös kaipaamaan mennyttä ja jollain tavoin menetettyä aikaa.
Viime aikoina olen yrittänyt parhaani mukaan hakeutua tuollaisiin pieniin hetkiin välttääkseni joutumasta siihen paljon puhuttuun ja parjattuun muka-ikuisen-kiireen-loukkuun. Vaikka mielellään muutaman kahvilan lisää Töölöön ottaisin, löytyy täältä kuitenkin onneksi useampi jo ennestään. Niitä olen parhaani mukaan kierrellyt.
Tin Tin Tango on varmaankin suurelle osalle myös ei-töölöläisistä kahvittelijoista tuttu paikka. Se on käytännössä aina auki ja siellä saa sekä hyvää kahvia että aamupalaa koko päivän. Tin Tin Tangon saunaa ja pyykkikonetta en ole testannut, mutta muut palvelut ovat kyllä kokeilun arvoisia. Nimensä mukaisesti ranskalaiseen bistrotyyliin sisustetun kahvilan seiniä koristavat belgialaisseikkailija Tintin kuvat ja joinain kertoina myös paikan chansonin-omaiset musiikkivalinnat ovat viitanneet ranskankielisen maailman suuntaan.
Kansallismuson takaa puolestaan löytyy Kahvila Marocco, josta pidän myös kovasti. Marocco on auki lähinnä aamuaikaisesta alkuiltaan, joten työiltoina sinne ikävä kyllä harvoin ehtii. Monesta muusta nykykahvilasta poiketen Kahvila Marocossa tarjotaan lähinnä paikanpäällä valmistettuja ruokia ja herkkuja, mikä on piristävää vaihtelua ketjuhötön tilalle.
Lähempänä keskustaa Arkadiankadulta löytyy lähes vierivierestä Sininen Baari ja Café Red. Sinistä Baaria en ikävä kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sillä se on auki vain arkisin päiväsaikaan. Paras yritykseni oli kuluneella viikolla, kun saavuin paikalle varttia ennen sulkemisaikaa, jolloin vitriini ja kahvinkeitin olivat jo tyhjinä. Äkkiseltään sanoisin, että paikka vaikuttaa vielä astetta konstailemattomammalta (hauska sana!) kuin naapurinsa Café Red. Café Redin aukiolojat ovat samantyyliset Kahvila Marocon kanssa, joten ei sinnekään tule varmaan jatkossa usein eksyttyä. Paikka oli kuitenkin mukava, latte oli hyvää ja takimmaisessa huoneessa (jonka löytää, jos uskaltaa seikkailla tiskin vierestä takakäytävälle) järjestetään usein taidenäyttelyitä, joita voi käydä ohikulkiessaan kurkkaamassa.
Aika lähellä näitä, Taidehallin kulmalta löytyy myös jo aiemmin mainitsemani Kahvila Soihtu, joka kaikkien edeltäjiensä tavoin on myös suht edullinen keskustan yleiseen hintatasoon verrattuna. Aluksi paikka tuntui ja tuoksui minusta vähän omituiselta ja suhtauduin siihen hiukan epäilevästi. Loppujen lopuksi viihdyin kuitenkin oikein hyvin paikassa satunnaisesti työskentelevän vapaaehtoisnuoren kanssa jutustellessa. On sitä hullumpiakin tapoja viettää aikaa kuin keskustella (hyvän!) kahvikupposen äärellä lukiolaisseurassa maanantai-iltapäivän kuluksi – melkein kuin silloin joskus!
Ja loppuun vielä teemaan sopivasti Oodi kahville à la Twin Peaks :)
Jos koko vuoden tilastoja verrataan, miksi työpaikan perjantaipulloarvonnan voitot keskittyvät lähinnä samalle 2-3 henkilölle, vaikka arvontaan osallistujia olisi pitkälti toistakymmentä?
Miksi irtohiukset kertyvät villatakeissa kainaloihin?
Miksi ravintolassa aina juuri minun tilaukseni unohdetaan tai mokataan tai jokin muu menee minun kohdallani pieleen?
(En ole ainut, joka on tähän kiinnittänyt huomiota.)
Mistä keittiöömme ilmestyy kaunis perhonen keskellä pimeintä talvea?
Mitä perhoselle tulisi tehdä?
Miten hyvät ystävät tai pariskunnat sattuvat usein ajattelemaan samaa asiaa tismalleen samaan aikaan, vaikkei siitä olisi puhuttu moneen tuntiin tai päivään?
Miksi joihinkin ihmisiin törmää Turussa jatkuvasti kadulla, vaikka ei seuraisikaan mitään tiettyä päivärytmiä ja toisiin puolestaan ei ikinä?
Miksi kuitit ja lappuset eivät katoa kaaokseenkaan niin kauan kun ei siivoa ja miksi niitä ei ikinä löydy mistään, kun kaikki on järjestyksessä?
Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut Helsingin ruokatarjonnasta. Vuoden varrella olemme kuitenkin raportointihiljaisuudesta huolimatta säännöllisesti käyneet ulkona syömässä. Pelkästään Töölössä tuntuu tarjontaa olevan yllinkyllin ja vielä kun parhaissa paikoissa haluaisi käydä uudelleenkin, eivät aika ja rahat tunnu riittävän. Myöskin perisuomalainen säästäväisyyden ja kohtuullisuuden pieni henki nalkuttaa säännöllisesti jossain takaraivossa ja muistuttaa rasittavalla äänellään kotiruoan ja säästötilin saldon kasvattamisen tärkeydestä. Vaikka ääni kutsuukin ulkona syömistämme paheeksi, emme me ole suostuneet nautinnostamme luopumaan, vaan johdonmukaisesti käyneet Töölön ravintoloita läpi!
USA:n vuotenani hurahdin lopullisesti sushiin ja myös Suomeen palattuani olen yrittänyt löytää täydellistä sushi-ravintolaa. Meidänkin kulmillamme sushipaikkoja on kolme, ja mikä mukavinta ne ovat kaikki varsin erilaisia luonteeltaan. Pohjoisella Hesperiankadulla löytyy Umeshu, joka ei ole suuren suuri, mutta josta saa kohtuuhintaan sangen maukasta sushia. Kulman taka Runeberginkadulta löytyy puolestaan vieläkin pienempi Gyosai-Sushi, jossa taitaa olla kokonaiset viisi asiakaspaikkaa. Ravintola on kuulemani mukaan myös Helsingin pienin anniskeluoikeudet omaava ravintola, ja sieltä saa palanpainikkeeksi japanilaista olutta. Paikka on kulmakunnan sushi-ravintoloista kenties autenttisin siinä mielessä, että sushilan pyörittäjät olivat ainakin käydessämme japanilaisia ja annoksia odotellessa voi katsella Japanin televisiota. Muutenkin paikka on aika hauska, mutta ruokalista on kuitenkin muita Töölön sushi-paikkoja suppeampi, eikä ravintolassa ole ilmeisesti varsinaista keittiötä ollenkaan, sillä listalla ei tainnut olla ainoatakaan kypsennettyä sushi-annosta.
Suurin, kallein ja laadultaan ehkä paras sushi-ravintola Töölössä on mielestäni Tokyo 55. Sisustus on hieno, paikka on suosittu ja listalla on paljon valinnan varaa. Arkikäyntejä ajatellen kallistuisin ehkä Umeshun puoleen, mutta juhlaillallisia ajatellen Tokyo 55 on kyllä meillä ollut hyvä valinta. Suomessa tunnutaan usein pitävän nigireitä aitona oikeana sushina, mutta Kaliforniassa minä hullaannuin sen sijaan makeihin, eli sushi-rulliin, joiden tarjonta ei ikävä kyllä ole Suomessa ihan samaa luokkaa. Vielä en ole Suomesta onnistunut Yhdysvaltain tarjonnan veroista sushia löytämään, mutta “onneksi” japanilaista sushia en ole edes maistanut, sillä se on kuulemma käsittämättömän hyvää. Sushivihjeitä otetaan ilolla vastaan!
Fez - The Moroccan Experience (Kuva ravintolan kotisivuilta.)
Töölön ravintolatarjonnassa on mukavaa se, että etnisiä, mutta erityisesti myös suomalaisia ravintoloita löytyy joka lähtöön: on kebab-paikkoja, edullisia perusruokaravintoloita ja myös kalliimpia paikkoja erikoisiltoja varten. Yksi harmillinen viime aikojen menetys on marokkolainen Fez, jossa kävimme muun muassa juhlimassa valmistujaisiani. Hienosti sisustettu ja hinta-laatu suhteeltaan loistava paikka on ilmeisesti muuttamassa. Fezin Facebook-sivujen mukaan he avaavat syksyn aikana ovensa uudelleen jossain lähempänä keskustaa. Toivotaan näin, sillä heidän tagine-“patansa” ovat kerrassaan suussasulavia, ja olisi sääli, jos niistä ei enää pääsisi Helsingissä nauttimaan.
Caloniuksenkadulta puolestaan löytyy yksityiskohtia vaalien sisustettu venäläinen ravintola Troikka. Paikka on tyyriin puoleinen, mutta ruoka on kyllä aina ollut hyvää, joskin sangen raskasta. Talvi-iltojen lämmikkeeksi paikka on kuitenkin omiaan ja ilmapiiri ihan omanlaisensa.
Troikan vastapainoksi hyvää ja halpaa pikkupurtavaa saa puolestaan espanjalaistyylisestä, hauskoin seinämaalauksin koristellusta tapas-paikasta nimeltään Bar Teos. Palvelun laatu ja tehokkuus vaihtelee paljon päivästä riippuen; usein sana mañana kuvailee hyvin paikan henkeä ja tarjoiluhenkilökunnan alkuperää. On siis hyvä myös osata englantia (tai espanjaa), mikäli haluaa lisätietoja ruokalistasta. Teokseen ei kannata potentiaalisesti pitkän odotusajan takia mennä nälkäisenä, mutta silti kannattaa varata tarpeeksi tilaa vatsaan. Listalla on paljon hyvänmakuisia vaihtoehtoja ja jälkiruoista suosittelen erityisesti sorbettia ja suklaamarkiisia, nam!
Suomalaista ruokaa tarjoavista paikoista arkisuosikkini on varmaankin Museokadun KuuKuu. Paikka on mukava niin syömiseen kuin juomiseenkin ja hinnatkin kohtuullisia. Henkilökohtainen suosikkini KuuKuun ruokalistalla on paistetut silakat ja myös lohikeitto on hyvää. Suomalaisen ruoan tarjoaja on myös uusi suosikkiravintolamme Aito, joka tämäkin sijaitsee Museokadulla. Aito sopii korkeamman hintansa puolesta paremmin juhlailtaa varten, vaikka ilmapiiriltään se suosii kaikenlaista fiilistelyä. Koska ruoka ja palvelu olivat siellä käydessämme erinomaista, olemmekin yrittäneet keksiä jonkun juhlanaiheen, jonka verukkeella voisimme mennä sinne uudelleen pikapuoliin.
Ruokaraportointi jatkuu varmasti myöhemmin, sillä uusia paikkoja tuntuu Töölöön ilmestyvän jatkuvasti! Seuraavina listalla ovat ainakin Töölöntorin uusi kreikkalainen El Greco sekä sen läheisyydestä löytyvä ranskalaistyylinen ravintola Bistro Leon. Tänään on kuitenkin luvassa kotikokkini valmistama, helposti useimmat ravintolaruoat päihittävä, gourmet-illallinen: ankanrintaa shalottisipuli-portviinikastikkeessa paahdettujen uunijuuresten kera. Viinisuositus: kalifornialainen, itse viinitilalta ostettu ja maahantuotu Pinot Noir. Délicieux!
Huomenna loma alkaa tosissaan, sillä silloin suuntaamme lomamatkalle Islantiin! Jännitys on huipussaan ja matkalaukut pakattuina. Toivotaan, että matka sujuu suunnitelmien mukaan, ja etteivät keväällä aktivoituneet tulivuoret hermoile turhia meidän reissumme aikana!
Muutenkin on ollut kiva viettää kesäisiä vapaapäiviä, kun aurinko on tuntunut viihtyvän taivaalla. Alkuviikon kaupungilla aamupalailu on saanut myös onnistunutta jatkoa: eilen vietimme siskon lasten kanssa aamupalahetken kauppatorin Café Köketissä ja tänään pääsin viimein testaamaan pari päivää sitten löytämääni Kahvila Tyyniä/Tyyntä. Bongasin sen alkuviikosta Töölönlahden rannasta ihan ravintola Töölönrannan vierestä. Siellä oli hauska nauttia lämpimiä karjalanpiirakoita ilman ylimääräisiä lokkeja ja niiden riekuntaa. Kahvila on ilmeisesti aika uusi, ja työntekijät olivat ensimmäistä päivää treenaamassa. Jonoa kun ei kuitenkaan ollut siihen aikaan aamusta, niin se toi vaan mukavaa lisätunnelmaa. Omistaja (?) kertoi, että myöhemmin kesällä kahvilan terassilla (sisätiloja ei kahvilassa itse asiassa olekaan) on tarkoitus näyttää elokuvia sekä kuulla dj:den soitantaa. Kotisivua ei paikalla ole, mutta Facebook-ryhmä kuulemma kyllä. Itse en onnistunut sitä löytämään, mutta pääasia että löysin kahvilan!
Ps. Glorian nettisivuilta löytyi artikkeli Kahvikioski Tyynistä, mistä löytyy muun muassa kahvilan aukioloajat. Kahvila ympäristöineen on kyllä huomattavasti mukavamman oloinen oikeasti kuin artikkelin kuvassa.
No nyt se on viimein täällä, kesäloma! Tämän työvuoden jälkeen se tulee kyllä tosiaankin tarpeeseen ja odotan innolla kaikkia seikkailuja, mitä kesä toivottavasti tuo tullessaan.
Lupaavasti loma on ainakin lähtenyt käyntiin. Juhannuksen vietimme kansainvälisessä seurassa kaverin kaverin mökillä Karkkilassa. Yhdessä naureskelimme, että kyllä Candyville on paljon parempi paikka viettää juhannusta kuin vaikka Wienerville; ei niin että Nakkilassa paikkana mitään vikaa olisi! Perjantai-illan vietimme jo perinteeksi muodostuneessa juhannussateessa, mutta loppuviikonlopun sää vaihtelikin ihanan kesäpsykedeelisestä aurinko-sade-aurinko-aurinkosade -ilmasta sunnuntain hellekeliin. Syötyä tuli enemmän kuin kylliksi ja pääsimme myös nauttimaan elämämme ensimmäisistä itsetehdyistä loimulohista; oli kyllä hyvää!
Ihaninta oli kuitenkin päästä luontoon! Partiovuosinani vietin paljonkin aikaa luonnossa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut loppujen lopuksi retkeiltyä hirveän vähän. Vaikka nyt hyttysenpuremia löytyykin lähes jokaisesta ruumiinosasta oli silti ihana päästä metsään maistelemaan ketunleipiä ja metsämansikoita ja nauttia järviveden liplatuksesta ja sen makeasta mausta taas pitkän tauon jälkeen. Oli myös hauska nähdä, miten antoisia nämä luontokokemukset ja puunhakkuuseikkailut olivat juhannusporukkamme ulkomaalaisvahvistuksille. Ehkä talviseen kaupunki-Suomeen tottuneen kumppaninikin on tämän jälkeen vähän helpompi ymmärtää, miksi täällä joku saattaisi haluta asua myös ihan pysyvästi...
Tänään olen aloittanut loman leppoisasti kesä-Helsingistä nauttien. Aamulla heräsin töihin lähteneen puoliskoni kanssa samaan aikaan ja menin aamupalalle Taivallahden rantaan erääseen kahvila-elintarvikekioskiin, jota olen halunnut testata jo yli vuoden päivät. Paikka oli mukavan yksinkertainen, perus kioski-kahvila, jossa oli mukava juoda kahden euron lattea (!!) ja lueskella aamun Hesaria kaikessa rauhassa.
Lehden luettuani suuntasin Stokkalle ruokaostoksille. Pyöräilyyn hurahtaneena menin kuitenkin pidempää reittiä Väiskin puiston läpi Hietaniemen kautta Kaivopuiston ympäri Kauppatorille ja keskustaan. En edelleenkään osaa kuin ihmetellä pyöräilyn ihanuutta ja mahdollisuuksia näin hyvillä kesäkeleillä! Helsingin pyörätiet ja -kulttuuri eivät itsessään ole kovinkaan kummoiset, mutta nautin silti suunnattomasta elinreviirin laajenemisesta. Tähän asti olemme pitkälti kävelleet joka paikkaan, mutta vaikka sekin on kivaa, on se myös aikaa vievää. Pyörällä Kaivopuistoon hurauttaa tietöistä huolimatta hetkessä ja Seurasaareenkin pääsee mukavasti iltakävelylle ilman että matkaan tarvitsee valmistautua kuin koko päivän retkeen.
Ihmisten pyöräilytapoja kyllä välillä ihmettelen. Kypärättömän pyöräilyn pystyn vielä jotenkuten käsittämään, mutta en kyllä ymmärrä, miten niin moni ihminen uskaltaa puhua kännykkään pyöräillessään ja välillä vielä lapsi kyydissä! Jalankulkijoita, suojateitä ja keskellä pyörätietä olevia puita/sähkökaappeja/tietöitä saa muutenkin ajaessaan varoa vähän väliä, ja silti ihmiset tuntuvat ajattelevan, että kännykkään puhuminen ylämäessä tai kahtakymppiä ajaessa on täysin järkevää. Kavereiden pyörahaavereista kuultuani on minusta ehkä tullut pelkuripyöräilijä, mutta mieluummin pysyn kunnossa sekä yläpäästä että alapäästä enkä lisää turhia häiriötekijöitä pyöräilyäni vaikeuttamaan.
Tästä pienestä hermoilusta huolimatta pyörämatka oli ihana! Auringossa kimalteleva meri ja torikahviloiden hälinä saa minut aina hyvälle tuulelle. Keskellä päivää Akateemisessa ja Stokkallakin oli kiva asioida; ihmisiä ei ollut liikaa ja myyjiäkin tarpeeksi. Ehkäpä juhannusseurani innoittamana olin vähän joulutuulella ja innostuin ostamaan siianmätiä. Juhannuspöytään amerikansuomalainen ystäväni toi nimittäin piparkakkuja. Hän on aina käynyt Suomessa jouluaikaan, jolloin joka paikassa on ollut tarjolla pipareita. Näin ollen hän tietysti ajatteli, että ne ovat tyypillinen suomalainen jälkiruoka eikä niinkään jouluherkku. Hyviltä ne maistuivat näin keskikesälläkin; ehkä itsekin olisi välillä hyvä rikkoa totuttuja tapoja ja syödä vaikka joulutorttuja tai laskiaispullia silloin kun siltä tuntuu, vaikka vuodenaika väärä olisikin!
Nyt on kai vielä vähän aikaista tietää, mistä laulusta tulee tämän kesän renkutus, mutta laitan tähän loppuun vielä minun henkilökohtaiseksi suosikikseni "kesähitti-skabassa" nousseen laulun. Aina välillä olen Jukka Poikaan eri tapahtumissa törmännyt (kuten Kauppatorilla Helsingin silakkamarkkinoilla pari kesää sitten) ja joka kerta on tullut mukavan leppoisa fiilis, vaikka levyä en välttämättä ostaisikaan. "Mä haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa./ En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,/niinkuin enkelit tekee./ Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee sun päiviin./Anna mun nostaa sut pilviin, sillä enkelit tekee niin." Kivaa kesää kaikille!
Täällä Etu-Töölössä on tosi mukava asua. Varsinkin näin kesäkeleillä, kun ei tarvitse palella sisätiloissa! Muutamana menneenä viikonloppuna täällä asuminen on tuntunut oikein erityisen luksukselta. Ystäviä muualta Suomessa on käynyt kylässä, heitä on ollut kiva nähdä ja sen myötä olen taas itsekin innostunut kiertelemään kaupunkia huvikseni. Väiskin puisto, Taivallahden ranta ja kävelyretket keskustan tapahtumiin ovat kaikki niin helposti saavutettavissa!
Turusta yökylään tulleella ystävälläni oli eräänä aurinkoisena lauantaiaamuna loistoidea: hän ehdotti että aamupala-/brunssiravintolan sijaan otammekin omat eväät mukaan ja menemme puistoon aamupalalle. Eihän tämä kovin originelliltä idealta sinänsä tunnu, mutta jotenkin pitkän ja kylmän talven jälkeen en itse ollut osannut vielä ollenkaan totuttautua ajatukseen, että aamupalaa voisi nauttia jossain muualla kuin sisätiloissa. Kyllä Väiskin puiston auringossa itse täytetyt reissarit maistuivat hyviltä, eivät ollenkaan yhtä kuivilta kuin vielä edellisenä aamuna ennen töihin lähtöä. Oli sinne puistoon muutama muukin ihminen eksynyt nauttimaan päivästä.
Aurinkoisten aamupalojen lisäksi kesässähän on tietysti ihanaa jäätelö! Taivallahden rannasta löytyy myös aika hyvä Helsingin jäätelötehtaan jäätelökioski. Maultaan heidän jäätelönsä ei ole ihan minun ykkössuosikkieni joukossa, vaikka yhtiön 1922 aloittaneet perustajat olivatkin Italiasta kotoisin ja yleisesti ottaen voisi sanoa, että ei ole italialaisen jäätelön voittanutta! Onneksi sangen hintava pallo on ainakin kooltaan hintansa väärtti! Jos haluaa olla fiksu ja järkevä, niin kannattaa ehdottomasti pyytää jäätelö kuppiin. Mikäli aitoon kesäfiilikseen pääseminen vaatii kuitenkin tahmaisia sormia ja jäätelötahroja t-paidassa, niin suosittelen vanhanajan vohvelia!
Kävelyretkiltä meren rannassa olen saanut inspiraatiota myös kotitaloustöihin. Vielä ei inspiraatio ole johtanut tositoimiin, mutta jäätelökioskin lähettyviltä löytyvä aito oikea mattolaituri näytti aika idylliseltä. Sitä saa kaiken lisäksi yhä myös oikeasti käyttää mattojen pesuun, toisin kuin monilla sisävesialueilla. Sillä kertaa voiton veti kuitenkin viereinen Meritallin terassi, josta on ihanan rentouttavat näkymät sekä merelle että mattolaiturille. Suosittelen lämpimästi varsinkin kauniiden kesäiltojen iloksi!
Muista kulmilla vieraillesta kesäiloista mainittakoon Naisten Kymppi, jota kävin tänä vuonna ensi kertaa seuraamassa reitin varrelta. Aika hyväntuuliselta meininki näytti, joten ehkäpä ensi vuonna uskaltaudun itsekin mukaan, jos olen siihen aikaan vuodesta maisemissa. Kävin tutkailemassa etukäteen tapahtuman nettisivuja. Oli aika kiva yllätys huomata, että tapahtuma on alunperin 80-luvulla alkanut pienen lenkkiporukan toimesta. He olisivat halunneet osallistua juoksutapahtumaan treenattuaan yhdessä säännöllisesti jonkun aikaa. Kaikki olemassa olleet tapahtumat olivat kuitenkin heidän makuunsa liian kilpailuhenkisiä, joten he päättivät aloittaa oman, vähemmän vakavamielisen tapahtumansa. Ensimmäisessä Naisten kympissä (1984) juoksi sitten 368 naista ympäri Kaivopuistoa kymmenen kilometrin verran. On siitä aika pitkälle tultu, sillä tänä vuonna tapahtumassa oli lähes 18 500 osallistujaa! Mitenköhän minun kerran viikossa punttikselle ja kerran kuussa sauvakävelylle harrastukseni vertautuvat tähän... Tässä vähän haastetta, meidän itse kunkin kuntoiluproggiksille! :)
Taas on aika hurahtanut hirmuvauhtia eteenpäin ja sillä välin pääsi kesän saapuminen yllättämään! Viime viikonloppukin tuntui ihan luksuslomalta. Keskiviikkona lähdimme työporukalla töistä vähän aikaisemmin korkkaamaan terassikauden heti ensimmäisenä lämpimänä päivänä. Myös helatorstain jälkeinen perjantai oli minulla lapsenvahtivelvotteista johtuen vapaata, joten viikonlopusta tuli loppujen lopuksi aika mukavan pitkä. Tänään kotimatkalla sitten fiilistelin kulmapuiston letkeää tunnelmaa; vielä vähän aikaa sitten lumi peitti koko nurmikkoalueen, mutta nyt siellä loistivat kauniisti istutetut kesäkukat eri väreissään ja lähes joka penkillä istui joku lukemassa kirjaa tai vain nauttimassa kesäauringosta. Ihanaa!
Myös muuta ihanuutta on löytynyt taas elämään. Tämän viikon kohokohdaksi on jo nyt osoittautunut H:n uusi pyörä. Tai pyörä itsessään on vanha "sukukalleus", mutta H:lle se on Suomessa ensimmäinen. Tänään suuntasimmekin heti kypäräostoksille ja sieltä suoraan pyöräseikkailulle "radan toiselle puolen". Kummasti elinreviiri kasvaa kun saa renkaat alle! Talvella kävelin samaa reittiä käänteisenä versiona entisen amerikkalaisen suomen kielen oppilaani kanssa kauniissa talviauringossa. Silloin matka Töölöstä Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta Tokoinrantaan tuntui kestävän tosi kauan, vaikka se ihanaa olikin. Tänään puolestaan pyörällä saman reitin saattoi hilpaista hetkessä ja vetää vielä pari ylimääräistä kuriositeettirundia kaupan päälle, eikä tuntunut missään! (Paitsi tietysti kesän ensimmäisen pyöräilyn ollessa kyseessä, on pakko rehellisyyden nimissä myöntää että takamus on kieltämättä aika hellänä!)
Matkan varrelta löytyi myös taas pari paikkaa, mitkä pitää ehdottomasti testata jossain vaiheessa kesää. Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa en ole koskaan käynyt, ja nyt kun Oopperan viereinen talvipuutarhakin on yli vuoden kiinni remontin takia niin tekosyitä on kai turha enää keksiä. Kasvipuutarhaa vastapäätä on myös tänä kesänä avattu ravintola/terassi Cafe Piritta, jonka kesäruokalista ei näyttänyt turhan tyyriiltä. Saattaa olla, että suuntaamme pyörämme sinne joku toinenkin kesäilta!
Ja tähän loppuun vielä hyvän mielen kesätunnelmia naapurimaalta lapsuuteni ultimate-kesähitin tahdissa. Miehet ovat ehkä vanhentuneet, mutta laulun lyriikoiden nuoruuden into ja kesäinen intohimo eivät ole mielestäni vanhentuneet päivääkään. Ja Ruotsista kun on kyse: tietysti live-esitys Skansenilta! :)
Tässä kotiin päästyänikin olen vielä miettinyt Kuopion matkaa. Työn kannalta reissu oli ehkä hieman turha, mutta samaan aikaan sain kuitenkin yksityiselämääni taas kerran kaikenlaisia uusia oivalluksia. Yksi niistä oli se, että Kuopiosta kotoisin olevia kavereitani lukuunottamatta en tiedä Kuopiosta paljon mitään, eikä moni tuttavistanikaan tiedä. Tässä siis pienen pieni Kuopio-esittely - voilà!
Kuopion keskusta on aikalailla samanlainen, kuin minkä tahansa suomalaisen kaupungin keskusta. On rautatieasema, josta noin viiden minuutin kävelymatkan päässä sijaitsee tori. Toria ympäröivät tietystikin pääasiallisesti suht' rumat, 60-70 -luvuilla rakennetut talot; poikkeuksina luonnollisesti kaupungintalo sekä Kauppahalli.
Kauppahallin erikoisuus (tai ainakin sellaisena sitä mainostettiin) oli maailman pienimmät kalakukot. Koska en ennen ollut kalakukkoa maistanut, päätin kokeilla lohi- ja muikkukukkovaihtoehdoista perinteisempää, eli muikkukukkoa. Aika kuivaahan tuo oli, mutta ihan hyvää. Huvin vuoksi testaamani perunarieska oli puolestaan oikein makoisa. Kilautin myös kaverille saadakseni vihjeitä alunperin kuopiolaiselta ystävältäni ja hänen neuvoonsa luottaen vierailin torilla myös Hanna Partasen kojulla (Partasia on myös muita, mutta tämä on kuulemma paras!). Sieltä hankin rasvaa tirisevän lämpöisen lihapiirakan, sekä vähintään yhtä terveellisen sokeri(posso)munkin. Ikinä ennen en ole syönyt munkkia, missä olisi ollut yhtä paljon omenahilloa kuin tässä - ihanaa!
Rumien rakennusten lisäksi Kuopiossa oli myös hauskoja yllätyksiä. Kaupungista löytyi perinteisesti sekä ortodoksinen että luterilainen kirkko. Myös museo oli ulkoapäin hieno ja "sanomatalon" edessä ollut patsas oli veikeä muistutus menneistä ajoista. Tämän lisäksi Kuopiossa oli ihan yllättävän runsas ravintolatarjonta! Kuvan Helmi-ravintolaa en testannut, mutta melkein yhtä "kutsuvannäköiseen" paikkaan uskaltauduimme illalliselle tutustuessamme netistä bongaamani Bierstube-olutravintolan superhalpoihin ruokatarjoiluihin. Vaikka sisäänastuessa Karhu-merkkien koristamat ikkunat vähän epäilyttivätkin, ei loppuillasta kyllä tarvinnut olla yhtään pettynyt valintaan!
En myöskään tiennyt aiemmin, että Kuopiolla on ollut kunnia toimia varsin monen kuuluisan suomalaisen kotipaikkana. Mm. Maria Jotuni, Minna Canth sekä J.V. Snellman ovat kaikki majailleet Kuopiossa jossain vaiheessa elämäänsä. Olikohan tuon ajan Kuopiossa jotain erityistä, mikä sai nämä tunnetut naiset kirjoittamaan niin suorasukaisesti naisten elämästä? Tai liekö Kuopion kauniit järvimaisemat saaneet sulkakynät heilumaan ja filosofin ajatusnystyrät hyrräämään? Tiedä häntä. Minulle ne kuitenkin olivat matkan parasta antia. Ja matkustajasatamassa jäätelöjään syömässä olleet pikkupojat muistuttivat minulle pitkästä aikaa pelkällä olemassaolollaan, mitä hetkessä eläminen voi tarkoittaa. Miksi turhaan stressata kaverin kanssa etukäteen minuuttikaupalla puhelimessa, että mihin mennään tai mitä tehdään. Pitäisi vain useammin "lähteä ulos" miettimättä turhaan, mitä siellä ulkona tehdään; mennään vaan ja katsotaan mitä sitten tapahtuu!
Valittelin tuossa jonkun aikaa sitten väsyneenä päivänä toiselle puoliskolleni elämänmenoa ihan yleisesti ottaen. Havahduin järkytyksekseni huomaamaan, etten oikeasti muistanut, milloin olisin viimeksi nauranut oikein vatsa kippurassa ja vedet silmissä.
Toiminnan (tai ainakin jonkinasteisen toiminnan) ihmisenä päätin, että asialle on tehtävä jotain. Kävimme vaihtoehtoina läpi Anttilaan juoksemisen ja ainakin kolmen Simpsons-kauden ostamisen tai vastaavasti Monthy Python -paketin hankkimisen. Päätimme kuitenkin odottaa näiden hankintojen kanssa vielä jonkin aikaa ja ihan oikeasti myös miettiä, miten sitä arkipäivän iloisuuden määrää saisi lisättyä. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan! Itsehoidon alkuun olen määrännyt sauvakävelyn ja punttisalikäyntien uudelleen aloittamisen; toivotaan että liikunnan lisääminen myös osaltaan vaikuttaisi vireystilaani...
(Kuva on otettu alkuvuoden Ranskan-matkalta. Pieni tehtävä: etsi kuvan henkilöistä yksi heitä kaikkia yhdistävä piirre ;) )
Itsehoitokuurin toiseen vaiheeseen kuului nauraminen. Turussa asuessani kävin useinkin yliopistolla järjestetyissä stand up -illoissa, mutta täällä Helsingissä mm. seuralaiseni kielivalikoimasta johtuen, ovat komediaillat jääneet vähän vähemmälle. Bottalla järjestetään kuitenkin aina välillä englanninkielisiäkin stand up -iltoja ja oli kyllä kiva käydä pitkästä aikaa kuuntelemassa amatöörien ja ammattilaisten "huumorointia". Sen illan ohjelmisto ei ollut ehkä aivan parhaimmasta päästä, mutta on se silti ihailtavaa, miten jotkut uskaltavat ja osaavat laittaa itsensä likoon sillä tavoin.
Minulle illan kohokohta, itse asiassa aika yllättäen, oli komediaillan jälkeen alkaneet ihka oikeat lavatanssit! Koomikoiden tarinoidessa olinkin vähän ihmetellyt mikkiständien ympäri kiedottuja (teko)koivunoksia sekä lavalla olleita bändikamoja, joihin kuului myös haitari. Komeadiayleisön osittain poistuttua paikalta täyttyi Manalan yläkerran sali hienosti kellohameisiin ja muihin tanssivaatteisiin pukeutuneista ihmisistä, joiden keski-ikä oli selkeästi olettamaani alempi. Meistä kumpikaan ei oikeasti osaa tanssia, mutta kyllä mekin uskaltauduimme lattialla pikaisesti pyörähtämään taitavampien tanssijoiden meitä sulavasti väistäessä.
Tämä urbaani lavatanssikokemus oli kyllä oikein kunnon annos arjen eksotiikkaa, sillä lähiössä kasvaneena ja ennemminkin ulkomailla matkanneena ovat minulta suomalaiset lavatanssit jääneet aikalailla pimentoon. Näitä tanssijoita katsellessa tuli kuitenkin oikeasti hymy huuleen: tanssin ilo oikein loisti ihmisten kasvoilta ja selkeästikin tämän perjantai-illan vietossa prioriteetti oli jossain ihan muualla kuin kaljan kittaamisessa, vaikka sitäkin oli saatavilla. Meistä oli myös hauskaa yrittää selvittää tanssien kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä ja toimintatapoja; niin vinhaan tahtiin vaihtuivat ihmisten parit, vaikka yhteisestä tanssityylistä olisi saattanut luulla, että yhdessä on tanssittu vuosikausia. Ei voi muuta kuin ihaillen ja ystävällismielisesti kadehtia!
Alla pieni maistiainen vielä (alku)illan esiintyjätarjonnasta. Suosittelen lämpimästi vastaavaa reseptiä myös muille naurunnälkäisille!
Eilen kävimme pitkästä aikaa uudessa ravintolassa syömässä. H. oli ollut taas lähes viikon konserttimatkalla, tällä kertaa eri puolilla Saksaa kierrellen kuuntelemassa kaiken maailman säveltäjiä (en edes yritä enää pysyä perässä, mikä teos/säveltäjä on milläkin kertaa kyseessä), joten halusin juhlistaa hänen kotiinpaluutaan. Siksipä päätin, että nyt mennään uuteen ravintolaan syömään ja olkoon vaikka vähän hintavampi paikka, mutta minä piffaan kultani kotiinpaluun kunniaksi!
Tähän väliin on todettava, että tiedän kyllä miten kornilta kuulostaa juhlia vain viiden päivän poissaolon jälkeen. Pakko on kuitenkin myöntää, että näin ensikerran vakavasti pariuduttuani minusta on tullut juuri sellainen höpsö, jolle itse aiemmin hyväntahtoisesti naureskelin. Ei sille vaan voi mitään, että yksin kotona on paljon tylsempää kuin toisen kanssa, vaikka yksinkin on kivaa. Jotenkin siitä toisesta ja sen seurasta kuitenkin tykkää sellaisella tavalla, mitä en sinkkuudessani pystynyt ymmärtämään, vaikka paljon parisuhteista mielestäni ymmärsinkin. (Kuva on Maija Vuorelan piirtämä, löytyy Helsingin Sanomien e-korttipalvelusta.)
Noh, tällä kertaa juhlapaikaksi valikoitui Runeberginkadun ja Mannerheimintien risteyksestä löytyvä Carelia. Olemme useasti aiemminkin miettineet sinne menemistä, mutta jotenkin ruokalistan antimet eivät ole olleet tarpeeksi houkuttelevia niiden hinnoitteluun nähden. Itseasiassa H. olisi halunnut viedä minut sinne jo ensimmäisillä treffeillämme. Treffit eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä ennen ravintolaillallista (josta minua ei oltu etukäteen informoitu), treffeihin olisi sisältynyt Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva. Koska suomalaisen oopperan kokemukseni perustuvat ainoastaan urheiluoopperaan Paavo Nurmi, ja koska muistin yläasteen äidinkielentunneilta Punainen viiva -kirjan olleen supermasentava, kieltäydyin jollain verukkeelle treffeistä ja pakotin H:n Turun vierailulle, jonka ohjelmaan ei sisältynyt suomalaista oopperaa. Ne treffit myös näyttävät päättyneen erittäin hyvin! :)
Carelia oli paikkana oikein mukava, ranskalaishenkinen ravintola. Paikka oli hieno, palvelu oli hyvää ja ruokakin tehty keskimääräistä huolellisemmin. Kaikesta tästä huolimatta, ei vierailu kuitenkaan ollut (ruoan osalta) täysin hintansa väärti. Olen kyllä tyytyväinen, että kävimme siellä, mutta en ole varma tarvitseeko sinne mennä ihan heti uudelleen. Mukavaa Careliassa oli, että heillä on monille viineille myös omat maahantuojansa, joten tarjolla on muutakin kuin Alkon valikoimasta löytyviä viinejä. Tasapainoisemman hinta/laatusuhteen löytää kuitenkin mielestäni korttelin vastakkaisesta kulmasta Ravintola Kuusta, jossa kävimme muutama viikko sitten. Perinteisistä suomalaisista ruoista ei valitettavasti silakoita ollut sillä kertaa tarjolla kuulemma jäisen talven vuoksi, mutta muutkin ruoat maistuivat. Täytyykin varmaan joskus mennä kokeilemaan heidän viini-iltojaan. (Kuva on Ravintola Kuun Supertravelnet-sivulta.)
Koska en tarkalleen tiedä, mitä H. musiikkimatkallaan Saksassa kuuli, ajattelin tämän kerran musiikkiannoksena esitellä amerikkalaissäveltäjä Samuel Barberin minioopperan A Hand of Bridge. Kuulin itse teoksen ensimmäistä kertaa kuun alussa Sibelius-Akatemian järjestämässä Samuel Barber 100 v. -juhlakonsertissa. Se on aika hauska pikku musiikkinäytelmä, josta käy hyvin ilmi, mitä kahden bridgeä pelaavan pariskunnan päässä pelin aikana todella liikkuukaan. Enjoy!
Siskon tyttö tuli viettämään viikonloppua tätilään ja oli kyllä taas kivaa! Perjantai-ilta meni "tousteja" syödessä ja telkkaria katsellessa: ensin syöpötellessä katsottiin Suurinta pudottajaa ja sitten siirryttiin YLE:n Areenalta löytyviin Risto Räppääjiin. Ne on ihan loistavia, suosittelen lämpimästi!
Lauantaiaamu aloitettiin taas tousteilla, minkä jälkeen suunnattiin pullakahveille aina yhtä jännään Café Regattaan Sibelius-puiston rantamille. Tällä kertaa ei ollut nuotiotulen tuoksua pihamaalla odottamassa, mutta Regatan suklaamuffinssi kyllä maistui huomattavasti keskimääräistä muffinssia paremmalta. Mainittakoon kahvilan erikoisuuksista yksi erikseen: täällä santsikuppi ei maksa mitään, vaan kahvila maksaa santsaajalle 5 senttiä per kuppi. Aika hauska idea, vaikka en sitä tällä(kään) kertaa hyödyntänyt.
Ennen leffaan lähtöä yritimme vielä testata Regatan napakelkkaa, mutta se olikin jäätynyt kiinni meren jäähän. Ei ollut näköjään koko syksyn punttiskäynneistä mitään hyötyä tässäkään asiassa! Puolentoistatunnin Risto Räppääjä -pätkän jälkeen olikin taas uudet kahvit tiedossa ja sitten oli jo aika erota - väsyneinä, mutta onnellisina kivasta viikonloppuvisiitistä! :)
Vaikka edustankin nk. ”kauniimpaa sukupuolta” ja kirjoitan nimimerkin ”töölöläisrouva” suojissa, olen aina ollut äärimmäisen huonosti perillä mistään, mikä liittyy muotiin, shoppailuun tai meikkaamiseen. Näin ollen pieni palkkani ei onneksi hupene edellä mainittuihin menoeriin, mutta on minullakin heikkouteni: rakastan ulkona syömistä!
(Tiedoksi: Ikävä tuottaa pettymys, mutta yllä olevat ottamani kuvat eivät ole Helsingistä.)
Ruuanlaitto on myös erittäin mukavaa puuhaa, mutta ravintoloissa syömisessä ja kahviloissa fiikkailussa on oma erityinen tunnelmansa, mikä tuo arkeen juuri sitä sen usein kaipaamaa juhlan tuntua. Ulkomailla eläessä ja matkustaessa ulkona syöminen on siinä mielessä helpompaa, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta se on useimmiten edullisempaa kuin täällä koto-Suomessa. Tästä pienestä miinuksesta huolimatta en ole Helsinkiin muutettuani suostunut luopumaan tavastani, vaan olemme toisen puoliskoni kanssa pyrkineet koluamaan Helsingin ravintoloita parhaamme mukaan.
Olemme yrittäneet löytää mukavaa brunssi-/aamupalapaikkaa, joka ei olisi liian leipä-/viljatuotepainotteinen, mutta se on osoittautunut yllättävän vaikeaksi (vinkkejä otetaan mielellään vastaan!). Ravintola Töölönranta tarjoilee kyllä runsaan (ja sangen hintavan) brunssin, mutta mielestäni heidän nimivalintansa ”brunssi” on osittain epäonnistunut, sillä n. 30€ hintaan ei sisälly edes tavallista suodatinkahvia. Hyvän, täyttävän ja ainakin edelliseen verrattuna edullisen aamupalan olen kuitenkin erään ystäväni suosituksesta onnistunut löytämään Aleksanterinkadun La Torrefazionesta. Tähän aamupalaan myös sisältyy kahvilassa paahdettu, asiakkaan valinnan mukainen kahvi tai erikoiskahvi. Niin kahvit, leivät kuin itse paikkakin ovat miellyttäviä ja välillä paikan ilmapiirissä ihan unohtaa olevansa Suomessa. (Kuva on kahvila La Torrefazionen kotivuilta.)
Uusin tuttavuuteni, jossa olen toistaiseksi käynyt vain kerran, on vanha ja perinteinen ravintola Elite. Vanhojen suomalaisten sävelmien soidessa oli hauska syödä niin perinteisiä kuin uudempiakin ruokia, jotka myös maistuivat erinomaisen hyviltä. Yleisesti ottaen valikoima oli hiukan hintava, mutta kyllä listalta löytyi edullisempiakin vaihtoehtoja. Palvelukin oli hintansa väärtti: päättämätön asiakas sai maistaa viinejä ennen valinnan tekemistä, ruoka tuotiin pöytään ilman turhaa odotusta ja lähtiessä ovimies auttoi vielä takit päälle asti. Kuukauden erikoisuus oli liekitettävät ruoat ja olikin hauska nähdä miten kätevästi liekittäminen ammattilaiselta kävi kaasulieden kera; siinä jäi kotikeittiön tulitikkuleikit sähköhellan vieressä kevyesti kakkoseksi. (Kuva ravintola Elitestä on sivuilta ravintolakeskus.fi.)
Tähän mennessä ehdottomaksi töölöläissuosikikseni on noussut välimerellinen ravintola Coma Museokadulla. Hyvän ruoan lisäksi paikkaa ei ole hinnalla pilattu, vaan pasta- ja risottoruoat saa halutessaan reilusti alle 20€ ja niistä saa kyllä normaalivatsan hyvin täyteen (minun vatsani ei ole ihan pienimmästä päästä sekään; ihan vain vertailukohteeksi!). Coman pääruoat ovat hieman hintavampia, mutta voi sitä makuekstaasia, jonka koin tilattuani heidän viiriäisannoksensa! Ainakin senkertainen kastike oli virkistävää vaihtelua ketjuravintoloiden pussisoosseille, jotka maistuvat samalta riippumatta siitä oletko Naantalissa vai napapiirillä. Tämän lisäksi myös asiakaspalvelu Comassa on aina ollut hyvää ja haluankin tähän kirjata erityiskiitoksen siellä useampaan kertaan minulle tarjoilleelle nuorelle naistarjoilijalle, jonka palvelun jälkeen lähden aina ravintolasta suupielet korvissa! (Kuva on ravintola Coman kuvagalleriasta.)
Bon appétit! – seuraavaksi suuntaan Ranskanmaalle maistelemaan lisää herkkuja!
Olen viime aikoina miettinyt paljonkin työtä: töiden hakemista ja saamista, työelämää ja sen mielekkyyttä ja myös sen harmittavan usein toistuvaa mielettömyyttä. Suurilta osin olen erittäin tyytyväinen työhöni ja näyttelijän urasta en ole tosissani haaveillut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, mutta viimeviikkoinen vierailu ruotsalaisessa teatterissa tarjosi hauskan pilkahduksen täysin toisenlaiseen elämään.
Tällä teatterikaudella Svenska teatternissa on pyörinyt Tshehovin Körsbärsträdgården. Sen tämänkertainen toteutus on ilmeisesti ollut monellakin tapaa perinteisestä poikkeava, mutta nyt myös meille tavallisille ei-teatteri-ihmisille tarjoutui mahdollisuus päästä osalliseksi teatterimaailman saloista ja päästä ihan oikean teatterin lavalle ihan oikeaan näytökseen! (Kuva on Svenska Teaternin lehdistökuva näytelmästä.)
Niinpä minä ja muutama muu ruotsinkielestä ja teatterista kiinnostunut tuttavani suuntasimme keskiviikkoiltana ruotsalaisen teatterin henkilökunnan sisäänkäynnille, mistä meidät päästettiin pienen odotuksen jälkeen sisään. Oman kohtauksemme aika oli vasta reilu tunti näytöksen alun jälkeen, mutta meidän tuli olla paikalla jo puoli tuntia ennen näytöstä, kuten oikeidenkin näyttelijöiden. Pääsimme tutustumaan näyttämöön ja rooleihimme rääsyläisinä ensin tyhjällä lavalla ja sen jälkeen pukuhuoneessa. Siellä ruotsalaisen teatterin puvustaja valitsi meille kaikille kohtaukseen sopivat vaatteet ja sen jälkeen istuskelimme pukuhuoneessa reilun tunnin verran odottaen vuoroamme ja kuunnellen tarinoita teatterista ja teatterilaisten työstä.
Itse kohtauksemme oli lyhyt ja meni ohi sangen nopeasti meidän yrittäessä muistaa, mihin suuntaan lavaa sitä pitikään juosta ja kultarahoja lattialta keräillessä, mutta siitä huolimatta kokemus oli aika hauska. Ja
tämän jälkeen en kyllä kadehdi näyttelijän elämää ollenkaan! Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) näyttelijällä saattaa olla kolme näytelmää ja yhdet harjoitukset meneillään samaan aikaan ja kipeäksi ei parane tulla, sillä muuten koko näytös joudutaan perumaan. Voi sitä raukkaparkaa, joka oli katsonut työvuorolistan väärin ja löytyikin puhelimen päästä Vaasasta puoli tuntia ennen näytöksen alkua! Myöskään kuuden päivän työviikko päiväharjoituksin ja iltatöin ei kuulosta kovin houkuttelevalta, joten ehkä jätän ainakin toistaiseksi alan vaihdon väliin. Upeiden, vaikkakin lyhyiden, näyttelijäuriemme jälkeen päätimme yhteistuumin suunnata lasilliselle kuohuvaa Hotelli Seurahuoneen baariin, missä valtasimme arvollemme sopivan paikan: Tauno Palon vakkaripöydän!
(Kuva on Hotelli Seurahuoneen sivuilta http://www.hotelliseurahuone.fi/hotelli/fi_FI/kuvagalleria/#)
Sinne se joulukuu ja vuosi taas hurahti. Kummasti tuntuu, että aina ennen lomia on hirveä kiire niin töissä kuin privaatistikin. Viimeisenä työpäivänä oli hirveä kiire tehdä töitä ennen kollegoille tuomieni valmistujaisskumppien ja -tarjoilujen nauttimista ja sieltä pitikin sitten juosta hirmuvauhtia ratikkaan ja suunnata Hakaniemeen jouluglögeille. Onneksi sentään aamutuimaan leipomani pekaanipähkinäkahvilikööripiirakka osoittautui menestykseksi. Yhdysvalloista saatu resepti asettui vähän suomalaistettuun muotoonsa ( = vähemmän voita, sokeria ja siirappia) ja reseptipyyntöjen lukumäärän perusteella siitä tykättiin kovasti. Mannerten välinen yhteistyö siis kannattaa: piirakkaohjeen lisäksi myös oma aamuinen apulaiskokkinihan tulee Atlantin toiselta puolen; ilman avopuoliskoani en olisi millään kerenyt saada piirakkaa valmiiksi!
Joulua vietin tänä vuonna jo toisen kerran Pohjois-Amerikan mantereella, tällä kertaa kuitenkin USA:n puolella. Pääsin tapaamaan H:n vanhemmat ensimmäistä kertaa. Lievästä ennakkojännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin, vaikka ensitapaaminen kestikin yli viikon! Olin ennenkin ollut Wisconsinissa ja Milwaukeessa, mutta kaikesta USA-kokemuksestani huolimatta pääsi amerikkalainen esikapunkilaiselämä silti yllättämään autovetoisuudellaan. Viikon jälkeen tuntui siltä, että oma tahto määräytyy sen mukaan mihin autolla pääsee tai pääseekö sillä ylipäätään turvallisesti mihinkään. Lumisista talvista huolimatta tuntui wisconsinilaisten elämää määrittävän pitkälti lumiaurojen ja suolausautojen toiminta. Talvirenkaat eivät ole sallittuja, sillä nastarenkaat kuluttavat autoilun luvatussa maassa teitä liian nopeasti. Tästä syystä on siis parempi palkata paljon lumiaura- ja suola-autokuskeja ja antaa ihmisten ajaa ympäri vuoden kesärenkailla.
Osittain varmaan tästäkin syystä ihmiset tykkäävät asua hienosti ja tilavasti, jos siihen vain rahat riittävät. Näin ollen esikaupunkialueilla, joissa on jonkin verran kaupunkeja edullisempaa, ovat talot välillä aikamoisia lukaaleja. H:n vanhempien talo oli luultavasti isoin, missä olen ikinä ollut sisällä, mutta naapureiden taloihin verrattuna se oli vaatimattomammasta päästä. Käveltyä ei tullut tarpeeksi talon koosta huolimatta, ja tänään olikin ihana päästä taas sauvomaan Lapinlahden rantaa talvisessa auringonpaisteessa poskien punoittaessa pakkasen paukkuessa pitkälti toistakymmentä astetta. Kaikkia Uno's pitsoja, Fuddruckers purilaisia ja määrällisesti Ruotsin laivan seisovan pöydän antimia muistuttavia New China Buffet'n tarjoiluja ei varmasti kuitenkaan tullut poltettua yhdellä sauvakävelyllä, joten viikonlopun jälkeen pitää varmaan palata taas maanantaipuntti-rutiiniin.
Onneksi pääsimme reissun aikana nauttimaan myös oikeasta suurkaupunkielämästä "alkuasukkaiden" seurassa. Lensimme molempiin suuntiin Chicagon kautta ja koska meillä molemmilla on siellä ystäviä, päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja katsella kaupunkia muutama päivä muutenkin kuin perusturistinähtävyyksien osalta. Välillä kotona ollessa pääsee aina unohtamaan, miten pieni kaupunki Helsinki loppujen lopuksi onkaan. Chicagossa hädin tuskin ehdimme Milleniumin Parkin ulkoilmataideteoksia katsomaan, kun Bucktownissa, Andersonvillessä ja Ravenswoodissakin oli niin paljon nähtävää (ja syötävää!).
Oli ihana taas nähdä pitkästä aikaa ihmisiä, joita ei ole nähnyt moneen vuoteen ja vähintään yhtä kivaa oli nähdä kaikkia niitä ihmisiä, joista H. on niin monesti kertonut. Vaikka toisen puoliskonsa tunteekin hyvin ja vaikka olen hänen seikkailuistaan monesti kuullutkin (joistain myös useampaan kertaan), tulee niistä aina eri tavalla totta, kun pääsee edes jollain tavalla niihin itse mukaan. Itsekin ulkomailta palatessa on ollut kiva muistella ulkomailla vietettyä aikaa erityisesti niiden kavereiden kanssa, jotka ovat käyneet siellä minua moikkaamassa ja siten tuntevat itsensä osallisiksi niistä kokemuksista ja ihmisistä. H:n tarinoita on kyllä aina ollut hauska kuulla, mutta ehkä minäkin osaan tämän jälkeen eri tavalla iloita hänen kertomuksistaan, kun nyt olen jollain tavalla päässyt osaksi myös hänen menneisyyttään. Ja vaikka itse vuodenvaihde menikin lentokoneessa Atlantin yllä, on tästä hyvä jatkaa eteenpäin uuteen vuoteen kotona Töölössä!
