Poissaoloaikanani on kevät päässyt hiipimään tänne taas kerran nopeudellaan yllättäen. Pääsiäisenä lähdimme vielä alkukevään kauniinkoleista kevätpäivistä kaupunkilomalle Tukholmaan, jossa haikaillen ihastelin tyylikkäiden ja ihanasti puhuvien ruotsalaisten lisäksi suomalaisittain alkukesäisiä tunnelmia. Eikä mennyt kuin pari viikkoa ja nyt saamme täälläkin nauttia vastaavista kevätpäivistä!
Kaipa se kevät on uudestisyntymisen aikaa ihmisillekin. Ensin vähän talven jälkikohmeloissa koomaillaan ja kauhistellaan, että nytkö sitä pitäisi talviunesta jo heräillä? Oikeastiko pitäisi jaksaa, tehdä ja piristyä horroksestaan? Mutta sitten vähitellen, auringon lämmittäessä sitä lämpenee itsekin taas ajatukselle, että suunnitelmia kannattaa ja voi tehdä. Nyt täytyisi vain keksiä enää kannettava aurinkopaneeli, jolla voisi kerätä itselleen energiaa säästöön ensi talven varalle. Viisas varautuu jo hyvissä ajoin, eikö?!
Terveiset myös vanhalta ystävältäni Sir Elwoodilta ja hänen hiljaisilta väreiltään. Videon Helsinki-maisemat ovat jo "kevät-asteen" suhteen vanhettuneet, niin vehreää jokapuolella on, mutta muuten arkiset tunnelmat kaupungista ovat kyllä ihan kohdallaan kuvatessaan tätä kaupungin asteittaista havahtumista kevääseen ja kesän saapumiseen!
Vielä pari kivaa keväistä puuhavinkkiä: sunnuntaihin (15.5.) asti voi edelleen nauttia näistä:
Samalla reissulla kannattaa käydä Sanomatalossa luovuttamassa vertakin, koska sen jälkeen voi hyvillä mielin palkita itsensä Veripalvelun tarjoamalla jäätelöllä, nam!
Ja sunnuntain jälkeen:
Jos polkupyörät on jo kaivettu esiin, niin kannattaa suunnistaa Espoon puolelle saakka, Tarvaspäähän Gallen-Kallelan museoon. Jos itse näyttelyt eivät kiinnosta, niin ainakin maisemat ovat kauniit ja kahvila tunnelmallinen.(Sieltä saattaisi nopea myös saada vielä töitä kesäksi kahvilatyöntekijänä!)
Ps. Poissaollessani on myös kävijöitä kertynyt lisää ja 2000 kävijän raja mennyt rikki. Onpa kivaa, kiitos siitä!
Koti-Töölöön pääsee kävellen helposti kahta reittiä:
Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta...
...tai Pitkäsillan kautta...
...keskustaan Ateneumille...
(ah, turkulaista huumoria!)
...ja sieltä vielä Kirjasto 10:een lämmittelemään.
Kotikortteleissa kannattaa välillä kiertää vieraampien katujen kautta
ja etsiä uusia näkökulmia.
Kotiin vihdoin saapuessani on muiden ihmisten niin kutsutulla hiihtolomaviikolla
minua odottanut erikoisvieraamme Linda...
...sekä onnekseni useimmiten myös Master Chefini laittama herkkuruoka.Vaikka uudesta työpaikasta johtuen omat matkailut ovatkin jääneet viime kuukausina vähän vähemmälle, olen onneksi päässyt useinkin makumatkalle. Välillä on tarjolla ollut paistettua riisiä kiinalaisella makkaralla höystettynä (lisää joukkoon vähän soijaa ja chilikastiketta, niin saat aikaiseksi uuden lempipikaruokani) ja välillä vähän perinteisempiä Välimeren makuja.
Luovalla Helsinki-haulla löytyy myös YouTubesta kaikennäköistä. Muun muassa Helsinki-hehkutusta (ja valitusta myös).
Sunnuntaiaamuni ei alkanut hyvin huonosti sujuneen viikon jälkeen, ja hiljaisen äkäisenä hörpin aamukahviani H:n hyväntuulisesti vieressä puuhaillessa omiaan. Meillä oli kuitenkin sovittuna uusien suksien yhteinen koeajo Keskuspuistossa, josta en voinut luistaa. Niinpä kitkerän kahvin jälkeen naama entistä nyrpeämpänä raahauduin olohuoneeseen, jossa meitä odotti uusien suksien huolto ennen ladulle lähtöä.
Viisi minuuttia säälittävän hellyyttävää sähläilyämme seurattuani en voinut enää kuin nauraa. Sukset oli viritetty kahden jakkaran väliin, jotta voisimme laittaa pitovoiteet suksen pohjaan. Uutuuttaan sileän kiiltävät suksenpohjat kiilsivät pikimustan koskemattomina – luisto oli taattu! H. kaivoi esiin ohjekirjasen ja pitoteipin mukana tulleen hiekkapaperin esiin. Ohjeiden mukaisesti H. otti hiekkapaperin käteensä ja kumartui lähestyen hohtavia suksiani. “Oletko ihan varma?”, minä kysyin epäuskoisena. H. vakuutti, että niin ohjeet neuvoivat; ensin pohjaa hiotaan hiekkapaperilla, jonka jälkeen siihen levitetään pitovoidetta. Minä penäsin luiston perään; mitä jos en pääsisikään ladulla eteenpäin armaani raaputettua suksenpohjat pilalle? Kenties ikuisiksi ajoiksi? Kuka hullu nyt uutta vinyylilevyäkään rupeaa naulalla raapimaan?
Eestaas me jankkasimme puolesta ja vastaan. Lopulta en uskaltanut antaa H:lle lupaa koskea suksiini. Eihän hiihtoon erikoistunut kolleganikaan ollut mitään suksien naarmuttamisesta puhunut, pitovoiteesta vain. Lopulta emme käsitelleet pohjia lainkaan, vaan suuntasimme suoraan Keskuspuistoon. Ratikasta katselimme muiden Hiihtäjien myös suuntaavan suksineen samaan suuntaan – olimme selvästi oikeilla jäljillä.
Perille päästyämme saimme monot kiinnitettyä suksiin ensimmäisellä yrittämällä. Olin erittäin tyytyväinen pakon edessä valitsemiini kalliimpiin siteisiin; ne toimivat hyvin ja myyjän mukaan kaikilla huippuhiihtäjänaisilla on samanlaiset! Vihdoin saatuamme paksut tumppumme ängettyä sauvan rannehihnoista läpi lähdimme lykkimään latua metsän suuntaan ja voin sanoa, että kylläpä suksi luisti! Luisti ja lipsui kerrassaan niin hyvin, että vartin päästä lähdöstä olimme takaisin parkkipaikalla ja pian ratikkassa matkalla keskustaan. Kotimatkalla kävimme kaupassa ostamassa uudet, ohuemmat hiihtohanskat, jotka oikeasti mahtuvat sauvaremmeistä läpi ja sen jälkeen hinkkasimme antaumuksella suksenpohjia hiekkapaperilla vuoroa välillä vaihtaen.
Seuraavana päivänä töiden jälkeen syöksyimme Keskuspuistoon uudelleen. Suksi luisti, suksi piti ja maisemat olivat upeat! Keskellä Helsinkiä olimmekin yhtäkkiä keskellä metsää, joka kimmelsi pimeässä talvi-illassa kuin sadussa konsanaan. Siellä me sauvoimme surkeasta tekniikastamme huolimatta onnellisina. Aina välillä kikattelimme muille hiihtäjille, jotka lipsuttelivat eteenpäin samalla tavalla kuin me edellisenä päivänä huonoa pitoa valitellen. Emme näköjään olleet ainoita, jotka eivät hallitse voitelutekniikkaa täydellisesti. Ensi viikonloppuna uudelleen!
Jos koko vuoden tilastoja verrataan, miksi työpaikan perjantaipulloarvonnan voitot keskittyvät lähinnä samalle 2-3 henkilölle, vaikka arvontaan osallistujia olisi pitkälti toistakymmentä?
Miksi irtohiukset kertyvät villatakeissa kainaloihin?
Miksi ravintolassa aina juuri minun tilaukseni unohdetaan tai mokataan tai jokin muu menee minun kohdallani pieleen?
(En ole ainut, joka on tähän kiinnittänyt huomiota.)
Mistä keittiöömme ilmestyy kaunis perhonen keskellä pimeintä talvea?
Mitä perhoselle tulisi tehdä?
Miten hyvät ystävät tai pariskunnat sattuvat usein ajattelemaan samaa asiaa tismalleen samaan aikaan, vaikkei siitä olisi puhuttu moneen tuntiin tai päivään?
Miksi joihinkin ihmisiin törmää Turussa jatkuvasti kadulla, vaikka ei seuraisikaan mitään tiettyä päivärytmiä ja toisiin puolestaan ei ikinä?
Miksi kuitit ja lappuset eivät katoa kaaokseenkaan niin kauan kun ei siivoa ja miksi niitä ei ikinä löydy mistään, kun kaikki on järjestyksessä?
Vaikka koko keskusta eilen kaaosta olikin ja lumikinosten yli kiipeily tietä ylittäessä välillä muistuttikin vuorikiipeilyä, on tämä yllättäen alkanut supertalvi ikäiselleni lapsenvaunuttomalle, normaalijalkaiselle talvenystävälle unelmien täyttymys!
Jääpuu töölöläisellä pihalla
Eilen kävelin töistä kotiin Linnunlaulun kautta Töölönlahden rantaa pitkin ja kaikki näytti kerrassaan mystisen salaperäiseltä. Mieleeni tuli lapsuuden Neiti Etsivät ja olisi itsekin tehnyt mieli lähteä tutkailemaan pimeyden läpi loistavia kauniita Linnunlaulun puutaloja ja katsoa, mikä seikkailu sieltä löytyy. "Paula Drew'n kuparinpunaiset hiukset olivat jo aikoja sitten olleet päiväkausia jatkuneen lumisateen läpeensä kastelemat. Sumuisen pimeänä talvi-iltana hän olisi mieluiten ollut kotona poikaystävänsä Nedin kanssa nauttimassa kuumaa munatotia takkatulen ääressä. Nyt hän kuitenkin tarpoi polviaan myöten loppumattomassa lumihangessa, sillä hänen parhaat ystävänsä poikatyttö George ja tämän vaalea ja hieman pyöreä serkkunsa Bess oli pelastettava idyllisen talvimaiseman läpi kajastavasta puutalosta, jossa heitä pidettiin julmien kidnappaajien kynsissä. Voi, kunpa hänen ihana isänsä, asianajaja Carson Drew, vain olisi ollut mukana auttamassa tytärtään!"
Niin, tällaisia kotimatkamietteitä siis eilen. Tänään pääsin puolestani ihastelemaan Töölön talvea kirjastoreissulla. Kotiin palatessa lähdin suunnistamaan normaalisti kirjaston sivua kulkevaa polkua pitkin, mutta yllätyksekseni jouduinkin kiipeilemään puiden ja pusikoiden yli päätyäkseni keskelle aavaa lumikenttää. Kylläpä oli kaunista olla keskellä lähes koskematonta hankea. Kyllä niitäkin onneksi aina välillä myös keskustasta löytyy!
Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut Helsingin ruokatarjonnasta. Vuoden varrella olemme kuitenkin raportointihiljaisuudesta huolimatta säännöllisesti käyneet ulkona syömässä. Pelkästään Töölössä tuntuu tarjontaa olevan yllinkyllin ja vielä kun parhaissa paikoissa haluaisi käydä uudelleenkin, eivät aika ja rahat tunnu riittävän. Myöskin perisuomalainen säästäväisyyden ja kohtuullisuuden pieni henki nalkuttaa säännöllisesti jossain takaraivossa ja muistuttaa rasittavalla äänellään kotiruoan ja säästötilin saldon kasvattamisen tärkeydestä. Vaikka ääni kutsuukin ulkona syömistämme paheeksi, emme me ole suostuneet nautinnostamme luopumaan, vaan johdonmukaisesti käyneet Töölön ravintoloita läpi!
USA:n vuotenani hurahdin lopullisesti sushiin ja myös Suomeen palattuani olen yrittänyt löytää täydellistä sushi-ravintolaa. Meidänkin kulmillamme sushipaikkoja on kolme, ja mikä mukavinta ne ovat kaikki varsin erilaisia luonteeltaan. Pohjoisella Hesperiankadulla löytyy Umeshu, joka ei ole suuren suuri, mutta josta saa kohtuuhintaan sangen maukasta sushia. Kulman taka Runeberginkadulta löytyy puolestaan vieläkin pienempi Gyosai-Sushi, jossa taitaa olla kokonaiset viisi asiakaspaikkaa. Ravintola on kuulemani mukaan myös Helsingin pienin anniskeluoikeudet omaava ravintola, ja sieltä saa palanpainikkeeksi japanilaista olutta. Paikka on kulmakunnan sushi-ravintoloista kenties autenttisin siinä mielessä, että sushilan pyörittäjät olivat ainakin käydessämme japanilaisia ja annoksia odotellessa voi katsella Japanin televisiota. Muutenkin paikka on aika hauska, mutta ruokalista on kuitenkin muita Töölön sushi-paikkoja suppeampi, eikä ravintolassa ole ilmeisesti varsinaista keittiötä ollenkaan, sillä listalla ei tainnut olla ainoatakaan kypsennettyä sushi-annosta.
Suurin, kallein ja laadultaan ehkä paras sushi-ravintola Töölössä on mielestäni Tokyo 55. Sisustus on hieno, paikka on suosittu ja listalla on paljon valinnan varaa. Arkikäyntejä ajatellen kallistuisin ehkä Umeshun puoleen, mutta juhlaillallisia ajatellen Tokyo 55 on kyllä meillä ollut hyvä valinta. Suomessa tunnutaan usein pitävän nigireitä aitona oikeana sushina, mutta Kaliforniassa minä hullaannuin sen sijaan makeihin, eli sushi-rulliin, joiden tarjonta ei ikävä kyllä ole Suomessa ihan samaa luokkaa. Vielä en ole Suomesta onnistunut Yhdysvaltain tarjonnan veroista sushia löytämään, mutta “onneksi” japanilaista sushia en ole edes maistanut, sillä se on kuulemma käsittämättömän hyvää. Sushivihjeitä otetaan ilolla vastaan!
Fez - The Moroccan Experience (Kuva ravintolan kotisivuilta.)
Töölön ravintolatarjonnassa on mukavaa se, että etnisiä, mutta erityisesti myös suomalaisia ravintoloita löytyy joka lähtöön: on kebab-paikkoja, edullisia perusruokaravintoloita ja myös kalliimpia paikkoja erikoisiltoja varten. Yksi harmillinen viime aikojen menetys on marokkolainen Fez, jossa kävimme muun muassa juhlimassa valmistujaisiani. Hienosti sisustettu ja hinta-laatu suhteeltaan loistava paikka on ilmeisesti muuttamassa. Fezin Facebook-sivujen mukaan he avaavat syksyn aikana ovensa uudelleen jossain lähempänä keskustaa. Toivotaan näin, sillä heidän tagine-“patansa” ovat kerrassaan suussasulavia, ja olisi sääli, jos niistä ei enää pääsisi Helsingissä nauttimaan.
Caloniuksenkadulta puolestaan löytyy yksityiskohtia vaalien sisustettu venäläinen ravintola Troikka. Paikka on tyyriin puoleinen, mutta ruoka on kyllä aina ollut hyvää, joskin sangen raskasta. Talvi-iltojen lämmikkeeksi paikka on kuitenkin omiaan ja ilmapiiri ihan omanlaisensa.
Troikan vastapainoksi hyvää ja halpaa pikkupurtavaa saa puolestaan espanjalaistyylisestä, hauskoin seinämaalauksin koristellusta tapas-paikasta nimeltään Bar Teos. Palvelun laatu ja tehokkuus vaihtelee paljon päivästä riippuen; usein sana mañana kuvailee hyvin paikan henkeä ja tarjoiluhenkilökunnan alkuperää. On siis hyvä myös osata englantia (tai espanjaa), mikäli haluaa lisätietoja ruokalistasta. Teokseen ei kannata potentiaalisesti pitkän odotusajan takia mennä nälkäisenä, mutta silti kannattaa varata tarpeeksi tilaa vatsaan. Listalla on paljon hyvänmakuisia vaihtoehtoja ja jälkiruoista suosittelen erityisesti sorbettia ja suklaamarkiisia, nam!
Suomalaista ruokaa tarjoavista paikoista arkisuosikkini on varmaankin Museokadun KuuKuu. Paikka on mukava niin syömiseen kuin juomiseenkin ja hinnatkin kohtuullisia. Henkilökohtainen suosikkini KuuKuun ruokalistalla on paistetut silakat ja myös lohikeitto on hyvää. Suomalaisen ruoan tarjoaja on myös uusi suosikkiravintolamme Aito, joka tämäkin sijaitsee Museokadulla. Aito sopii korkeamman hintansa puolesta paremmin juhlailtaa varten, vaikka ilmapiiriltään se suosii kaikenlaista fiilistelyä. Koska ruoka ja palvelu olivat siellä käydessämme erinomaista, olemmekin yrittäneet keksiä jonkun juhlanaiheen, jonka verukkeella voisimme mennä sinne uudelleen pikapuoliin.
Ruokaraportointi jatkuu varmasti myöhemmin, sillä uusia paikkoja tuntuu Töölöön ilmestyvän jatkuvasti! Seuraavina listalla ovat ainakin Töölöntorin uusi kreikkalainen El Greco sekä sen läheisyydestä löytyvä ranskalaistyylinen ravintola Bistro Leon. Tänään on kuitenkin luvassa kotikokkini valmistama, helposti useimmat ravintolaruoat päihittävä, gourmet-illallinen: ankanrintaa shalottisipuli-portviinikastikkeessa paahdettujen uunijuuresten kera. Viinisuositus: kalifornialainen, itse viinitilalta ostettu ja maahantuotu Pinot Noir. Délicieux!
Taas on aika hurahtanut hirmuvauhtia eteenpäin ja sillä välin pääsi kesän saapuminen yllättämään! Viime viikonloppukin tuntui ihan luksuslomalta. Keskiviikkona lähdimme työporukalla töistä vähän aikaisemmin korkkaamaan terassikauden heti ensimmäisenä lämpimänä päivänä. Myös helatorstain jälkeinen perjantai oli minulla lapsenvahtivelvotteista johtuen vapaata, joten viikonlopusta tuli loppujen lopuksi aika mukavan pitkä. Tänään kotimatkalla sitten fiilistelin kulmapuiston letkeää tunnelmaa; vielä vähän aikaa sitten lumi peitti koko nurmikkoalueen, mutta nyt siellä loistivat kauniisti istutetut kesäkukat eri väreissään ja lähes joka penkillä istui joku lukemassa kirjaa tai vain nauttimassa kesäauringosta. Ihanaa!
Myös muuta ihanuutta on löytynyt taas elämään. Tämän viikon kohokohdaksi on jo nyt osoittautunut H:n uusi pyörä. Tai pyörä itsessään on vanha "sukukalleus", mutta H:lle se on Suomessa ensimmäinen. Tänään suuntasimmekin heti kypäräostoksille ja sieltä suoraan pyöräseikkailulle "radan toiselle puolen". Kummasti elinreviiri kasvaa kun saa renkaat alle! Talvella kävelin samaa reittiä käänteisenä versiona entisen amerikkalaisen suomen kielen oppilaani kanssa kauniissa talviauringossa. Silloin matka Töölöstä Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta Tokoinrantaan tuntui kestävän tosi kauan, vaikka se ihanaa olikin. Tänään puolestaan pyörällä saman reitin saattoi hilpaista hetkessä ja vetää vielä pari ylimääräistä kuriositeettirundia kaupan päälle, eikä tuntunut missään! (Paitsi tietysti kesän ensimmäisen pyöräilyn ollessa kyseessä, on pakko rehellisyyden nimissä myöntää että takamus on kieltämättä aika hellänä!)
Matkan varrelta löytyi myös taas pari paikkaa, mitkä pitää ehdottomasti testata jossain vaiheessa kesää. Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa en ole koskaan käynyt, ja nyt kun Oopperan viereinen talvipuutarhakin on yli vuoden kiinni remontin takia niin tekosyitä on kai turha enää keksiä. Kasvipuutarhaa vastapäätä on myös tänä kesänä avattu ravintola/terassi Cafe Piritta, jonka kesäruokalista ei näyttänyt turhan tyyriiltä. Saattaa olla, että suuntaamme pyörämme sinne joku toinenkin kesäilta!
Ja tähän loppuun vielä hyvän mielen kesätunnelmia naapurimaalta lapsuuteni ultimate-kesähitin tahdissa. Miehet ovat ehkä vanhentuneet, mutta laulun lyriikoiden nuoruuden into ja kesäinen intohimo eivät ole mielestäni vanhentuneet päivääkään. Ja Ruotsista kun on kyse: tietysti live-esitys Skansenilta! :)
Siskon tyttö tuli viettämään viikonloppua tätilään ja oli kyllä taas kivaa! Perjantai-ilta meni "tousteja" syödessä ja telkkaria katsellessa: ensin syöpötellessä katsottiin Suurinta pudottajaa ja sitten siirryttiin YLE:n Areenalta löytyviin Risto Räppääjiin. Ne on ihan loistavia, suosittelen lämpimästi!
Lauantaiaamu aloitettiin taas tousteilla, minkä jälkeen suunnattiin pullakahveille aina yhtä jännään Café Regattaan Sibelius-puiston rantamille. Tällä kertaa ei ollut nuotiotulen tuoksua pihamaalla odottamassa, mutta Regatan suklaamuffinssi kyllä maistui huomattavasti keskimääräistä muffinssia paremmalta. Mainittakoon kahvilan erikoisuuksista yksi erikseen: täällä santsikuppi ei maksa mitään, vaan kahvila maksaa santsaajalle 5 senttiä per kuppi. Aika hauska idea, vaikka en sitä tällä(kään) kertaa hyödyntänyt.
Ennen leffaan lähtöä yritimme vielä testata Regatan napakelkkaa, mutta se olikin jäätynyt kiinni meren jäähän. Ei ollut näköjään koko syksyn punttiskäynneistä mitään hyötyä tässäkään asiassa! Puolentoistatunnin Risto Räppääjä -pätkän jälkeen olikin taas uudet kahvit tiedossa ja sitten oli jo aika erota - väsyneinä, mutta onnellisina kivasta viikonloppuvisiitistä! :)
Niin, se elämä Töölössä. Millaista se on? Olen aiemmin jo todennut yllättyväni yhä uudelleen siitä, miten tavallista elämä on loppujen lopuksi missä vain. Lähiönuoresta maailmanmatkaajaksi, turkulaiseksi ja siitä vielä töölöläiseksi on yllättävän lyhyt matka.
Keskusta-asumisen hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että keskustaan on lyhyt matka - ainakin etäisyyden puolesta. Käytännössä kuitenkin radanvarren lähiöistä pääsee eri puolille Helsinkiä vähintään yhtä nopeasti, ellei nopeamminkin, kuin välillä täältä Töölöstä ratikkapysäkin kautta kulkiessa. Iltaisin on kuitenkin ihanaa, että voi tarvittaessa kävellä kotiin ja työmatkakin taittuu jalan.
Mutta tänä vuonna erityisen ihanaa on ollut Talvi! Pitkästä aikaa on saanut kunnolla kipristellä ja häpeilemättä vetää toppahousut jalkaan ulos mennessä, sillä kaikki ovat niin vuorautuneita vaatteisiinsa, ettei ketään voi kuitenkaan tunnistaa! Kylmyyden huonot puolet huomaa täällä vanhassa töölöläisessä kivitalossa kuitenkin harmillisen pian. Seinät hohkaavat kylmää joka suuntaan ja ylimmän kerroksen asukkina kylmä ullakko tuo vielä oman lisänsä seinien lisäksi katon kautta. Pahimpina pakkaspäivinä päivän korkein lämpötila sisällä on saattanut olla seitsemäätoista astetta. Monen huoltoyhtiösoiton ja -visiitin jälkeen meidän oli pakko lopulta luopua toiveajattelusta ja käydä ostamassa lisälämmitin. Lämmin täällä ei vieläkään ole, mutta nyt sentään tarkenee yhdellä pitkähihaisella ja yksillä villasukilla.
Tästä huolimatta en kehtaa valittaa, sillä olen aina ollut talvi-ihminen ja otan miljoona kertaa mieluummin vastaan paukkupakkaset ja huurteisen Helsingin kuin viime vuosien harmauden. Vielä kun sen lopputalven loskan saisi skipattua kokonaan ja voisi siirtyä suoraan kevätkeleihin, niin elämä Töölössä olisi täydellistä!
