Täydellinen kiitospäivä

Viime viikon torstaina vietettiin yhdysvaltalaisten ehkäpä suurinta vuotuista juhlapäivää. Elokuvissa on varmaan melkein kaikkien tullut nähtyä, miten notkuvin ruokapöydin ja käsi-kädessä -piiri-istunnassa kiitellen päivää vietetään. Vain yhden Amerikan mantereella vietetyn pienimuotoisen kiitospäiväillallisen perusteella minun on vaikea sanoa, kuinka suuri merkitys juhlalla itse asiassa amerikkalaisille onkaan. Luulen, että monilta osin se vertautuu suomalaisten jouluun: joidenkin perheessä juhla on aidosti vuoden kohokohta  ja mahdollisuus kokoontua rakkaiden ihmisten kanssa saman katon alle; toisille kiitospäivä on puolestaan lähinnä stressiä aiheuttava kiirastuli tai vastaavasti täysin yhdentekevä lomapäivä. Ruokaa on joka tapauksessa liikaa tarjolla. Kansallisella tasolla oletan, että juhlan merkitys on korostunut siitä syystä, että se ei ole perussisällöltään erityisen uskonnollinen. Monista eri taustoista tulevien ihmisten maassa ei nimittäin  myöskään oleteta, että vuoden vaihteessa tulisi lähetellä postikortein hyvän joulun toivotuksia, vaan Season's Greetings. Miksipä kristittyjen juhla olisi sen tärkeämpi kuin juutalaisten, muslimien, muiden uskontokuntien tai uskonnottomienkaan tärkeät päivät?

Itse ehdotin aiemmin marraskuussa toiselle puoliskolleni, että olisimme lähettäneet hänen sukulaistytölleen partiolaisten joulukalenterin. H. oli kuitenkin sitä mieltä, että koska tytön isä on juutalaista alkuperää eikä  tytön äiti puolestaan ole tuomassa kristillistä perimää kasvatuksessa erityisesti esiin, on parempi jättää kalenteri lähettämättä. Tämä oli siis hänen reaktionsa ennen kuin kerroin, että joka vuosi viimeisen luukun takaa löytyy Jeesus-vauva seimestä; jo pelkkä tosiasia, että kyseessä on joulukalenteri tekee perinteestä kristillisen. Tottahan se on; usein vain valtionkirkon omaavassa maassa kasvaneena ja itse perinteisenä tapakristittynä monien asioiden perimmäinen uskonnollisuus helposti unohtuu - täällähän lähes kaikki loma- ja pyhäpäivät ovat kirkollista alkuperää.

 

Viime vuonna emme tulleet kiitospäivää viettäneeksi, mutta tänä vuonna minä jostain syystä inspiroiduin ideasta suuresti. Koska minulla oli kiitospäivän iltana kuitenkin muuta menoa, päätimme viettää jo edellisenä sunnuntaina ex tempore -juhlaillallisen. Pakko myöntää (yhden kiitospäivän aiemmin kokeneena)  - tämä oli kiitospäivä parhaimmillaan! Alkuruoaksi olimme ostaneet uudistuneesta Stokkan Herkusta hieman kuivakkoja pakaste-etanoita. Kalkkunan sijaan paahdoimme uunissa ihan samanlaisen kanan kuin useana tavallisenakin iltana olemme valmistaneet, tismalleen samojen uunijuuresten kera. Alkudrinkkinä meillä oli hieman muunneltu versio lempi-apérostani Kir Royalista (Valion Gefilus omena-rypälemehua kuohuviinilasissa) ja ruokajuomana nautimme kylmän raikasta ja kirkasta hanavettä viipurilaisista viinilaseistani. Jälkiruoka oli suunnitteilla, mutta olimme siihen vaiheeseen päästyämme jo syöneet niin paljon, että päätimme jättää sen väliin.

Olen aina ollut perso keksimään juhlan aihetta mistä tahansa, mutta näistä juhlista tuli oikeasti ihanat! Siinä me istuimme vesi-viinilaseinemme syömässä mestarikokkini valmistamaa uunikanaa ja jutustelimme niitä näitä. Intouduimme me kiitollisuuden aiheitakin keksimään ja kyllä niitäkin löytyi. Vaikka itsekin suhtaudun välillä vähän turhankin kyynisesti erilaisiin juhlaperinteisiin, olen huomannut että viime aikoina olen ruvennut arvostamaan niitä taas uudelleen ihan eri tavalla. Tiedä sitten onko syynä iän tai elämänkokemuksen karttuminen vai parisuhde-elämän herättämät uudenlaiset mietteet elämästä ja sen tarkoituksesta; joka tapauksessa kiitosten kohteiden tai kaiken jouluhössötyksen miettiminen ei tunnukaan  enää täysin systemaattisesti turhalta.

Vaikka itse olisinkin valmis vaihtamaan useammankin päivän pois, laitan tähän loppuun kaksi sangen eri tyylistä laulua kirjoituksen teemaan liittyen. Ensimmäinen on lapsuudestani rakas Tapio Rautavaaran tulkinta Juha "Junnu" Vainion sanoittamasta laulusta; toinen on puolestaan  Alanis Morissetten Thank U. Mielenkiintoista verrata tekstien tematiikkaa - ajat ovat tosiaankin muuttuneet!

Viikonlopun kunniaksi...

...ajattelin vaihteeksi hehkuttaa työelämää! Uusi työpaikka, uudet kujeet; näinköhän voisi vanhaa sanontaa vähän muokata. Uusissa töissä on nyt kolmisen viikkoa takana ja on uskomatonta, miten suuresti elämänlaatu on muuttunut; olen jo useampana yönä nukkunut koko yön putkeen! Ei niin, että olettaisin tämänkään työn aina tulevan olemaan yhtä ruusuilla tanssimista, ei elämä tunnu niin menevän, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa: ihmiset ottavat vastuun omasta työstään ja auttavat toisiaan. Sen lisäksi vielä esimiehen suunnalta vaaditaan, että epäkohdat pitää tuoda esiin ja että liiasta työmäärästä pitää kertoa, jotta asioihin voidaan vaikuttaa ja tarvittaessa miettiä järjestelyjä uudelleen. Kuulostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta tähän mennessä olen huomannut ettei se sitä aina ole.

Toki oma stressipääni vieläkin välillä tekee ongelmia asioista, jotka eivät sitä ole. Siihen täytyy kai vain tietyssä määrin tottua, mutta ajattelin kyllä silti mennä Töölön kirjaston self-help -kirjahyllylle ja etsiä jonkun "kuinka pääset irti turhasta väärintekemisenpelosta ja muistakin turhista stressinaiheuttajista" -opuksen. Mikäli joku on vastaavanlaisen hyvän teoksen löytänyt, niin siitä saa mielellään vinkata!

Kuva täältä.

Ihan vakavasti sanottuna kävimme siskoni kanssa asiasta mielenkiintoisen keskustelun menneenä viikonloppuna. Epäilykseni on, että vaikka vanhempamme rakastavia ja hyviä vanhempia olivatkin, saattoi heillä joskus olla sangen lyhyt pinna myös tahattomien vahinkojen sattuessa ja he saattoivat reagoida varsin voimakkaasti (myönnetään: ei kaikki kyllä aina ollut vahinkoa ja tahatonta temmellystä; omaakin vikaa aina välillä saattoi olla mukana). Tämän olen huomannut muun muassa verratessani omia reaktioitani lasten seurassa siskoni miehen reaktioihin. Minulla palaa vanhempieni tavoin pinna välillä aika turhastakin, kun taas heidän isänsä osaa suhteuttaa asiat ihan toisella tavalla niiden merkityksellisyyteen. Muistan, miten pahalta itsestä tuntui, kun tuli torutuksi ja myönnettäköön, että vielä näin aikuisenakin tuo tismalleen sama niskan ja kasvojen kuumotus iskee päälle silloin, kun uskon todella mokanneeni. Vaikken sinänsä mikään erityinen freudilaisuuden kannattaja olekaan, luulen, että reaktioni saattavat hyvinkin juontaa siitä, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koin "virheellisten tekojen" tekemisen pienenä.

Tähän loppuun videon pätkä vielä lempisarjastani, joka loppui muutama vuosi sitten. Mullan alla ei ollut kaikkien makuun, joidenkin mielestä ahdistavasta aihepiiristä (kuolema) johtuen, mutta minun ja monen kriitikon mielestä se toi loistavasti esiin elämän pieniä hetkiä; niitä hetkiä jolloin ihminen istuu yksin huoneessa ja kuuntelee kellon tikittämistä tai jolloin merkityksettömäksi tarkoitetun kommentin tai luonnonoikun johdosta ihminen tajuaa elämästään jotain oleellista. Sarjassa käytiin myös perusteellisesti läpi vanhempien ja perheen merkitystä ihmisen kasvamisessa ja monen monta muuta asiaa, joita on ehkä parempi, etten edes yritä eritellä tähän. Jos et arastele mustaa huumoria, niin suosittelen lämpimästi, että kaamosiltojen iloksi tutustut myös aurinkoisen Los Angelesin tummempaan puoleen!