Viikonlopun kunniaksi...

...ajattelin vaihteeksi hehkuttaa työelämää! Uusi työpaikka, uudet kujeet; näinköhän voisi vanhaa sanontaa vähän muokata. Uusissa töissä on nyt kolmisen viikkoa takana ja on uskomatonta, miten suuresti elämänlaatu on muuttunut; olen jo useampana yönä nukkunut koko yön putkeen! Ei niin, että olettaisin tämänkään työn aina tulevan olemaan yhtä ruusuilla tanssimista, ei elämä tunnu niin menevän, mutta ainakin perusasiat ovat kunnossa: ihmiset ottavat vastuun omasta työstään ja auttavat toisiaan. Sen lisäksi vielä esimiehen suunnalta vaaditaan, että epäkohdat pitää tuoda esiin ja että liiasta työmäärästä pitää kertoa, jotta asioihin voidaan vaikuttaa ja tarvittaessa miettiä järjestelyjä uudelleen. Kuulostaa niin kovin yksinkertaiselta, mutta tähän mennessä olen huomannut ettei se sitä aina ole.

Toki oma stressipääni vieläkin välillä tekee ongelmia asioista, jotka eivät sitä ole. Siihen täytyy kai vain tietyssä määrin tottua, mutta ajattelin kyllä silti mennä Töölön kirjaston self-help -kirjahyllylle ja etsiä jonkun "kuinka pääset irti turhasta väärintekemisenpelosta ja muistakin turhista stressinaiheuttajista" -opuksen. Mikäli joku on vastaavanlaisen hyvän teoksen löytänyt, niin siitä saa mielellään vinkata!

Kuva täältä.

Ihan vakavasti sanottuna kävimme siskoni kanssa asiasta mielenkiintoisen keskustelun menneenä viikonloppuna. Epäilykseni on, että vaikka vanhempamme rakastavia ja hyviä vanhempia olivatkin, saattoi heillä joskus olla sangen lyhyt pinna myös tahattomien vahinkojen sattuessa ja he saattoivat reagoida varsin voimakkaasti (myönnetään: ei kaikki kyllä aina ollut vahinkoa ja tahatonta temmellystä; omaakin vikaa aina välillä saattoi olla mukana). Tämän olen huomannut muun muassa verratessani omia reaktioitani lasten seurassa siskoni miehen reaktioihin. Minulla palaa vanhempieni tavoin pinna välillä aika turhastakin, kun taas heidän isänsä osaa suhteuttaa asiat ihan toisella tavalla niiden merkityksellisyyteen. Muistan, miten pahalta itsestä tuntui, kun tuli torutuksi ja myönnettäköön, että vielä näin aikuisenakin tuo tismalleen sama niskan ja kasvojen kuumotus iskee päälle silloin, kun uskon todella mokanneeni. Vaikken sinänsä mikään erityinen freudilaisuuden kannattaja olekaan, luulen, että reaktioni saattavat hyvinkin juontaa siitä, miten turvalliseksi tai turvattomaksi koin "virheellisten tekojen" tekemisen pienenä.

Tähän loppuun videon pätkä vielä lempisarjastani, joka loppui muutama vuosi sitten. Mullan alla ei ollut kaikkien makuun, joidenkin mielestä ahdistavasta aihepiiristä (kuolema) johtuen, mutta minun ja monen kriitikon mielestä se toi loistavasti esiin elämän pieniä hetkiä; niitä hetkiä jolloin ihminen istuu yksin huoneessa ja kuuntelee kellon tikittämistä tai jolloin merkityksettömäksi tarkoitetun kommentin tai luonnonoikun johdosta ihminen tajuaa elämästään jotain oleellista. Sarjassa käytiin myös perusteellisesti läpi vanhempien ja perheen merkitystä ihmisen kasvamisessa ja monen monta muuta asiaa, joita on ehkä parempi, etten edes yritä eritellä tähän. Jos et arastele mustaa huumoria, niin suosittelen lämpimästi, että kaamosiltojen iloksi tutustut myös aurinkoisen Los Angelesin tummempaan puoleen!