Sinne se joulukuu ja vuosi taas hurahti. Kummasti tuntuu, että aina ennen lomia on hirveä kiire niin töissä kuin privaatistikin. Viimeisenä työpäivänä oli hirveä kiire tehdä töitä ennen kollegoille tuomieni valmistujaisskumppien ja -tarjoilujen nauttimista ja sieltä pitikin sitten juosta hirmuvauhtia ratikkaan ja suunnata Hakaniemeen jouluglögeille. Onneksi sentään aamutuimaan leipomani pekaanipähkinäkahvilikööripiirakka osoittautui menestykseksi. Yhdysvalloista saatu resepti asettui vähän suomalaistettuun muotoonsa ( = vähemmän voita, sokeria ja siirappia) ja reseptipyyntöjen lukumäärän perusteella siitä tykättiin kovasti. Mannerten välinen yhteistyö siis kannattaa: piirakkaohjeen lisäksi myös oma aamuinen apulaiskokkinihan tulee Atlantin toiselta puolen; ilman avopuoliskoani en olisi millään kerenyt saada piirakkaa valmiiksi!
Joulua vietin tänä vuonna jo toisen kerran Pohjois-Amerikan mantereella, tällä kertaa kuitenkin USA:n puolella. Pääsin tapaamaan H:n vanhemmat ensimmäistä kertaa. Lievästä ennakkojännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin, vaikka ensitapaaminen kestikin yli viikon! Olin ennenkin ollut Wisconsinissa ja Milwaukeessa, mutta kaikesta USA-kokemuksestani huolimatta pääsi amerikkalainen esikapunkilaiselämä silti yllättämään autovetoisuudellaan.
Viikon jälkeen tuntui siltä, että oma tahto määräytyy sen mukaan mihin autolla pääsee tai pääseekö sillä ylipäätään turvallisesti mihinkään. Lumisista talvista huolimatta tuntui wisconsinilaisten elämää määrittävän pitkälti lumiaurojen ja suolausautojen toiminta. Talvirenkaat eivät ole sallittuja, sillä nastarenkaat kuluttavat autoilun luvatussa maassa teitä liian nopeasti. Tästä syystä on siis parempi palkata paljon lumiaura- ja suola-autokuskeja ja antaa ihmisten ajaa ympäri vuoden kesärenkailla.
Osittain varmaan tästäkin syystä ihmiset tykkäävät asua hienosti ja tilavasti, jos siihen vain rahat riittävät. Näin ollen esikaupunkialueilla, joissa on jonkin verran kaupunkeja edullisempaa, ovat talot välillä aikamoisia lukaaleja. H:n vanhempien talo oli luultavasti isoin, missä olen ikinä ollut sisällä, mutta naapureiden taloihin verrattuna se oli vaatimattomammasta päästä. Käveltyä ei tullut tarpeeksi talon koosta huolimatta, ja tänään olikin ihana päästä taas sauvomaan Lapinlahden rantaa talvisessa auringonpaisteessa poskien punoittaessa pakkasen paukkuessa pitkälti toistakymmentä astetta. Kaikkia Uno's pitsoja, Fuddruckers purilaisia ja määrällisesti Ruotsin laivan seisovan pöydän antimia muistuttavia New China Buffet'n tarjoiluja ei varmasti kuitenkaan tullut poltettua yhdellä sauvakävelyllä, joten viikonlopun jälkeen pitää varmaan palata taas maanantaipuntti-rutiiniin.
Onneksi pääsimme reissun aikana nauttimaan myös oikeasta suurkaupunkielämästä "alkuasukkaiden" seurassa. Lensimme molempiin suuntiin Chicagon kautta ja koska meillä molemmilla on siellä ystäviä, päätimme käyttää tilaisuuden hyväksi ja katsella kaupunkia muutama päivä muutenkin kuin perusturistinähtävyyksien osalta. Välillä kotona ollessa pääsee aina unohtamaan, miten pieni kaupunki Helsinki loppujen lopuksi onkaan. Chicagossa hädin tuskin ehdimme Milleniumin Parkin ulkoilmataideteoksia katsomaan, kun Bucktownissa, Andersonvillessä ja Ravenswoodissakin oli niin paljon nähtävää (ja syötävää!).
Oli ihana taas nähdä pitkästä aikaa ihmisiä, joita ei ole nähnyt moneen vuoteen ja vähintään yhtä kivaa oli nähdä kaikkia niitä ihmisiä, joista H. on niin monesti kertonut. Vaikka toisen puoliskonsa tunteekin hyvin ja vaikka olen hänen seikkailuistaan monesti kuullutkin (joistain myös useampaan kertaan), tulee niistä aina eri tavalla totta, kun pääsee edes jollain tavalla niihin itse mukaan. Itsekin ulkomailta palatessa on ollut kiva muistella ulkomailla vietettyä aikaa erityisesti niiden kavereiden kanssa, jotka ovat käyneet siellä minua moikkaamassa ja siten tuntevat itsensä osallisiksi niistä kokemuksista ja ihmisistä. H:n tarinoita on kyllä aina ollut hauska kuulla, mutta ehkä minäkin osaan tämän jälkeen eri tavalla iloita hänen kertomuksistaan, kun nyt olen jollain tavalla päässyt osaksi myös hänen menneisyyttään. Ja vaikka itse vuodenvaihde menikin lentokoneessa Atlantin yllä, on tästä hyvä jatkaa eteenpäin uuteen vuoteen kotona Töölössä!
Keskusta-asumisen hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että keskustaan on lyhyt matka - ainakin etäisyyden puolesta. Käytännössä kuitenkin radanvarren lähiöistä pääsee eri puolille Helsinkiä vähintään yhtä nopeasti, ellei nopeamminkin, kuin välillä täältä Töölöstä ratikkapysäkin kautta kulkiessa. Iltaisin on kuitenkin ihanaa, että voi tarvittaessa kävellä kotiin ja työmatkakin taittuu jalan.
Mutta tänä vuonna erityisen ihanaa on ollut Talvi! Pitkästä aikaa on saanut kunnolla kipristellä ja häpeilemättä vetää toppahousut jalkaan ulos mennessä, sillä kaikki ovat niin vuorautuneita vaatteisiinsa, ettei ketään voi kuitenkaan tunnistaa! Kylmyyden huonot puolet huomaa täällä vanhassa töölöläisessä kivitalossa kuitenkin harmillisen pian. Seinät hohkaavat kylmää joka suuntaan ja ylimmän kerroksen asukkina kylmä ullakko tuo vielä oman lisänsä seinien lisäksi katon kautta. Pahimpina pakkaspäivinä päivän korkein lämpötila sisällä on saattanut olla seitsemäätoista astetta. Monen huoltoyhtiösoiton ja -visiitin jälkeen meidän oli pakko lopulta luopua toiveajattelusta ja käydä ostamassa lisälämmitin. Lämmin täällä ei vieläkään ole, mutta nyt sentään tarkenee yhdellä pitkähihaisella ja yksillä villasukilla.
Tästä huolimatta en kehtaa valittaa, sillä olen aina ollut talvi-ihminen ja otan miljoona kertaa mieluummin vastaan paukkupakkaset ja huurteisen Helsingin kuin viime vuosien harmauden. Vielä kun sen lopputalven loskan saisi skipattua kokonaan ja voisi siirtyä suoraan kevätkeleihin, niin elämä Töölössä olisi täydellistä!
