Näyttelijän vikaa?

Olen viime aikoina miettinyt paljonkin työtä: töiden hakemista ja saamista, työelämää ja sen mielekkyyttä ja myös sen harmittavan usein toistuvaa mielettömyyttä. Suurilta osin olen erittäin tyytyväinen työhöni ja näyttelijän urasta en ole tosissani haaveillut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, mutta viimeviikkoinen vierailu ruotsalaisessa teatterissa tarjosi hauskan pilkahduksen täysin toisenlaiseen elämään.

Tällä teatterikaudella Svenska teatternissa on pyörinyt Tshehovin Körsbärsträdgården. Sen tämänkertainen toteutus on ilmeisesti ollut monellakin tapaa perinteisestä poikkeava, mutta nyt myös meille tavallisille ei-teatteri-ihmisille  tarjoutui mahdollisuus päästä osalliseksi teatterimaailman saloista ja päästä ihan oikean teatterin lavalle ihan oikeaan näytökseen! (Kuva on  Svenska Teaternin lehdistökuva näytelmästä.)

Niinpä minä ja muutama muu ruotsinkielestä ja teatterista kiinnostunut tuttavani suuntasimme keskiviikkoiltana ruotsalaisen teatterin henkilökunnan sisäänkäynnille, mistä meidät päästettiin pienen odotuksen jälkeen sisään. Oman kohtauksemme aika oli vasta reilu tunti näytöksen alun jälkeen, mutta meidän tuli olla paikalla jo puoli tuntia ennen näytöstä, kuten oikeidenkin näyttelijöiden. Pääsimme tutustumaan näyttämöön ja rooleihimme rääsyläisinä ensin tyhjällä lavalla ja sen jälkeen pukuhuoneessa. Siellä ruotsalaisen teatterin puvustaja valitsi meille kaikille kohtaukseen sopivat vaatteet ja sen jälkeen istuskelimme pukuhuoneessa reilun tunnin verran odottaen vuoroamme ja kuunnellen tarinoita teatterista ja teatterilaisten työstä.

Itse kohtauksemme oli lyhyt ja meni ohi sangen nopeasti meidän yrittäessä muistaa, mihin suuntaan lavaa sitä pitikään juosta ja kultarahoja lattialta keräillessä, mutta siitä huolimatta kokemus oli aika hauska. Ja

tämän jälkeen en kyllä kadehdi näyttelijän elämää ollenkaan! Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) näyttelijällä saattaa olla kolme näytelmää ja yhdet harjoitukset meneillään samaan aikaan ja kipeäksi ei parane tulla, sillä muuten koko näytös joudutaan perumaan. Voi sitä raukkaparkaa, joka oli katsonut työvuorolistan väärin ja löytyikin puhelimen päästä Vaasasta puoli tuntia ennen näytöksen alkua! Myöskään kuuden päivän työviikko päiväharjoituksin ja iltatöin ei kuulosta kovin houkuttelevalta, joten ehkä jätän ainakin toistaiseksi alan vaihdon väliin. Upeiden, vaikkakin lyhyiden, näyttelijäuriemme jälkeen päätimme yhteistuumin suunnata lasilliselle kuohuvaa Hotelli Seurahuoneen baariin, missä valtasimme arvollemme sopivan paikan: Tauno Palon vakkaripöydän!

(Kuva on Hotelli Seurahuoneen sivuilta http://www.hotelliseurahuone.fi/hotelli/fi_FI/kuvagalleria/#)