Kulttuurikuukausi

Yksi tämän vuoden tavoitteistani on käydä jossain kulttuuritapahtumassa ainakin kerran kuussa. Olen aina pitänyt varsinkin teatterissa käymisestä, mutta jotenkin lippujen varaaminen ja etenkin ohjelmistojen tutkiminen aina jää. Tänä vuonna päätin siis tietoisesti asettaa itselleni konkreettisen, mutta suht helposti saavutettavan tavoitteen, jotta sekä voisin sivistää itseäni että tukisin nykytaiteen ja taiteilijoiden hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroni.

Viime vuonna innostuin valokuvanäyttelyistä. Kävin muun muassa Taidehallin Huomenta Afrikka! - Villa Karo 10 vuotta –näyttelyssä sekä Helsingin Kaupunginmuseossa  Hakasalmen huvilalla. Siellä viimeaikoina olleet näyttelyt ovat esitelleet erittäin hauskasti ja ajatuksiaherättävästi Helsingin historiaa ja itseasiassa sangen nopeaa kehitystä (melkein) suurkaupungiksi. Edellisessä näyttelyssä oli esillä Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamia Helsinki-kuvia. Tällä hetkellä museossa on puolestaan käynnissä 1970-luvun Helsinkiä ja helsinkiäisiä esittelevä Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely , jonne vielä ehtii. Rahanpuutekaan ei ole este, sillä sisäänpääsy museoon on ilmainen. Näyttelystä löytyy myös aito 70-luvun olohuone, jonne astuessa pääsin aikamoiselle nostalgiatripille mummolaan ja Ruotsiin tätilään. Huhhuh, kyllä oli aitoa meininkiä!

Kuva on Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyn tiedotuskuvista.

Alkuvuosi on lähtenyt kulttuuriprojektini osalta lupaavasti käyntiin, ja jostain kumman syystä muutamalle kuluneelle viikolle on sattunut monta hienoa kulttuurikokemusta! Pari viikkoa sitten olimme katsomassa Sibelius-Akatemian esittämää Benjamin Brittenin Ruuvikierre-oopperaa. Herra Säveltäjän omista, jokseenkin kyseenalaisista mieltymyksistä johtuen tarinaksi oli valikoitunut Henry Jamesin romaaniin  perustuva tarina nuoresta kotiopettajattaresta ja kahdesta orvoksi jääneestä lapsukaisesta, joita vainoavat heidän palvelusväkeensä aiemmin kuuluneiden henkilöiden haamut. Haamuilla ja lapsilla on turhankin läheiset välit ja tämäkös aiheuttaa uudelle kotiopettajattarelle päänvaivaa ja ahdistusta. Ooppera kyllä mietitytti aikalailla jälkikäteen, varsinkin nähtyäni saman säveltäjän Peter Grimes -teoksen kahteenkin kertaan viime keväänä Kansallisoopperassa. Rankoista tarinoista huolimatta molemmat toteutukset olivat kyllä ehdottomasti näkemisen arvoisia, ja suosittelen ne katsomaan, kun ne taas seuraavan kerran tulevat Helsingissä näyttämölle.



Video on otos oopperasta Peter Grimes. Siinä kalastaja Peter Grimesin molemmat oppipojat ovat kuolleet merellä hämärissä olosuhteissa. Kalastajakylän asukkaat syyttävät häntä poikien kuolemasta. Kohtauksessa oopperan lopusta Peter Grimes on menettänyt järkensä ja kertaa elämänsä tapahtumia ja omaa kohtaloaan hulluuskohtauksen kourissa.

Viime viikonlopulle osui puolestaan kaksikin onnistunutta kulttuurivisiittiä. Kävin Nyt-liitteen innoittamana ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa. Päänäyttelynä siellä oli Pentti Sammallahden Retrospektiivi-näyttely, jossa oli näytillä hurjan paljon hänen hienoja valokuviaan vuosikymmenten varrelta. Ainut huono puoli näyttelyssä oli se, että se oli melkeinpä turhan laaja. Sammallahden kuvat olivat upeita, mutta loppua kohden keskittymiskyky rupesi kyllä herpaantumaan.

Kuva on Sammallahden näyttelyn lehdistökuva.

Nyt-liitteessä mainittu Iiu Susirajan näyttely oli puolestaan vain yhden huoneen kokoinen, mutta silti riittävän laaja. Pidin hänen töistään ja varsinkin Nyt-lehden pääkirjoituksen näkökulmasta katsoen (jota en valitettavasti onnistunut löytämään tähän liitteeksi),  kuvat pistivät miettimään.

Kuva on Ryhmäteatterin kotisivuilta.

Valokuvanäyttelyn jälkeen illalla suuntasin puolestaan Ryhmäteatteriin. Siellä esitetään S.O.S – Save Our Souls nimistä näytelmää, joka on ilmeisesti saanut lisäesityksiäkin yleisön pyynnöstä. Mielestäni näytelmä oli hyvä, mutta en voi sanoa, että suoranaisesti pidin siitä. Näytelmän aihe oli rankka. Se kuvasi yksinhuoltajaäidin ja tämän pojan elämää eron jälkeen, erityisesti pojan, Pietun,  näkökulmasta katsottuna. Pietu joutuu seuraamaan vierestä äitinsä epätoivoisiakin yrityksiä hankkia heille elämiseen tarvittavat taloudelliset puitteet ja myös alkoholilla ja mielenterveysongelmillä on oma osansa tarinassa. Roolitukset olivat kyllä onnistuneet ja erityisesti Santtu Karvonen onnistui hyvin pikkupojan roolissaan. Voi olla, että ensi kerralla pyrin kuitenkin etsimään jonkun helpomman kulttuurielämyksen. Näin talvikaamoksen keskellä tuntuu välillä, että kaipaa kuitenkin ennen kaikkea piristystä, vaikka yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuominen taiteen avulla onkin mielestäni äärimmäisen kannatettavaa. Välillä vaan ei kykene ottamaan kaikkea vastaan, mikä sekin on  kai hyvä merkki siitä, että taideteos on ollut vaikuttava.

Tähän loppuun vielä pieni pala kulttuurihistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä Pelle Miljoonan haastattelun ja livevideopätkän muodossa. Tämä sen kunniaksi, että törmäsin häneen tänään hiihtoladulla ja (vaikka määritelmä ristiriitaiselta kuulostaakin) tuli monet hyvät muistot mieleen angstailevista teinivuosistani. Kiitos Pelle!