Perhesuhteista

Olen viime aikoina miettinyt paljon perhesuhteita ja niiden merkitystä. Oma kokemukseni ydinperhe-elämästä on sangen lyhyt ja suurimman osan elämästäni olenkin viettänyt uusioperheessä. Tiedän kyllä, ettei läheskään kaikissa ydinperheissä asiat suju ongelmitta ja moni voi kokea kauheitakin asioita omien biologisten vanhempiensa ja sisarustensa taholta. Omalta kohdaltani kokemukset ydinperheessä ja uusioperheessä elämisestä ovat kuitenkin sangen erilaisia.

(Kuvassa oleva kesäinen-eväsretki-Suomenlinnaan -perhe on minulle tuntematon, eikä liity kirjoitukseen ainakaan tarkoituksellisesti! )

Pintapuolisesti voisi sanoa, että perheissäni kaikki on mennyt hyvin eikä meidän uudenlainen perheemmekään varmastikaan ole ollut pahimmasta päästä. Suurin omalla kohdallani huomaama ero on kuitenkin ollut ehkä tietynlaisen perusluottamuksen puute. Tunne siitä, että toisen osapuolen silmissä oma arvo ja toisen välittäminen pitää eri tavalla ansaita kuin suhteissa omien biologisten sukulaisten kanssa. Usein biologisten sukulaisten kanssa yksilöllä on ehkä eri tavalla oma itseisarvonsa, jota ei yhtä helposti kyseenalaisteta, vaikka toinen toimisikin "väärin" tai tekisi jotain kyseenalaista.

Toisaalta elämä uusperheessä on varmasti myös opettanut paljon. Uskon, että itsestäni on ainakin tullut huomioonottavaisempi ja parempi ihmistuntija. En sanoisi, että olen välttämättä erityisen hyvä kummassakaan, mutta selkeästi parempi kuin lapsuudessani. Omalla kohdallani minua kuitenkin usein mietityttää juuri asioiden aikasidonnaisuus. Ovatko omat muistoni elämästä vanhempieni ja siskoni kanssa täysin värittyneitä silloisen ikäni takia? Ehkäpä lapsuuden usko vanhempien kaikkivoipaisuuteen ja auktoriteettiin ei ollut vielä horjunut ja vaikeat asiat oli helppo kuitata lapsi-vanhempi -suhteeseen kuuluvana kiistelynä. Mitä jos myöhemmät epävarmuuden hetket ja puolivanhemman taholta tulleet epäasiallisilta tuntuneet kommentit olivatkin teini-iän mukanaan tuomaa angstia ja kyseenalaistamista? Mitä, jos minusta olisikin tullut tismalleen yhtä joustava tai huomioonottavainen ihan vain iän ja kasvamisen myötä? Sitä on vaikea sanoa itse ja jälkikäteen.

Omien mietintöjen keskellä on ollut mielenkiintoista kuulla myös ystävien kokemuksia perhe-elämästä ja se on myös osaltaan auttanut laittamaan asioita perspektiiviin. Vaikka omat murheet aina tuntuvat suurimmilta, ja sitä ne itselleen tietysti ovatkin, on "hyvä" huomata, että muillakin on ongelmia perheenjäsentensä kanssa. Niin vanhempien kuin puolivanhempien kanssa, sisarusten, puolisisarusten ja kokonaisten sukuhaarojen kanssa ja niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Vaikka useimmiten selitettyinä syyt tuntuvatkin absurdeilta tai eivät ainakaan ylitsepääsemättömiltä, on kai vain pakko hyväksyä se tosiasia, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Ratkaisu ei varmaankaan ole yhtä yksinkertainen kuin alla olevassa mainoksessa. Sukuaan (tai puolisukuaan) ei voi itse valita. Muiden kohdalla pitää kai vain itse oppia löytämään ympärilleen sellaisia ihmisiä, keiden kanssa voi tuntea olonsa turvalliseksi myös silloin, kun ollaan asioista eri mieltä.

Careliaa ja korttipeliä

Eilen kävimme pitkästä aikaa uudessa ravintolassa syömässä. H. oli ollut taas lähes viikon konserttimatkalla, tällä kertaa eri puolilla Saksaa kierrellen kuuntelemassa kaiken maailman säveltäjiä (en edes yritä enää pysyä perässä, mikä teos/säveltäjä on milläkin kertaa kyseessä), joten halusin juhlistaa hänen kotiinpaluutaan. Siksipä päätin, että nyt mennään uuteen ravintolaan syömään ja olkoon vaikka vähän hintavampi paikka, mutta minä piffaan kultani kotiinpaluun kunniaksi!

Tähän väliin on todettava, että tiedän kyllä miten kornilta kuulostaa juhlia vain viiden päivän poissaolon jälkeen. Pakko on kuitenkin myöntää, että näin ensikerran vakavasti pariuduttuani minusta on tullut juuri sellainen höpsö, jolle itse aiemmin hyväntahtoisesti naureskelin. Ei sille vaan voi mitään, että yksin kotona on paljon tylsempää kuin toisen kanssa, vaikka yksinkin on kivaa. Jotenkin siitä toisesta ja sen seurasta kuitenkin tykkää sellaisella tavalla, mitä en sinkkuudessani pystynyt ymmärtämään, vaikka paljon parisuhteista mielestäni ymmärsinkin. (Kuva on Maija Vuorelan piirtämä, löytyy Helsingin Sanomien e-korttipalvelusta.)

Noh, tällä kertaa juhlapaikaksi valikoitui Runeberginkadun ja Mannerheimintien risteyksestä löytyvä Carelia. Olemme useasti aiemminkin miettineet sinne menemistä, mutta jotenkin ruokalistan antimet eivät ole olleet tarpeeksi houkuttelevia niiden hinnoitteluun nähden. Itseasiassa H. olisi halunnut viedä minut sinne jo ensimmäisillä treffeillämme. Treffit eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä ennen ravintolaillallista (josta minua ei oltu etukäteen informoitu), treffeihin olisi sisältynyt Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva. Koska suomalaisen oopperan kokemukseni perustuvat ainoastaan urheiluoopperaan Paavo Nurmi, ja koska muistin yläasteen äidinkielentunneilta Punainen viiva -kirjan olleen supermasentava, kieltäydyin jollain verukkeelle treffeistä ja pakotin H:n Turun vierailulle, jonka ohjelmaan ei sisältynyt suomalaista oopperaa. Ne treffit myös näyttävät päättyneen erittäin hyvin! :)

Carelia oli paikkana oikein mukava, ranskalaishenkinen ravintola. Paikka oli hieno, palvelu oli hyvää ja ruokakin tehty keskimääräistä huolellisemmin. Kaikesta tästä huolimatta, ei vierailu kuitenkaan ollut (ruoan osalta) täysin hintansa väärti. Olen kyllä tyytyväinen, että kävimme siellä, mutta en ole varma tarvitseeko sinne mennä ihan heti uudelleen. Mukavaa Careliassa oli, että heillä on monille viineille myös omat maahantuojansa, joten tarjolla on muutakin kuin Alkon valikoimasta löytyviä viinejä. Tasapainoisemman hinta/laatusuhteen löytää  kuitenkin mielestäni korttelin vastakkaisesta kulmasta Ravintola Kuusta, jossa kävimme muutama viikko sitten. Perinteisistä suomalaisista ruoista ei valitettavasti silakoita ollut sillä kertaa tarjolla kuulemma jäisen talven vuoksi, mutta muutkin ruoat maistuivat. Täytyykin varmaan joskus mennä kokeilemaan heidän viini-iltojaan. (Kuva on  Ravintola Kuun Supertravelnet-sivulta.)

Koska en tarkalleen tiedä, mitä H. musiikkimatkallaan Saksassa kuuli, ajattelin tämän kerran musiikkiannoksena esitellä amerikkalaissäveltäjä Samuel Barberin minioopperan A Hand of Bridge. Kuulin itse teoksen ensimmäistä kertaa kuun alussa Sibelius-Akatemian järjestämässä Samuel Barber 100 v. -juhlakonsertissa. Se on aika hauska pikku musiikkinäytelmä, josta käy hyvin ilmi, mitä kahden bridgeä pelaavan pariskunnan päässä pelin aikana todella liikkuukaan. Enjoy!

Tyttöjen viikonloppu

Siskon tyttö tuli viettämään viikonloppua tätilään ja oli kyllä taas kivaa! Perjantai-ilta meni "tousteja" syödessä ja telkkaria katsellessa: ensin syöpötellessä katsottiin Suurinta pudottajaa ja sitten siirryttiin YLE:n Areenalta löytyviin Risto Räppääjiin. Ne on ihan loistavia, suosittelen lämpimästi!

Lauantaiaamu aloitettiin taas tousteilla, minkä jälkeen suunnattiin pullakahveille aina yhtä jännään Café Regattaan Sibelius-puiston rantamille. Tällä kertaa ei ollut nuotiotulen tuoksua pihamaalla odottamassa, mutta Regatan suklaamuffinssi kyllä maistui huomattavasti keskimääräistä muffinssia paremmalta. Mainittakoon kahvilan erikoisuuksista yksi erikseen: täällä santsikuppi ei maksa mitään, vaan kahvila maksaa santsaajalle 5 senttiä per kuppi. Aika hauska idea, vaikka en sitä tällä(kään) kertaa hyödyntänyt.

Ennen leffaan lähtöä yritimme vielä testata Regatan napakelkkaa, mutta se olikin jäätynyt kiinni meren jäähän. Ei ollut näköjään koko syksyn punttiskäynneistä mitään hyötyä tässäkään asiassa! Puolentoistatunnin Risto Räppääjä -pätkän jälkeen olikin taas uudet kahvit tiedossa ja sitten oli jo aika erota - väsyneinä, mutta onnellisina kivasta viikonloppuvisiitistä! :)

Ystävyydestä ja vaikeuksista

Välillä tuntuu, että aikuisena on paljon vaikeampi olla hyvä ystävä kuin nuorempana. Mistä se johtuu? Vaikkei teininä olo muuten ollutkaan aina niin ihanaa, olivat ainakin omalla kohdallani ystävyyssuhteet ihanan yksinkertaisia: minun ystäväni ovat minun ystäviäni, he ovat maailman parhaita ystäviä ja me autamme toisiamme aina kun apua tarvitaan, vaikka keskellä yötä. Aina oli aikaa puhua puhelimessa tai tarjota muuten läsnäoloaan, jos siihen tuli tarve; kenenkään ei myöskään tuntunut olevan vaikea tarjota mielipiteitään tai neuvojaan jos toisella oli avun tarve. Samaa mieltä ei toki aina oltu, mutta sekin kuului asiaan.

Näin hieman aikuistuttuamme suuri osa ystävistäni on edelleen samoja ja isossa mittakaavassa samat säännöt pätevät edelleen. Luottamuspulaa ei ole ja vaikeistakin asioista voidaan puhua, olipa sitten kysymyksessä työ- tai parisuhdeongelmat, lapsettomuus tai terveysasiat. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, joissa minua ihmetyttää ylenpalttinen huomioonottavaisuus. Jos toinen kääntyy puoleesi ja pyytää tukea, apua tai mielipidettä, niin välillä tuntuu siltä ettei sellaista uskalleta antaa. On helppo laittaa takaisin tekstiviesti, ilmaista sympatiat ja sanoa, että "soita, kun sinulle itsellesi sopii, olen täällä sinua varten". Toki tämäkin on tilanteesta riippuen tärkeää ja hyväkin vaihtoehto, mutta mitä sitten, kun toinen ei vain yksinkertaisesti jaksa enää soittaa?

Eikö ystävällä ole oikeus olla välillä vähän tungettelevakin, tarjota vähän liikaa mielipiteitä (kunhan itse muistaa, etteivät ne ole ainoat oikeat) ja tökkiä toista eteenpäin? Eikö tämä ole myös ystävän velvollisuus? On totta, että olen itse ollut aina varmaan vähän turhankin suorapuheinen niin hyvässä kuin pahassa. Itse kuitenkin toivoisin, että jos minulla menee joskus huonommin kuin itse suostun myöntämään, sanoisi joku sen myös edes kerran ääneen; on sitten kunkin oma asia päättää onko itse samaa mieltä ystävän analyysistä vai ei, mutta välillä ulkopuolinen perspektiivi on välttämätön. Kun on itse kaiken keskellä ei asioita aina nää samalla tavoin kuin vähän etäämmältä.

(Loppuun vähän lapsuuden suosikkieni Arja Saijonmaan ja Junnu Vainion ystävyys-paatosta vuodelta 1983.)