Careliaa ja korttipeliä

Eilen kävimme pitkästä aikaa uudessa ravintolassa syömässä. H. oli ollut taas lähes viikon konserttimatkalla, tällä kertaa eri puolilla Saksaa kierrellen kuuntelemassa kaiken maailman säveltäjiä (en edes yritä enää pysyä perässä, mikä teos/säveltäjä on milläkin kertaa kyseessä), joten halusin juhlistaa hänen kotiinpaluutaan. Siksipä päätin, että nyt mennään uuteen ravintolaan syömään ja olkoon vaikka vähän hintavampi paikka, mutta minä piffaan kultani kotiinpaluun kunniaksi!

Tähän väliin on todettava, että tiedän kyllä miten kornilta kuulostaa juhlia vain viiden päivän poissaolon jälkeen. Pakko on kuitenkin myöntää, että näin ensikerran vakavasti pariuduttuani minusta on tullut juuri sellainen höpsö, jolle itse aiemmin hyväntahtoisesti naureskelin. Ei sille vaan voi mitään, että yksin kotona on paljon tylsempää kuin toisen kanssa, vaikka yksinkin on kivaa. Jotenkin siitä toisesta ja sen seurasta kuitenkin tykkää sellaisella tavalla, mitä en sinkkuudessani pystynyt ymmärtämään, vaikka paljon parisuhteista mielestäni ymmärsinkin. (Kuva on Maija Vuorelan piirtämä, löytyy Helsingin Sanomien e-korttipalvelusta.)

Noh, tällä kertaa juhlapaikaksi valikoitui Runeberginkadun ja Mannerheimintien risteyksestä löytyvä Carelia. Olemme useasti aiemminkin miettineet sinne menemistä, mutta jotenkin ruokalistan antimet eivät ole olleet tarpeeksi houkuttelevia niiden hinnoitteluun nähden. Itseasiassa H. olisi halunnut viedä minut sinne jo ensimmäisillä treffeillämme. Treffit eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä ennen ravintolaillallista (josta minua ei oltu etukäteen informoitu), treffeihin olisi sisältynyt Aulis Sallisen ooppera Punainen viiva. Koska suomalaisen oopperan kokemukseni perustuvat ainoastaan urheiluoopperaan Paavo Nurmi, ja koska muistin yläasteen äidinkielentunneilta Punainen viiva -kirjan olleen supermasentava, kieltäydyin jollain verukkeelle treffeistä ja pakotin H:n Turun vierailulle, jonka ohjelmaan ei sisältynyt suomalaista oopperaa. Ne treffit myös näyttävät päättyneen erittäin hyvin! :)

Carelia oli paikkana oikein mukava, ranskalaishenkinen ravintola. Paikka oli hieno, palvelu oli hyvää ja ruokakin tehty keskimääräistä huolellisemmin. Kaikesta tästä huolimatta, ei vierailu kuitenkaan ollut (ruoan osalta) täysin hintansa väärti. Olen kyllä tyytyväinen, että kävimme siellä, mutta en ole varma tarvitseeko sinne mennä ihan heti uudelleen. Mukavaa Careliassa oli, että heillä on monille viineille myös omat maahantuojansa, joten tarjolla on muutakin kuin Alkon valikoimasta löytyviä viinejä. Tasapainoisemman hinta/laatusuhteen löytää  kuitenkin mielestäni korttelin vastakkaisesta kulmasta Ravintola Kuusta, jossa kävimme muutama viikko sitten. Perinteisistä suomalaisista ruoista ei valitettavasti silakoita ollut sillä kertaa tarjolla kuulemma jäisen talven vuoksi, mutta muutkin ruoat maistuivat. Täytyykin varmaan joskus mennä kokeilemaan heidän viini-iltojaan. (Kuva on  Ravintola Kuun Supertravelnet-sivulta.)

Koska en tarkalleen tiedä, mitä H. musiikkimatkallaan Saksassa kuuli, ajattelin tämän kerran musiikkiannoksena esitellä amerikkalaissäveltäjä Samuel Barberin minioopperan A Hand of Bridge. Kuulin itse teoksen ensimmäistä kertaa kuun alussa Sibelius-Akatemian järjestämässä Samuel Barber 100 v. -juhlakonsertissa. Se on aika hauska pikku musiikkinäytelmä, josta käy hyvin ilmi, mitä kahden bridgeä pelaavan pariskunnan päässä pelin aikana todella liikkuukaan. Enjoy!