Päivän kuva: Columbia River Gorge, OR

Tanaan on vuorossa vahan useampikin kuva. Road trippimme Oregoniin oli kasittamattoman upea, niin maisemien kuin ohjelmankin puolesta. Seura oli tietysti myos aivan huippua, sainhan nauttia oman kultani seurasta keskeytyksetta neljan paivan ajan viikon kestaneen sukulaisvierailun jalkeen.

Nakyma majapaikkamme naapurissa sijainneen viinitilan puutarhaan ja sen tunnelmaan, mista mekin nautimme viinilasillisen jos toisenkin verran.

Mt. Hood

Horse Tail Falls historiallisen Columbia River Highwayn varrelta. Taman putouksen nakeminen vaati noin 50 metrin kavelyn parkkipaikalta.

Multnomah Falls on yksi tunnetuimmista vesiputouksista tien varrella ja yhta helposti saavutettavissa kuin edellisenkin kuvan kauneus. Putouksen ylapuolelta puolestaan aukenee mailien mittaiset reittivaihtoehdot ja uusi maailma uusine nahtavyyksineen, mikali paivavaellukseen riittaa energiaa. Suosittelen ehdottomasti!

Nakyma vaellusreitilta jokikanjoniin.

Tyypillista ja kaunista maisemaa Hood Riverin seudulta. Taustalla taas Mt. Hood.

Päivän kuva: Woodinville, WA

Saavillinen hunajaa, totta tosiaan! :D

Muistoja verestelemässä

Pitkä ja hartaasti odotettu loma on vihdoin alkanut. Luulin, että suurten muutosten koitettua pari vuotta sitten olisi elämän ollut aika asettua hiljalleen uomiinsa. Elämä kuitenkin pääsi taas yllättämään ja olen saanut taas huomata, että asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen; itse niihin voi hyvistä pyrkimyksistä huolimatta välillä vaikuttaa yllättävän vähän. Nyt siis odotellaan, katsellaan ja mietitään, että mitenköhän sitä olisi parasta suhtautua työelämän ja yksityiselämän ylimääräisiin haasteisiin. Olisi ollut kiva vaihteeksi elellä leppoisissa tunnelmissa eteenpäin, mutta eiköhän sitä näilläkin eväin pärjätä!

Loma lähti onneksi hyvin käyntiin, sillä pääsin verestelemään jo seitsemän (!) vuoden takaisia Etelä-Ranskan muistoja vanhalla vaihtoporukalla. Belgialaiset asuntolakaverini järjestivät omalle porukalleen rendez-vous'n entiseen kotikaupunkiimme. Siellä sitten yhteistuumin kiertelimme Aix-en-Provencen katuja ja kuppiloita menneitä iloisesti muistellen ja nykyisiä kuulumisia kertoillen ja toistemme uusiin kumppaneihin tutustuen.

Ihan pelkäksi ruoasta ja juomasta nauttimiseksi ei matka onneksi jäänyt. Vaikka aikaa oli vain pari päivää, ehdimme silti myös tehdä yllättävän paljon retkiäkin ja tutkailla minullekin ennestään tuntemattomia paikkoja!

Päiväkävelyllä Mt. Sainte-Victoiren alarinteillä.

Château de Vauvenargues Vauvenargues'in pikkukylässä,
jonne retkemme päättyi. Linnassa on Picassokin aikoinaan elellyt
ja sen pihamaalta hänet löytää edeleenkin.

Marseillen vanhan sataman näkymiä, taustalla kaupugin tuntomerkki  -
Marseille'ta vartioiva Notre-Dame de la Garde

Vanhan sataman (Vieux-Port)  kalatarjonnassa riittää ihmettelemistä.
Satamasta pääsi kympillä myös pienelle meriajelulle.

Näkymiä Marseilleen. Kaupungin rantaviivoilta löytyy paljon ravintoloita,
pieniä satamapoukamia ja uimarantoja, jos vain uskaltautuu lähtemään vanhaa satamaa kauemmas.

Marseillen edustalta löytyy myös Château d'If -niminen entinen vankilasaari.
Sinne sijoittuu myös osa Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivin tapahtumista.

Meillä on H:n kanssa vielä tämän reissun jälkeen isompi ja pidempi matka edessä. Vaikka uusiakin paikkoja on tietysti aina upeaa nähdä ja tutkia, on pakko myöntää, että välillä on kiva mennä tuttuihinkin paikkoihin. Aixiin saapuessa, ja matkalla kavereita ja sukulaisia pitkästä aikaa nähdessä oli tunne kuin olisi tullut kotiin. Oli ihanaa, ettei jokaisessa kadun kulmassa tarvinnut kaivaa karttaa esiin tai pälyillä etsivästi ympärilleen ja että pystyi puhumaan tuttujen ja tuntemattomen paikallisten kanssa paikallisella kielellä.Vastaavina hetkinä sitä melkein uskaltaa pitää itseään maailmankansalaisena.

Kotoisan tunteen lisäksi Provencessa on hienoa tietysti maisemat ja ilmapiiri, mutta ehdottomasti myös rosé-viini! Vastaavia kevyitä, kirpsakoita, kuivia ja hailakanvärisiä roséita kun vielä saataisiin joku päivä Alkoonkin nykyisten mansikkamehujen tilalle!

Lomaa odotellessa... Astoria, OR

Matkalla suureen maailmaan suomalaissiirtolaisten jalanjäljissä...


View Larger Map

Wikipedia:

"Astoria attracted a host of immigrants beginning in the late-19th century: Scandinavian settlers, primarily Finns, and Chinese soon became significant parts of the population. The Finns mostly lived in Uniontown, near the present-day end of the Astoria-Megler Bridge, and took fishing jobs; the Chinese tended to do cannery work, and usually lived either downtown or in bunkhouses near the canneries."

"Notable people: Maila Nurmi, aka 1950s TV horror hostess Vampira and co-star of Ed Wood's Plan 9 From Outer Space attended Astoria High School in the late 1930s."

Ja lisää kiehtovaa historiaa Wikipediasta...

The Finnish Socialists of Astoria

The migration of Finns to North America began in the early 1860s, when representatives of Michigan mining interests began to actively recruit hardy Finnish workers as a labor source. This purely economic migration was joined by others who chose to escape the political hegemony of Tsarist Russia, of which Finland was only a semi-autonomous part. By the coming of World War I, over 300,000 Finns had left their native land for jobs or freedom.

[...]

Astoria, Oregon, a fishing community of about 10,000 souls on the American frontier, happened to be a magnet for the Finnish immigration. Located at the mouth of the Columbia River on the far northwest tip of the state, Astoria was cut off from population centers by the mountains of the Coast Range to the East and the waters of the river to the North, and sat perched upon the hills looking toward the Pacific Ocean in the West. It was a hamlet which developed in isolation, a community where newly arriving Finns could readily find others who spoke their language.

While some worked in the area's not insubstantial timber industry, most of the Finns in Astoria caught steelhead and salmon on the Columbia, working independently as small proprietors on their own boats. The needs of the Finnish fishermen were for cooperation, coordination, and collective social activity and they were generally not pitted against ruthless capitalist enterprise as were their countrymen engaged in mining and timber work in the Upper Midwest. Consequently, the political views of Astoria's Finnish Socialists tended to be moderate and electoral rather than built around the notions of class struggle and revolution. Some of the more radical Finns sometimes disparaged the Astorians for their "fish-captain's" world-view.

Lomaa odotellessa... Aix-en-Provence

Centre de congrès Aix en Provence by aixcongres



View Larger Map

"Massilia Sound System on Marseillessa 1980-luvun alussa perustettu ranskalainen reggae-yhtye. Yhtye laulaa pääasiassa ranskaksi ja oksitaaniksi. He yhdistävät musiikissaan useita musiikkisuuntauksia rock-vivahteista ja hip-hopista erityyppisiin maailmanmusiikkeihin. Lyriikoissa korostuvat Marseillen ja Etelä-Ranskan alueiden kieli ja kulttuuri." -Wikipedia

Lomaa odotellessa... Healdsburg, CA

Healdsburg, Sonoma County, California

Täällä taas - Neiti Kevät on tullut kaupunkiin

Poissaoloaikanani on kevät päässyt hiipimään tänne taas kerran nopeudellaan yllättäen. Pääsiäisenä lähdimme vielä alkukevään kauniinkoleista kevätpäivistä kaupunkilomalle Tukholmaan, jossa haikaillen ihastelin tyylikkäiden ja ihanasti puhuvien ruotsalaisten lisäksi suomalaisittain alkukesäisiä tunnelmia. Eikä mennyt kuin pari viikkoa ja nyt saamme täälläkin nauttia vastaavista kevätpäivistä!

Kaipa se kevät on uudestisyntymisen aikaa ihmisillekin. Ensin vähän talven jälkikohmeloissa koomaillaan ja kauhistellaan, että nytkö sitä pitäisi talviunesta jo heräillä? Oikeastiko pitäisi jaksaa, tehdä ja piristyä horroksestaan? Mutta sitten vähitellen, auringon lämmittäessä sitä lämpenee itsekin taas ajatukselle, että suunnitelmia kannattaa ja voi tehdä. Nyt täytyisi vain keksiä enää kannettava aurinkopaneeli, jolla voisi kerätä itselleen energiaa säästöön ensi talven varalle. Viisas varautuu jo hyvissä ajoin, eikö?!

Terveiset myös vanhalta ystävältäni Sir Elwoodilta ja hänen hiljaisilta väreiltään. Videon Helsinki-maisemat ovat jo "kevät-asteen" suhteen vanhettuneet, niin vehreää jokapuolella on, mutta muuten arkiset tunnelmat kaupungista ovat kyllä ihan kohdallaan kuvatessaan tätä kaupungin asteittaista havahtumista kevääseen ja kesän saapumiseen!

Vielä pari kivaa keväistä puuhavinkkiä: sunnuntaihin (15.5.) asti voi edelleen nauttia näistä:

• Hyvällä säällä ranskalainen tori Lasipalatsin aukiolla.
• Muullakin säällä: WWF:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi mieltälämmittäviä metsäkuvia Sanomatalon Käytävägalleriassa näytillä. 
• Samaan aikaan Sanomatalon Mediatorilla esillä on myös lehtikuvaaja Pentti Koskisen ottamia kuvia (niitä en vielä ehtinyt itse kurkata). 
• Samalla reissulla kannattaa käydä Sanomatalossa luovuttamassa vertakin, koska sen jälkeen voi hyvillä mielin palkita itsensä Veripalvelun tarjoamalla jäätelöllä, nam!

Ja sunnuntain jälkeen:

• Jos polkupyörät on jo kaivettu esiin, niin kannattaa suunnistaa Espoon puolelle saakka, Tarvaspäähän Gallen-Kallelan museoon. Jos itse näyttelyt eivät kiinnosta, niin ainakin maisemat ovat kauniit ja kahvila tunnelmallinen.(Sieltä saattaisi nopea myös saada vielä töitä kesäksi kahvilatyöntekijänä!)

Ps. Poissaollessani on myös kävijöitä kertynyt lisää ja 2000 kävijän raja mennyt rikki. Onpa kivaa, kiitos siitä!

Toimiva parisuhde à la Väestöliitto

Pitkä nettihiljaisuus on hyvä rikkoa oman kullan poissaollessa lyhyesti ja ytimekkäästi oheiseen musiikkivideoon. Vanhan kaverin Facebook-päivityksenä tutustuin kappaleeseen puolisen vuotta sitten ja säännöllisesti olen siitä lähtien palannut sen pariin. Rinnastus monien nykypäivän (nuorten?)aikuisten heilastuskäytäntöjen ja  Chaplinin videon kanssa aika kutkuttava...

Vaikka elämä silloin tällöin aina potkii syystä jos toisestakin päähän, on ihanaa, että itsellä on jotain minkä suhteen ei tarvitse epäillä eikä mietiskellä turhia. Laulun tarina on monelle turhankin tuttu; itse nirsoudessani olen siltä suurimmilta osin onneksi välttynyt. Euroviisut lähestyvät taas, mutta ainakaan Ruotsin Melodifestivaleneja seuranneena en osaa odottaa palaavani tämän vuoden laulujen pariin yhtä säännöllisesti kuin tämän. Ehkä tämä on vain omaa höpsöttelyä, mutta minuun tämä laulu iski; entä teihin muihin?



Ps. Niin, ja Väestöliitolla on tosiaan omat sivut parisuhteille.

Työmatkan varrelta

 Auringonnousu Hakaniemessä.

Aamukahvit torikahvilassa 

hyvässä seurassa ja kelillä kuin kelillä. 

 

Koti-Töölöön pääsee kävellen helposti kahta reittiä:
Töölönlahden ja Linnunlaulun kautta...

 

...tai Pitkäsillan kautta...

 

 ...keskustaan Ateneumille...

(ah, turkulaista huumoria!)

...ja sieltä vielä Kirjasto 10:een lämmittelemään.

Kotikortteleissa kannattaa välillä kiertää vieraampien katujen kautta
ja etsiä uusia näkökulmia.

Kotiin vihdoin saapuessani on muiden ihmisten niin kutsutulla hiihtolomaviikolla
minua odottanut erikoisvieraamme Linda...

...sekä onnekseni useimmiten myös Master Chefini laittama herkkuruoka.Vaikka uudesta työpaikasta johtuen omat matkailut ovatkin jääneet viime kuukausina vähän vähemmälle, olen onneksi päässyt useinkin makumatkalle. Välillä on tarjolla ollut paistettua riisiä kiinalaisella makkaralla höystettynä (lisää joukkoon vähän soijaa ja chilikastiketta, niin saat aikaiseksi uuden lempipikaruokani) ja välillä vähän perinteisempiä Välimeren makuja.

 Luovalla Helsinki-haulla löytyy myös YouTubesta kaikennäköistä. Muun muassa Helsinki-hehkutusta (ja valitusta myös).

Kaffepaussi

Kaffepaussi turkulaisittain. Kuva täältä.

Jo ensimmäisinä teinivuosinani oppimani kahvinjuonti on siitä lähtien ollut minulle heikkous. Ensimmäiset kahvini join varmaankin itäisten lähiöiden silloin vielä savuisissa kuppiloissa. Niissä kitkerää kahvia tarjoiltiin kellertyneistä ja halkeilleista kupeista, joihin oli pakko lisätä maitoa ja sokeria, jotta pikimustan nesteen olisi silloin vielä lapsen suu saanut nieltyä. Kotiin mennessä vaatteisiin tarttuneen tupakanhajun saattoi yhä uskottavasti selittää yleisellä kanssaihmisten kahvilakessuttelulla ilman että vanhemmat olisivat epäilleet tyttärensä sortuneen laittomuuksiin ja huonoille tavoille.

Myöhemmin kahvimakuni on kehittynyt ja maito ja sokerikin ovat jääneet matkan varrelle. Vaikka nautin suuresti laadukkaasta espressosta hyvän ravintolaillallisen jälkeen, tunnen kuitenkin edelleen vetoa kaurismäkeläisen karuihin kahvihetkiin. Ehkä kaikki lukiovuosina urheilutalon kahviossa vietetyt hyppy- ja lintsaustunnit ovat jättäneet oman romanttisen leimansa siihen nykyisin lähes olemattomaan luksukseen, joka silloin oli niin arkista ja tavallista: loputtomien tuntien ja päivien viettäminen jatkuvasti täyttyvän kahvikupin äärellä muiden kohtalotovereiden seurassa, joiden kanssa jaettiin lähes kaikki elämän ilot ja surut – niin omat kuin muidenkin.

Ehkä juuri tuon arkisuuden takia sydämeni hypähtää huomatessani, että keskelle kolmen koon supermarketin leipä-juusto-leikkele-osastoa onkin kuin tyhjästä ilmestynyt halpoja kokoontaitettavia tuoleja pöytineen, joiden vieressä Pauligin-esiliinaan sonnustautunut kiharahiuksinen kuuttakymppiä lähestyvä nainen myy kahvia ja Fazerin leipomon paistamia korvapuusteja. Tai kun heti rautakaupan sisäänkäynnin vieressä on lähinnä harmaata, betonista teollisuushallia muistuttuvaan tilaan  pystytetty kiinteä kahvila sisäänkäynteineen, tiskeineen ja iltapäivälehtitelineineen ja jonka pöydissä työtakkeihin pukeutuneet miehet lippalakeissaan hörppivät sumppiaan sokerimunkki toisessa kädessä. Tuollaiset pienet hetket elämästä saavat minut jostain syystä usein herkistymään ja ehkä myös kaipaamaan mennyttä ja jollain tavoin menetettyä aikaa.

Viime aikoina olen yrittänyt parhaani mukaan hakeutua tuollaisiin pieniin hetkiin välttääkseni joutumasta siihen paljon puhuttuun ja parjattuun muka-ikuisen-kiireen-loukkuun. Vaikka mielellään muutaman kahvilan lisää Töölöön ottaisin, löytyy täältä kuitenkin onneksi useampi jo ennestään. Niitä olen parhaani mukaan kierrellyt.

Kuva Tin Tin Tangon kotisivuilta.

Tin Tin Tango on varmaankin suurelle osalle myös ei-töölöläisistä kahvittelijoista tuttu paikka. Se on käytännössä aina auki ja siellä saa sekä hyvää kahvia että aamupalaa koko päivän. Tin Tin Tangon saunaa ja pyykkikonetta en ole testannut, mutta muut palvelut ovat kyllä kokeilun arvoisia. Nimensä mukaisesti ranskalaiseen bistrotyyliin sisustetun kahvilan seiniä koristavat belgialaisseikkailija Tintin kuvat ja joinain kertoina myös paikan chansonin-omaiset musiikkivalinnat ovat viitanneet ranskankielisen maailman suuntaan.

Kuva Kahvila Maroccon kotisivuilta.

Kansallismuson takaa puolestaan löytyy Kahvila Marocco, josta pidän myös kovasti. Marocco on auki lähinnä aamuaikaisesta alkuiltaan, joten työiltoina sinne ikävä kyllä harvoin ehtii. Monesta muusta nykykahvilasta poiketen Kahvila Marocossa tarjotaan lähinnä paikanpäällä valmistettuja ruokia ja herkkuja, mikä on piristävää vaihtelua ketjuhötön tilalle.

Café Redin kuva löytyi blogista Silmänkääntövankila.

Lähempänä keskustaa Arkadiankadulta löytyy lähes vierivierestä Sininen Baari ja  Café Red. Sinistä Baaria en ikävä kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sillä se on auki vain arkisin päiväsaikaan. Paras yritykseni oli kuluneella viikolla, kun saavuin paikalle varttia ennen sulkemisaikaa, jolloin vitriini ja kahvinkeitin olivat jo tyhjinä. Äkkiseltään sanoisin, että paikka vaikuttaa vielä astetta konstailemattomammalta (hauska sana!) kuin naapurinsa Café Red. Café Redin aukiolojat ovat samantyyliset Kahvila Marocon kanssa, joten ei sinnekään tule varmaan jatkossa usein eksyttyä. Paikka oli kuitenkin mukava, latte oli hyvää ja takimmaisessa huoneessa (jonka löytää, jos uskaltaa seikkailla tiskin vierestä takakäytävälle) järjestetään usein taidenäyttelyitä, joita voi käydä ohikulkiessaan kurkkaamassa.

Aika lähellä näitä, Taidehallin kulmalta löytyy myös jo aiemmin mainitsemani  Kahvila Soihtu, joka kaikkien edeltäjiensä tavoin on myös suht edullinen keskustan yleiseen hintatasoon verrattuna. Aluksi paikka tuntui ja tuoksui minusta vähän omituiselta ja suhtauduin siihen hiukan epäilevästi. Loppujen lopuksi viihdyin kuitenkin oikein hyvin paikassa satunnaisesti työskentelevän vapaaehtoisnuoren kanssa jutustellessa. On sitä hullumpiakin tapoja viettää aikaa kuin keskustella (hyvän!) kahvikupposen äärellä lukiolaisseurassa maanantai-iltapäivän kuluksi – melkein kuin silloin joskus!

Ja loppuun vielä teemaan sopivasti Oodi kahville à la Twin Peaks :)

Kulttuurikuukausi

Yksi tämän vuoden tavoitteistani on käydä jossain kulttuuritapahtumassa ainakin kerran kuussa. Olen aina pitänyt varsinkin teatterissa käymisestä, mutta jotenkin lippujen varaaminen ja etenkin ohjelmistojen tutkiminen aina jää. Tänä vuonna päätin siis tietoisesti asettaa itselleni konkreettisen, mutta suht helposti saavutettavan tavoitteen, jotta sekä voisin sivistää itseäni että tukisin nykytaiteen ja taiteilijoiden hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroni.

Viime vuonna innostuin valokuvanäyttelyistä. Kävin muun muassa Taidehallin Huomenta Afrikka! - Villa Karo 10 vuotta –näyttelyssä sekä Helsingin Kaupunginmuseossa  Hakasalmen huvilalla. Siellä viimeaikoina olleet näyttelyt ovat esitelleet erittäin hauskasti ja ajatuksiaherättävästi Helsingin historiaa ja itseasiassa sangen nopeaa kehitystä (melkein) suurkaupungiksi. Edellisessä näyttelyssä oli esillä Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamia Helsinki-kuvia. Tällä hetkellä museossa on puolestaan käynnissä 1970-luvun Helsinkiä ja helsinkiäisiä esittelevä Asfalttia ja auringonkukkia –näyttely , jonne vielä ehtii. Rahanpuutekaan ei ole este, sillä sisäänpääsy museoon on ilmainen. Näyttelystä löytyy myös aito 70-luvun olohuone, jonne astuessa pääsin aikamoiselle nostalgiatripille mummolaan ja Ruotsiin tätilään. Huhhuh, kyllä oli aitoa meininkiä!

Kuva on Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyn tiedotuskuvista.

Alkuvuosi on lähtenyt kulttuuriprojektini osalta lupaavasti käyntiin, ja jostain kumman syystä muutamalle kuluneelle viikolle on sattunut monta hienoa kulttuurikokemusta! Pari viikkoa sitten olimme katsomassa Sibelius-Akatemian esittämää Benjamin Brittenin Ruuvikierre-oopperaa. Herra Säveltäjän omista, jokseenkin kyseenalaisista mieltymyksistä johtuen tarinaksi oli valikoitunut Henry Jamesin romaaniin  perustuva tarina nuoresta kotiopettajattaresta ja kahdesta orvoksi jääneestä lapsukaisesta, joita vainoavat heidän palvelusväkeensä aiemmin kuuluneiden henkilöiden haamut. Haamuilla ja lapsilla on turhankin läheiset välit ja tämäkös aiheuttaa uudelle kotiopettajattarelle päänvaivaa ja ahdistusta. Ooppera kyllä mietitytti aikalailla jälkikäteen, varsinkin nähtyäni saman säveltäjän Peter Grimes -teoksen kahteenkin kertaan viime keväänä Kansallisoopperassa. Rankoista tarinoista huolimatta molemmat toteutukset olivat kyllä ehdottomasti näkemisen arvoisia, ja suosittelen ne katsomaan, kun ne taas seuraavan kerran tulevat Helsingissä näyttämölle.



Video on otos oopperasta Peter Grimes. Siinä kalastaja Peter Grimesin molemmat oppipojat ovat kuolleet merellä hämärissä olosuhteissa. Kalastajakylän asukkaat syyttävät häntä poikien kuolemasta. Kohtauksessa oopperan lopusta Peter Grimes on menettänyt järkensä ja kertaa elämänsä tapahtumia ja omaa kohtaloaan hulluuskohtauksen kourissa.

Viime viikonlopulle osui puolestaan kaksikin onnistunutta kulttuurivisiittiä. Kävin Nyt-liitteen innoittamana ensimmäistä kertaa Suomen valokuvataiteen museossa. Päänäyttelynä siellä oli Pentti Sammallahden Retrospektiivi-näyttely, jossa oli näytillä hurjan paljon hänen hienoja valokuviaan vuosikymmenten varrelta. Ainut huono puoli näyttelyssä oli se, että se oli melkeinpä turhan laaja. Sammallahden kuvat olivat upeita, mutta loppua kohden keskittymiskyky rupesi kyllä herpaantumaan.

Kuva on Sammallahden näyttelyn lehdistökuva.

Nyt-liitteessä mainittu Iiu Susirajan näyttely oli puolestaan vain yhden huoneen kokoinen, mutta silti riittävän laaja. Pidin hänen töistään ja varsinkin Nyt-lehden pääkirjoituksen näkökulmasta katsoen (jota en valitettavasti onnistunut löytämään tähän liitteeksi),  kuvat pistivät miettimään.

Kuva on Ryhmäteatterin kotisivuilta.

Valokuvanäyttelyn jälkeen illalla suuntasin puolestaan Ryhmäteatteriin. Siellä esitetään S.O.S – Save Our Souls nimistä näytelmää, joka on ilmeisesti saanut lisäesityksiäkin yleisön pyynnöstä. Mielestäni näytelmä oli hyvä, mutta en voi sanoa, että suoranaisesti pidin siitä. Näytelmän aihe oli rankka. Se kuvasi yksinhuoltajaäidin ja tämän pojan elämää eron jälkeen, erityisesti pojan, Pietun,  näkökulmasta katsottuna. Pietu joutuu seuraamaan vierestä äitinsä epätoivoisiakin yrityksiä hankkia heille elämiseen tarvittavat taloudelliset puitteet ja myös alkoholilla ja mielenterveysongelmillä on oma osansa tarinassa. Roolitukset olivat kyllä onnistuneet ja erityisesti Santtu Karvonen onnistui hyvin pikkupojan roolissaan. Voi olla, että ensi kerralla pyrin kuitenkin etsimään jonkun helpomman kulttuurielämyksen. Näin talvikaamoksen keskellä tuntuu välillä, että kaipaa kuitenkin ennen kaikkea piristystä, vaikka yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuominen taiteen avulla onkin mielestäni äärimmäisen kannatettavaa. Välillä vaan ei kykene ottamaan kaikkea vastaan, mikä sekin on  kai hyvä merkki siitä, että taideteos on ollut vaikuttava.

Tähän loppuun vielä pieni pala kulttuurihistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä Pelle Miljoonan haastattelun ja livevideopätkän muodossa. Tämä sen kunniaksi, että törmäsin häneen tänään hiihtoladulla ja (vaikka määritelmä ristiriitaiselta kuulostaakin) tuli monet hyvät muistot mieleen angstailevista teinivuosistani. Kiitos Pelle!

Suksi kuuseen!

Sunnuntaiaamuni ei alkanut hyvin huonosti sujuneen viikon jälkeen, ja hiljaisen äkäisenä hörpin aamukahviani H:n hyväntuulisesti vieressä puuhaillessa omiaan. Meillä oli kuitenkin sovittuna uusien suksien yhteinen koeajo Keskuspuistossa, josta en voinut luistaa. Niinpä kitkerän kahvin jälkeen naama entistä nyrpeämpänä raahauduin olohuoneeseen, jossa meitä odotti uusien suksien huolto ennen ladulle lähtöä.

Viisi minuuttia säälittävän hellyyttävää sähläilyämme seurattuani en voinut enää kuin nauraa. Sukset oli viritetty kahden jakkaran väliin, jotta voisimme laittaa pitovoiteet suksen pohjaan. Uutuuttaan sileän kiiltävät suksenpohjat kiilsivät pikimustan koskemattomina – luisto oli taattu! H. kaivoi esiin ohjekirjasen ja pitoteipin mukana tulleen hiekkapaperin esiin. Ohjeiden mukaisesti H. otti hiekkapaperin käteensä ja kumartui lähestyen hohtavia suksiani. “Oletko ihan varma?”, minä kysyin epäuskoisena. H. vakuutti, että niin ohjeet neuvoivat; ensin pohjaa hiotaan hiekkapaperilla, jonka jälkeen siihen levitetään pitovoidetta. Minä penäsin luiston perään; mitä jos en pääsisikään ladulla eteenpäin armaani raaputettua suksenpohjat pilalle? Kenties ikuisiksi ajoiksi? Kuka hullu nyt uutta vinyylilevyäkään rupeaa naulalla raapimaan?

Eestaas me jankkasimme puolesta ja vastaan. Lopulta en uskaltanut antaa H:lle lupaa koskea suksiini. Eihän hiihtoon erikoistunut kolleganikaan ollut mitään suksien naarmuttamisesta puhunut, pitovoiteesta vain. Lopulta emme käsitelleet pohjia lainkaan, vaan suuntasimme suoraan Keskuspuistoon. Ratikasta katselimme muiden Hiihtäjien myös suuntaavan suksineen samaan suuntaan – olimme selvästi oikeilla jäljillä.

Perille päästyämme saimme monot kiinnitettyä suksiin ensimmäisellä yrittämällä. Olin erittäin tyytyväinen pakon edessä valitsemiini kalliimpiin siteisiin; ne toimivat hyvin ja myyjän mukaan kaikilla huippuhiihtäjänaisilla on samanlaiset! Vihdoin saatuamme paksut tumppumme ängettyä sauvan rannehihnoista läpi lähdimme lykkimään latua metsän suuntaan ja voin sanoa, että kylläpä suksi luisti! Luisti ja lipsui kerrassaan niin hyvin, että vartin päästä lähdöstä olimme takaisin parkkipaikalla ja pian ratikkassa matkalla keskustaan. Kotimatkalla kävimme kaupassa ostamassa uudet, ohuemmat hiihtohanskat, jotka oikeasti mahtuvat sauvaremmeistä läpi ja sen jälkeen hinkkasimme antaumuksella suksenpohjia hiekkapaperilla vuoroa välillä vaihtaen. 

Seuraavana päivänä töiden jälkeen syöksyimme Keskuspuistoon uudelleen. Suksi luisti, suksi piti ja maisemat olivat upeat! Keskellä Helsinkiä olimmekin yhtäkkiä keskellä metsää, joka kimmelsi pimeässä talvi-illassa kuin sadussa konsanaan. Siellä me sauvoimme surkeasta tekniikastamme huolimatta onnellisina. Aina välillä kikattelimme muille hiihtäjille, jotka lipsuttelivat eteenpäin samalla tavalla kuin me edellisenä päivänä huonoa pitoa valitellen. Emme näköjään olleet ainoita, jotka eivät hallitse voitelutekniikkaa täydellisesti. Ensi viikonloppuna uudelleen!

Elämän pikku kummallisuuksia

Ei missään erityisessä järjestyksessä:

Alkuperäinen kuva löytyy täältä.

1. Jos koko vuoden tilastoja verrataan, miksi työpaikan perjantaipulloarvonnan voitot keskittyvät lähinnä samalle 2-3 henkilölle, vaikka arvontaan osallistujia olisi pitkälti toistakymmentä?
   
2. Miksi irtohiukset kertyvät villatakeissa kainaloihin?
   
3. Miksi ravintolassa aina juuri minun tilaukseni unohdetaan tai mokataan tai jokin muu menee minun kohdallani pieleen?
   (En ole ainut, joka on tähän kiinnittänyt huomiota.)
   
4. Mistä keittiöömme ilmestyy kaunis perhonen keskellä pimeintä talvea?
   
5. Mitä perhoselle tulisi tehdä?
   
6. Miten hyvät ystävät tai pariskunnat sattuvat usein ajattelemaan samaa asiaa tismalleen samaan aikaan, vaikkei siitä olisi puhuttu moneen tuntiin tai päivään?
   
7. Miksi joihinkin ihmisiin törmää Turussa jatkuvasti kadulla, vaikka ei seuraisikaan mitään tiettyä päivärytmiä ja toisiin puolestaan ei ikinä?
   
8. Miksi kuitit ja lappuset eivät katoa kaaokseenkaan niin kauan kun ei siivoa ja miksi niitä ei ikinä löydy mistään, kun kaikki on järjestyksessä?

Sellaista elämä on...

Onpa leppoisa olo ja kulunut viikko mennyt nopeasti. Etukäteen odotin sitä vähän huolestuneena, sillä H. lähti kotona käymään ja olin taas jenkkileskenä. Yllättävän paljon sitä toista kuitenkin aina ikävöi, vaikka sinänsä kahdeksan päivää ei niin hirveän pitkä aika olekaan. No, hyvä merkki kai sekin.

Viimeiset kuukaudet olen kieltämättä ollut aika stressaantunut, mutta ainakin tänä iltana on minulla yllättävänkin hyvä olo. Ehkä olen vieläkin eilisestä työpaikan sählysessiosta endorfiini-humalassa. Suurin osa päivästä sujui hyvin, mutta nyt illan tullen kynän pitäminenkin on osoittanut haastavaksi, kun käsivartta myöten on taas tullut paikannettua lihaksia, joiden olemassaolosta minulla ei aiemmin ole ollut hajuakaan.

Vähän ristiriitaista, että vaikka tällä viikolla on tullut tehtyä niin paljon, on olo kuitenkin levollinen. Liikunnan lisäksi olen toteuttanut varapuheenjohtajan rooliani eräässä hallituksessa, käynyt tervehtimässä sairasta ystävää, siivonnut, käynyt sukutapaamisessa, järjestänyt kirjahyllyt, nähnyt ystäviä ja laittanut ruokaa (mitä siis ikävä kyllä nykyään harvoin  teen, toisen puoliskoni käytännössä ollessa keittiön hyväntahtoinen hallitsija!).  Tämä kaikki siis töiden ohella. Aloitin viimekesäisen inspiroitumiseni seurauksena myös uuden harrastuksen, tällä kertaa kuvankäsittelyn maailmaan tutustuen. Tänään oli ensimmäinen tunti ja siellä oli kyllä vähintään yhtä mukavaa kuin elokuun kurssilla!

Kaikki tämä johtuu varmasti osittain päätöksestäni aktiivisesti kehittää elämääni ja itseäni. Oma alituinen alakuloisuuteni rupesi ärsyttämään minua ja päätin, että asialle on edes yritettävä tehdä jotain. Sain mallia suunnitelmiini seuraamastani Art of Non-Conformity -blogista, missä blogin kirjoittaja Chris Guillebeau on sangen yksityiskohtaisesti havainnollistanut omia maailmanvalloitussuunnitelmiaan. Aluksi tuntui oudolta miettiä omaa elämäänsä excel-taulukon äärellä, mutta loppujen lopuksi minusta tuntuu, että se osoittautui aika hyväksi tavaksi jäsentää omia toiveitaan ja tavoitteitaan. Täytyy tässä vuoden varrella seurailla, miten projekti (ja prosessi) etenee, mutta ainakin se on lähtenyt käyntiin hyvin. 

Loppuun vielä lohdullisia sanoja ja elämänviisauksia taas Junnu Vainion terveisten muodossa. Sellaista elämä on.