Työterveiset Savosta!

Viimeisen parin viikon sisään onkin sattunut harvinaisen paljon työmatkoja ja –kiireitä, en meinaa oikein itsekään pysyä perässä. Tällä kertaa juna pysyi raiteilla ja kiskot toivat minut Kuopioon. Yhdeksän päivän aikana olen ehtinyt viettää yötä myös Maarianhaminassa ja Tampereella ja kun muutama kuukausi sitten kävin vielä Joensuussa ja Raumallakin, on tätä kotimaanmatkailua tullut aika kiitettävästi koettua.

Itse asiassa pidän kyllä tämäntyylisestä matkailusta. 80-luvun jälkeen olen kiertänyt ennemminkin muita mantereita kuin Suomea, eikä lapsuuteni automatkoista ole kuin hämäriä muistikuvia jäljellä. Myös työn näkökulmasta katsottuna olen täysin matkustamisen kannalla, vaikka tämä näin tiheään tahtiin toteutettuna vähän raskasta onkin. Kuten muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvat ihmiset usein toteavat, tuntuu minustakin, että erilaiset toiminnot Suomessa keskittyvät turhankin vahvasti Helsingin seudulle, vaikka se itselleni toki kätevää onkin. Varsinkin järjestötyössä mukana ollessani koen kuitenkin, että on tärkeää, että kulloinkin edustettavat asiat tulevat myös ihmisten luo sinne, missä he itse arkeaan elävät. Innostusta toimintaan saattaa olla vaikea pitää yllä, jos se käytännössä pääsee toteutumaan vain Kehä III:n sisäpuolella pari kertaa vuodessa. Tämän lisäksi kotimaan työmatkailussa on myös se hyvä puoli, että sen kautta pääsee testaamaan kesän kaupunkilomakohteita työnantajan kustannuksella! Kesäfiilikseen on tietysti vaikea päästä huhtikuun vielä pölynharmaassa säässä, mutta on silti hauska päästä näkemään pikkuvilaus elämästä jossain muualla, varsinkin jos sattuu olemaan paikallisten seurassa.
(Kartta löytyi Virtual Finlandin sivuilta.)

Työmatkailu on myös huomattavasti mukavampaa, jos viihtyy työssään. Viimeisen vajaan vuoden aikana olen miettinyt työssäviihtymiskysymyksiä paljon. Elämän mittakaavassa sangen lyhyeen työuraani verrattuna olen kuitenkin ollut mukana jos jonkinmoisessa työyhteisössä. Jossain määrin on ollut järkyttävää huomata, miten paljon oma työviihtyvyys on työtovereista ja työpaikasta kiinni. Vaikka itse työ olisikin unelmatyö ja palkkauskin kohdallaan, se ei kuitenkaan takaa vielä mitään. Toki, jos perusasiat ovat kunnossa jaksaa vähän vähemmänkin täydellisessä työpaikassa riittävän hyvin. Jos todellisia ongelmia (kuten työsopimusrikkomuksia, työpaikkakiusaamista tai pomon burn-outia) kuitenkin ilmenee, saattaa opiskeluaikojen unelmaduunikin ikävä kyllä muuttua painajaiseksi. Siihen, jos vielä lisätään huono palkkaus, alkaa yhtälö olla aika mahdoton.

Tällä hetkellä voin kuitenkin onneksi sanoa, että asiat tuntuvat vaihteeksi olevan menossa parempaan suuntaan. Palattuani Suomeen vuosi sitten olin jo hetken menettää uskoni suomalaisiin työyhteisöihin ja -kulttuuriin. Me niin suorapuheisiksi kehutut suomalaiset, kun usein kuitenkin kaihdamme rakentavaa ja suoraa keskustelua viimeiseen asti ja kaikenlaiset toimintatapojen kehitysehdotukset koetaan harmittavan usein kritiikiksi henkilöä eikä asiaa kohtaan. Ehkäpä tavat hiljalleen muuttuvat meidän nuoremman työntekijäsukupolven vallatessa alaa ja toivottavasti kansainvälistyminenkin tuo mukanaan avoimempaa keskustelukulttuuria. Mene ja tiedä; toivossa aion kuitenkin myös jatkossa elää!

(Tämä sarjakuva on varsinkin amerikkalaisten jatko-opiskelijoiden parissa tunnettu ja suosittu PhD Comics. Kyseinen strippi on julkaistu 21.4.2010.)

Hymyä huuleen!

Valittelin tuossa jonkun aikaa sitten väsyneenä päivänä toiselle puoliskolleni  elämänmenoa ihan yleisesti ottaen. Havahduin järkytyksekseni huomaamaan, etten oikeasti muistanut, milloin olisin viimeksi nauranut oikein vatsa kippurassa ja vedet silmissä.

 

Toiminnan (tai ainakin jonkinasteisen toiminnan) ihmisenä päätin, että asialle on tehtävä jotain. Kävimme vaihtoehtoina läpi Anttilaan juoksemisen ja ainakin kolmen Simpsons-kauden ostamisen tai vastaavasti Monthy Python -paketin hankkimisen. Päätimme kuitenkin odottaa näiden hankintojen kanssa vielä jonkin aikaa ja ihan oikeasti myös miettiä, miten sitä arkipäivän iloisuuden määrää saisi lisättyä. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan! Itsehoidon alkuun olen määrännyt sauvakävelyn ja punttisalikäyntien uudelleen aloittamisen; toivotaan että liikunnan lisääminen myös osaltaan vaikuttaisi vireystilaani...

 (Kuva on otettu alkuvuoden Ranskan-matkalta. Pieni tehtävä: etsi kuvan henkilöistä yksi heitä kaikkia yhdistävä piirre ;) )

Itsehoitokuurin toiseen vaiheeseen kuului nauraminen. Turussa asuessani kävin useinkin yliopistolla järjestetyissä stand up -illoissa, mutta täällä Helsingissä mm. seuralaiseni kielivalikoimasta johtuen, ovat komediaillat jääneet vähän vähemmälle. Bottalla järjestetään kuitenkin aina välillä englanninkielisiäkin stand up -iltoja ja oli kyllä kiva käydä pitkästä aikaa kuuntelemassa amatöörien ja ammattilaisten "huumorointia". Sen illan ohjelmisto ei ollut ehkä aivan parhaimmasta päästä, mutta on se silti ihailtavaa, miten jotkut uskaltavat ja osaavat laittaa itsensä likoon sillä tavoin.

Minulle illan kohokohta, itse asiassa aika yllättäen, oli komediaillan jälkeen  alkaneet ihka oikeat lavatanssit! Koomikoiden tarinoidessa olinkin vähän ihmetellyt mikkiständien ympäri kiedottuja (teko)koivunoksia sekä lavalla olleita bändikamoja, joihin kuului myös haitari. Komeadiayleisön osittain poistuttua paikalta täyttyi Manalan yläkerran sali hienosti kellohameisiin ja muihin tanssivaatteisiin pukeutuneista ihmisistä, joiden keski-ikä oli selkeästi olettamaani alempi. Meistä kumpikaan ei oikeasti osaa tanssia, mutta kyllä mekin uskaltauduimme lattialla pikaisesti pyörähtämään taitavampien tanssijoiden meitä sulavasti väistäessä.

Tämä urbaani lavatanssikokemus oli kyllä oikein kunnon annos arjen eksotiikkaa, sillä lähiössä kasvaneena  ja ennemminkin ulkomailla matkanneena ovat minulta suomalaiset lavatanssit jääneet aikalailla pimentoon. Näitä tanssijoita katsellessa tuli kuitenkin oikeasti hymy huuleen: tanssin ilo oikein loisti ihmisten kasvoilta ja selkeästikin tämän perjantai-illan vietossa prioriteetti oli jossain ihan muualla kuin kaljan kittaamisessa, vaikka sitäkin oli saatavilla. Meistä oli myös hauskaa yrittää selvittää tanssien kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä ja toimintatapoja; niin vinhaan tahtiin vaihtuivat ihmisten parit, vaikka yhteisestä tanssityylistä olisi saattanut luulla, että yhdessä on tanssittu vuosikausia. Ei voi muuta kuin ihaillen ja ystävällismielisesti kadehtia!

Alla pieni maistiainen vielä (alku)illan esiintyjätarjonnasta. Suosittelen lämpimästi vastaavaa reseptiä myös muille naurunnälkäisille!

Perhesuhteista

Olen viime aikoina miettinyt paljon perhesuhteita ja niiden merkitystä. Oma kokemukseni ydinperhe-elämästä on sangen lyhyt ja suurimman osan elämästäni olenkin viettänyt uusioperheessä. Tiedän kyllä, ettei läheskään kaikissa ydinperheissä asiat suju ongelmitta ja moni voi kokea kauheitakin asioita omien biologisten vanhempiensa ja sisarustensa taholta. Omalta kohdaltani kokemukset ydinperheessä ja uusioperheessä elämisestä ovat kuitenkin sangen erilaisia.

(Kuvassa oleva kesäinen-eväsretki-Suomenlinnaan -perhe on minulle tuntematon, eikä liity kirjoitukseen ainakaan tarkoituksellisesti! )

Pintapuolisesti voisi sanoa, että perheissäni kaikki on mennyt hyvin eikä meidän uudenlainen perheemmekään varmastikaan ole ollut pahimmasta päästä. Suurin omalla kohdallani huomaama ero on kuitenkin ollut ehkä tietynlaisen perusluottamuksen puute. Tunne siitä, että toisen osapuolen silmissä oma arvo ja toisen välittäminen pitää eri tavalla ansaita kuin suhteissa omien biologisten sukulaisten kanssa. Usein biologisten sukulaisten kanssa yksilöllä on ehkä eri tavalla oma itseisarvonsa, jota ei yhtä helposti kyseenalaisteta, vaikka toinen toimisikin "väärin" tai tekisi jotain kyseenalaista.

Toisaalta elämä uusperheessä on varmasti myös opettanut paljon. Uskon, että itsestäni on ainakin tullut huomioonottavaisempi ja parempi ihmistuntija. En sanoisi, että olen välttämättä erityisen hyvä kummassakaan, mutta selkeästi parempi kuin lapsuudessani. Omalla kohdallani minua kuitenkin usein mietityttää juuri asioiden aikasidonnaisuus. Ovatko omat muistoni elämästä vanhempieni ja siskoni kanssa täysin värittyneitä silloisen ikäni takia? Ehkäpä lapsuuden usko vanhempien kaikkivoipaisuuteen ja auktoriteettiin ei ollut vielä horjunut ja vaikeat asiat oli helppo kuitata lapsi-vanhempi -suhteeseen kuuluvana kiistelynä. Mitä jos myöhemmät epävarmuuden hetket ja puolivanhemman taholta tulleet epäasiallisilta tuntuneet kommentit olivatkin teini-iän mukanaan tuomaa angstia ja kyseenalaistamista? Mitä, jos minusta olisikin tullut tismalleen yhtä joustava tai huomioonottavainen ihan vain iän ja kasvamisen myötä? Sitä on vaikea sanoa itse ja jälkikäteen.

Omien mietintöjen keskellä on ollut mielenkiintoista kuulla myös ystävien kokemuksia perhe-elämästä ja se on myös osaltaan auttanut laittamaan asioita perspektiiviin. Vaikka omat murheet aina tuntuvat suurimmilta, ja sitä ne itselleen tietysti ovatkin, on "hyvä" huomata, että muillakin on ongelmia perheenjäsentensä kanssa. Niin vanhempien kuin puolivanhempien kanssa, sisarusten, puolisisarusten ja kokonaisten sukuhaarojen kanssa ja niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Vaikka useimmiten selitettyinä syyt tuntuvatkin absurdeilta tai eivät ainakaan ylitsepääsemättömiltä, on kai vain pakko hyväksyä se tosiasia, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Ratkaisu ei varmaankaan ole yhtä yksinkertainen kuin alla olevassa mainoksessa. Sukuaan (tai puolisukuaan) ei voi itse valita. Muiden kohdalla pitää kai vain itse oppia löytämään ympärilleen sellaisia ihmisiä, keiden kanssa voi tuntea olonsa turvalliseksi myös silloin, kun ollaan asioista eri mieltä.